tiistai 25. marraskuuta 2014

Janna Satri: Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja

Janna Satri: Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja
Kustantaja: Basam Books 2014
Sivuja: 211
Mistä minulle: Oma hankinta

" Herkkyys on sellaista sisäistä lepatusta. Herkkä ihminen on kuin ei olisikaan, mutta rekisteröi kaiken."

Sylvi-Sanni Manninen

Janna Satrin Sisäinen lepatus -teos on kirja, jonka olen lukenut hiirenkorville, merkkaillut tärkeimpiä kohtia korostustussilla ja johon palaan usein, vaikka ensimmäisestä lukemiskerrasta on jo melkein puoli vuotta. Jo Sylvi-Sanni Manninen ( 1914-2009) tutki elämäntyönään herkkiä ihmisiä, mikä on puolestaan toiminut Satrin innoittajana hänen kirjaa tehdessään. Satri on myös hyödyntänyt teoksessaan yhdsyvaltalaisen psykologian tohtorin Elaine N. Aronin tekemää tutkimustyötä ja kirjallisuutta. Satri on saanut lähdeaineistoksi kirjaan myös kahdenkymmenen erityisherkän ihmisen kokemuksia. Vasta ihan viime vuosina on kuitenkin alettu laajemmin puhua käsitteestä erityisherkkä ihminen ( Higly sensitive person ). Satri puhuu HSP-persoonista herkkinä ihmisinä, mikä tavallaan vähentää ominaisuuteen liittyvää "leimaa". Erityisherkkyyshän ei ole sairaus, vaan synnynnäinen hermostollinen ominaisuus. Erityisherkkyys ei myöskään ole sitä, että olisi yliherkkä loukkaantumaan tms, vaan se ilmenee monin eri tavoin ihmisen henkilökohtaisessa aistimaailmassa. Yhteistä on kuitenkin se, että hermosto kuormittuu herkästi ja erityisherkkä ihminen ylikuormittuessaan väsyy, tarvitsee normaalia enemmän yksityisyyttä ja palautumista. Hermoston kuormittumisen voi aiheuttaa yleinen kova melu, kiire omassa elämässä, kovat äänet ja valot, iholla tuntuvat ärsykkeet, sosiaaliset tilanteet jne. Satri korostaa jo kirjan alussa, että vaikka herkkä ihminen on usein myös rauhallinen, hiljainen ja jopa ujo, ihan yhtä lailla voimakkaasti sosiaalinen ihminen voi olla erityisherkkä.

Herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen psykofyysinen ominaisuus, jonka perusta on hermojärjestelmän herkässä reagoivuudessa. Herkkä, sensitiivinen ihminen on erityisen herkkä ympäristölleen ja sen ärsykkeille ja myös sisäisille vaikutteilleen. Hän tekee poikkeuksellisen hienovaraisia havaintoja ja prosessoi niitä syvällisellä tavalla, osittain tiedostamattomasti tai puolitietoisesti.

Satri on jakanut teoksensa kahdeksaan selkeään lukuun. Ensimmäisessä käsitellään yleisesti herkkyyttä ja herkkiä ihmisiä, toisessa kuvussa pohditaan syvemmin persoonan merkitystä kaikessa tässä. Kolmas luku keskittyy herkän ihmisen vuorovaikutustilanteisiin. Tässä osiossa onkin erityisen tärkeä kohta muillekin kuin herkille: "miten suhtautua herkkiin ihmisiin?". Neljännessä luvussa Satri käsittelee herkkyyttä rakkauden ja seksuaalisuun kautta. Viides luku pohtii lapsuutta ja vanhemmuutta. Kuudennessa luvussa on vuorossa työ ja itsensä toteuttaminen. Seitsemäs luku puolestaan tarjoaa yhden kirjan konkreettisimpia työkaluja sisältävän osion, Päivittäinen hyvinvointi. Samoin kahdeksas luku, jossa keskitytään sisäiseen paranemiseen ja vahvistumiseen. Satri korostaakin esipuheessaan että kirjaa voi lukea sieltä täältä ja ottaa tarkastelun alle aina sen eniten kiinnostavan osion.

Satrin tapa käsitellä aihetta on toki hyvin kokemuspohjainenkin, mikä tuo teokseen oman persoonallisen syvyyden, vertaisuuden tunteen. Pitkin kirjaa tekstistä huokuu se hieno ajatus, että herkkyys ei ole sairaus vaan ainutlaatuinen piirre, minkä tunnistettuaan ihminen usein pystyy löytämään entistä paremmat eväät omaan elämään. Monelle herkkyyden tunnistaminen itsessä on voimakas kokemus, joka saattaa mullistaa elämää monellakin osa-alueella. Satri antaa pitkin kirjaa vinkkejä, kuinka prosessoida asiaa ja ennen kaikkea, kuinka voimautua asian tiimoilta. Kuinka löytää se tasapaino elämään, että erityisherkkyys ei ole rasite tai elämää rajoittava vaan nimenomaan avartava tekijä, voimavara.

Minuun kirja teki voimakkaan vaikutuksen ja antoi valtavasti eväitä itsensä ymmärtämisen saralla. Kiitos Satri!

Herkkyys on siunaus ja kirous samassa paketissa. Se on pohjimmiltaan voimavara, mutta monien elämässä se kasvaa voimavaraksi hitaasti.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Erik Axl Sund: Varjojen huone
Kustantaja: Otava 2014
Alkuteos: Pythias Anvisningar
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 364
Mistä minulle: Kustantajalta

Mutta kosto on kuin kakku. Sitä ei voi sekä syödä että säilyttää. Kun kosto on pantu toimeen, on jatkettava elämää tietoisena siitä karusta tosiseikasta, että nyt on annettava uusi merkitys muuten merkityksettömälle elämälle.

Varjojen huone on niin vahva trilogian osa, ettei sitä ole ensinnäkään järkeä lukea ilman kahta ensimmäistä osaa mutta toisaalta siitä on myöskin melkein mahdoton yrittää kirjoittaa edes sitä normaalia perusbloggausta ilman että kertoo samalla jo kahden edellisen kirjan olennaisimmat. Niinpä keskityn vähän enemmän koko trilogiaan. Karmaiseva trilogia on ilmestynyt kokonaisuudessaan tänä vuonna, Varistyttö kevättalvella, Unissakulkija kesällä ja tämä Varjojen huone syksyllä. Ahdistavien rikosten keskiössä painivat erityisesti rikoskomisario Jeanette Kihlberg, terapeutti Sofia Setterlund sekä mystinen Victoria Bergman. Vierasmaalaisia lapsia löytyy raa'asti surmattuina ja nuo järkyttävät rikokset tuntuvat olevan vain jäävuoden huippu. On pedofiliaa, kannibalismia, psyykeongelmia, raakoja murhia, ahdistavia lahkoja..just name it! Varistyttö-trilogia marssittaa lukijan suorastaan hulluuden rajamaille sen suhteen, mitä kestää vielä lukea.

Ihailen sitä käsittämätöntä juonikudelmaa, minkä tämä kirjailijakaksikko on trilogiassaan tehnyt. He eivät todellakaan ole menneet sieltä missä aita on matalin, sillä nyt mennään ja lujaa sellaisissa kirjallisissa sfääreissä, ettei koskaan aiemmin. Juonenkäänteet onnistuvat yllättämään lukijan useamman kerran mutta erityisesti vielä trilogian loppupuolella. Olen itse kyllä vähän sellaisten rajumpien, aiheeltaan raflaavampien dekkareiden ystävä, tosin säännöstellysti. Nyt kuitenkin jo ensimmäisen kirjan kohdalla törmäsin siihen ajatukseen, että mitä haluan viihteen nimissä lukea. Haluanko todella lukea lapsiin kohdistuvista julmuuksista? Kaksikko kuitenkin aika hyvin vältti sen karikon ja alun ahdistavuuksien jälkeen keskitytäänkin enemmän noiden kauheuksien aiheuttamiin seurauksiin. Varistyttö jätti lukijana roikkumaan aikamoiseen clifhangeriin, eikä Unissakulkijakaan poikennut tuossa juurikaan. Unissakulkijassa koin kuitenkin aluksi ongelmana sen, etten tahtonut muistaa kuka oli kukin, olennaisia päähenkilöitä lukuunottamatta. Kirjalliset koukut kuitenkin vetivät siinä määrin sitten taas mukaansa, että puolesta välistä Unissakulkijaa olin jälleen koukussa. Varjojen huoneessa tämä ilmiö korostui nyt entisestään, sillä tässä kunnianhimoisessa juonikudelmassa oli jo niin monta ihmistä ja tarinaa kiinni, etten enää muistanut tarkalleen kaikkien tarinoita. Samaan vyyhtiinhän kaikki toki liittyivät, mutta oli jotenkin häiritsevää alkaa pohtimaan, että kukas se tämäkin nyt oli ja miten hänelle kävi edellisessä kirjassa jne.

Alunperinhän Varistyttö-trilogia on kirjoitettu yhdeksi kirjaksi, mutta päädytty sitten pilkkomaan se kolmeksi omaksi painokseksi. Kun mietin omaa lukukokemusta, minulle olisi toiminut paremmin joko se, että olisin lukenut nämä kolme melkeinpä putkeen tai sitten tarinaa olisi hieman tiivistetty yksiin kansiin. Nyt minulla tuli liian usein se tunne, että jouduin pähkäilemään henkilöitä tai ylipäätään koin paikoin vähän tiivistämisen varaa. Mutta ehkä kuitenkin se kritiikin kohde minun näkökulmasta on juuri se rajujen aiheiden runsaus trilogiassa. Tärkeistä aiheistahan kaksikko kirjoittaa ja nostaa esille keskustelua esimerkiksi lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Aiheita, joista ei saa vaieta. Silti en malta olla vähän nurisematta siitä, että vähempikin ehkä olisi riittänyt. Jotenkin jopa turruin jo aiheeseen matkan varrella ja tällaisessa aiheessa se ei ehkä ole kuitenkaan mikään hyvä asia. Varjojen huone on kokonaisuutena hyvin saman tasoinen kuin edeltäjänsä eikä sekään tarjoa mitään suoranaista happy endiä tai valmiita vastauksia, vaikka toki jollain tapaa antaa sävyjä paremmasta, toivosta. Tai vähintään lupauksen siitä, että paha saa kuitenkin palkkansa ja hyvyys voittaa lopulta.

Jos aihepiiri ei kauhistuta ja olet valmis paikoin hiuksia nostattavaan kirjalliseen kyytiin, niin suosittelen lukemaan nämä kolme teosta lähekkäin. Silloin koko taitava juonikudelma pääsee varmasti eniten oikeuksiinsa. Varistyttö-trilogia on kuin laittaisi lukijan pimeään laatikkoon ja heittäisi kierimään alamäkeen; toiset pysyvät kyydissä, toiset eivät. Varmaa on vain se, että matka on pitkä ja painajaisia täynnä.

Hän tietää, ettei hän tämän jälkeen näe maailmaa enää koskaan samoin silmin kuin aiemmin.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit
Kustantaja: Teos 2013
Alkuteos: Alte Meister. Komödie. ( 1985)
Suomentanut: Tarja Roinila
Sivuja: 211

" Älkää katsoko maalausta liian kauan, älkää lukeko kirjaa liian paneutuvasti, älkää kuunnelko musiikkikappaletta liian täysipainoisesti, te tuhoatte kaiken ja siten sen mikä maailmassa on kauneinta ja hyödyllisintä."

Tähän päätelmään on päätynyt yli kahdeksankymppinen musiikkikriitikko Reger vuosikymmeniä kestäneen havainnointityönsä aikana. Reger oli käynyt Wienin taidehistoriallisessa museossa säännöllisesti jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Säännöllisesti kuin kello, hän saapui aina istumaan Tintoretton Valkopartaisen miehen äärelle. Nyt Regeriä tarkkailee sivummalta tovin hänen ystävänsä Atzbacher, jolle Reger on edellispäivänä esittänyt poikkeuksellisen kutsun: saapua seuraavana päivänä museoon. Seuraavana! Ennenkuulumatonta! Sillä jos jokin on ollut varmaa niin se, ettei Reger tule museoon peräkkäisinä päivinä. Regeriä tarkkaillessaan Atzbacher käy mielessään läpi Regerin edellisepäivän avautumista, joka tuntui pitkälti paatokselliselta monologilta, Atcbacherin toimiessa ikään kuin vain tärkeän tiedon vastaanottajana. Mutta miksi Reger on esittänyt tuon erikoisen kutsun Atzbacherille?

Regerin paatoksen polttoaineena ovat taide ja sen täydellisyys tai paremminkin puutteellisuus, Itävalta, katolilaisuus ja ennen kaikkea kaiken sen aivopesemä ihminen. Varsinkin aluksi Reger näyttäytyy kaikkitietävänä, elämän kuitenkin katkeroiduttamana miehenä. Pikkuhiljaa Regerin puheeseen alkaa kuitenkin tulla uusia sävyjä, kun käy ilmi mitä menetystä hän omassa elämässään kantaa taakkanaan. Kaikkitietävä vanha herra näyttäytyykin lopulta inhimillisenä, tragedian muuttamana miehenä. Paasauksessaan Reger pureutuu erityisesti täydellisyyden olemukseen ja tekemäänsä oivallukseen, ettei mikään täydellinen kestä lähempää tarkastelua vaan tuottaa pettymyksen. Että läheltä katsottuna jopa paavi on aivan yhtä avuton ja irvokas ihminen kuin kaikki muutkin. Reger suomii muita ihmisiä juuri kyvyttömyydestä tarkastella varsinkin taidetta oikeaoppisesti. Toisaalta hän itse tunnustaa, ettei juuri siksi saa itse enää siitä puhdasta nautintoa, koska tarkastelee sitä liian tarkasti. Kun lopulta selviää niin Regerin oma tragedia kuin syy, miksi hän on halunnut tavata Atzbacherin, sulkeutuu koko paatoksen täyteinen ympyrä kauniisti, taidokkaasti.

Thomas Bernhardin (1931-1989) Vanhat mestarit päätyi luettavakseni erään opiskelutehtävän myötä ja muodostuikin yhdeksi samalla haasteellisimmaksi mutta toisaalta myös yllättävimmäksi lukukokemukseksi. Teos on julkaissut vuodesta 2007 lähtien Baabel-sarjassa klassikkoteoksia ympäri maailmaa. Alunperin jo vuonna 1985 julkaistu Vanhat mestarit julkaistiin Baabel-sarjassa viime vuonna. Vanhat mestarit on Bernhardin viimeinen romaani. Romaanin on suomentanut Tarja Roinila, joka on myös laatinut kirjan jälkisanat. Vaikka en ole alkuteosta edes nähnyt, uskaltaisin väittää, että Roinila on onnistunut käännöksessä mestarillisesti. Vanhat mestarit ei nimittäin ole missään määrin tavanomainen kirjalliselta muodoltaan. Bernhard on päätynyt ratkaisuun kirjoittaa koko teos yhtenä samana lukuna, kappaleena. Varsinkin alussa Bernhard haastaa jäsentyneempään tekstiin tottuvan lukijan kirjoittamalla sivunkin mittaisen virkkeen. Ja kyllähän se aluksi ottikin lujille. Piti todella pysähtyä ja keskittyä tekstiin. Myönnänkin, että luin ensimmäiset kaksi sivua useita kertoja, melkein tuskastuin että ei tästä tule mitään, mutta jatkoin ja se kannatti. Myönnän myöskin, että mikäli kyseessä ei olisi ollut opintoihini liittyvä tehtävä, olisin saattanut jättää kirjan lukematta. Onneksi näin ei käynyt, sillä jo parinkymmenen sivun jälkeen pääsin kiinni tekstin poikkeukselliseen rytmiikkaan ja tarina vei mukanaan. Vaikka Reger paasaa paljon juuri taiteesta ja valtiosta, on kyse kuitenkin paljon suuremmasta, elämästä itsessään. Siitä, mikä on lopulta kaikkein merkityksellisintä.

Regerin paatos liittyen varsinkin taiteen epätäydellisyyteen sellaisenaan nautinnon tuojana on kiinnostava aihepiiri. Reger kokee, että monikaan asia maailmassa ei ole sellaisenaan täydellinen vaikka suuri enemmistö niin uskoo. Laumasieluinen ihminen vaeltaa museosta toiseen, lukee kirjan kirjan perään ja luulee tavoittaneensa täydellisyyden. Kuitenkin varsinkin menetyksen hetkellä nuo suuret taiteen helmet jättävät ihmisen yksin. Reger uskoo, että vain pilkkomalla kokonaisuuden osiksi, voi ihminen saavuttaa aitoa nautintoa, onnea. Paasauksensa keskellä Reger tavoittaa monia tärkeitä oivalluksia elämästä.

Kun aloitin kirjan, en olisi uskonut että lopulta oikeasti nautin sen lukemisesta, ajattelin enemmänkin opiskelutehtäväni myötä haastavani itseni lukijana. Kuitenkin Vanhat mestarit tarjosi haasteen lisäksi minulle älykkään tarinan taiteesta ja ihmisyydestä. Viihdyin. huvituin ja myös hieman jopa liikutuin Regerin paasauksen äärellä. Varsin erikoinen lukukokemus, todellakin! Napatkaapas rohkeat haaste mukaan ja lukekaa tekin!

Kun menettää läheisimmän ihmisen, kaikki on tyhjää, voi katsoa minne tahtoo, kaikki on tyhjää, ja sitä katsoo ja katsoo ja näkee, että kaikki on todella tyhjää ja vieläpä lopullisesti, sanoo Reger. Ja silloin ihminen ymmärtää, että eivät suinkaan nämä hengen jättiläiset ja vanhat mestarit ole pitäneet häntä hengissä vuosikymmenestä toiseen, vaan että pelkästään tuo yksi ainoa ihminen jota on rakastanut enemmän kuin ketään toista, on sen tehnyt.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Kustantaja: Tammi 2010
Alkuteos: Rosso come una sposa (2008)
Suomentanut: Helinä Kangas
Sivuja: 307 ( pokkaripainos)
Mistä minulle: oma ostos

Mikään, ei ilo eikä suru, pysty vaikuttamaan selittämättömiin mekanismeihin jotka pitävät verisukulaisten suhteita yllä. Ei edes kuolema voi pyyhkiä niitä pois. Lopulta ne pelkistyvät perheensisäisiksi tarinoiksi, joita kerrotaan sukupolvesta toiseen.

Erään albanialaisperheen iltatähteä, 15-vuotiasta Sabaa odottaa lopulta sama kohtalo, mikä muitakin maalaiskylän naimaikäisiä- ja kelpoisia tyttäriä: hänet naitetaan perheen valitsemalle miehelle. Mutta ei kelle tahansa, vaan Saban edesmenneen siskon Sultanan miehelle Omerille. Saba tietää olevansa miehelle vain korvike, mutta pukeutuu silti kuuliaisesti punaiseen ja antaa vihkiä itsensä Omerin kanssa. Saba tietää, että naisen kohtalona on päätyä vaimoksi, tehdä lapsia ja olla sekä miestään että lapsiaan varten, hoitaa koti. Elämä heittää vaikeuksia ja menetyksiä Sabankin tielle, mutta Saba ei lannistu vaan päinvastoin: ajan myötä hänestä kasvaa arvostettu suvun matriarkka. Vaikka miehet tuntuvat näennäisesti olevan kaiken vallan kahvassa, lopulta ne suvun viisaimmat ja usein vanhimmat naiset säätelevät taitavasti perheiden arjen kulkua.

Vuosikymmeniä myöhemmin Saban pojantytär Dora asuu Albaniassa kaupungissa ja saa tuta, miten diktatuuri kahlitsee ihmisen. Kun maan poliittinen järjestelmä lopulta luhistuu, päätyy Dora perheineen Italiaan. Sieltä käsin hänen on helpompi alkaa lähestyä sukunsa historiaa. Merkitykselliseksi nousee erityisesti Saba-mummin rooli suvussa sekä Doran elämässä. Saba-mummin henkinen perintö on vahva ja verevä. Saban laulamat itkuvirret kulkevat läpi vuosikymmenien.

Sokea tuska ainoana jää,
työntyy maan uumeniin.
Kuuro kipu jäljellä on enää,
kääriytyy kylmiin iltatähtiin.

Albanialaissyntyinen, sitten italialaistunut Anilda Ibrahimi julkaisi esikoisteoksena Punainen morsian italiaksi. Vaikka Punainen morsian on fiktiivinen teos, sisältää se paljon kaikuja Ibrahimin omasta elämästä. Kunnianosoituksena isoäidilleen ja ylipäätään sukunsa naisten historialle, päätyi Ibrahimi kirjoittamaan tämän romaanin. Sillä meillä on oikeus tietää. Olimmehan kerran kaikki samalla puolella. Näin hän toteaa kirjan loppusanoissa. Vahva omaäänisyys tuntuukin kirjassa erityisesti Doran osassa. Kirjan ensimmäinen osa keskittyy voimakkaasti Saban tarinan ympärille mutta moni muukin sukuun tavalla tai toisella liittyvä saa oman pienen hetkensä tarinassa. Toisessa osassa puolestaan Dora nousee keskiöön, mutta paljon juuri Saban kautta asioita muistellen ja peilaten. Albanialaisnaisten tarinasta pintaan nousevat kohtalot ovat usein puhuttelevia, koskettavia. Taikauskojen valtaaman arjen keskellä nuo sinnikkäät naiset tekevät parhaansa jotta elämä aina jatkuisi, menetyksista huolimatta.

Punainen morsian tarjoaakin harvinaisen ja kiinnostavan kurkistuksen albanialaiskulttuuriin vuosikymmeniä sitten. Oli kiehtovaa lukea, miten pieni kyläyhteisö maailman levottomuuksista ja vellovista taikauskoista huolimatta pyrki kuitenkin elämässä aina eteenpäin. Kauheita tapahtui, mutta niiden aiheuttaman surun alle ei jääty vellomaan. Kirjan ensimmäinen osa tuli minulle lukijana jotenkin lähemmäksi ja muodostui selkeästi mielenkiintoisemmaksi mitä toinen osa. Vaikka Doran osuus tuntuikin enemmän omaääniseltä, se sortui mielestäni liian paljon vähän yksitoikkoisen toteavaan kerrontaan mitä kellekin oli kulloinkin tapahtunut, jopa tarinassa sinänsä merkityksettömille henkilöille. Tästä päästäänkin tekstiin, joka varsinkin aluksi tuntui minusta liian töksähtelevältä, toteavalta... vähän kuin keskeneräiseltä. Päädyin kuitenkin siihen lopputulemaan, että se on kirjailijalle ominainen tyyli kirjoittaa. Toisaalta vaikea sanoa, miten italia on luontevasti kääntynyt suomeksi koska onhan se rytmiltään niin erilainen kieli, tai sellainen kokemus minulla on. Tietyllä tapaahan lauseiden lyhyys tai yksinkertaisuus mahdollisti se, etteivät edes kauheat asiat tuntuneet niin kauhealta, kun niihin ei menty tekstillisesti sisälle. Ehkä kuitenkin olisin itse kaivannut juuri tekstillisesti vähän enemmän. Tarinana Punainen morsian on kiehtova ja kokonaisuutena lukukokemus kuitenkin ihan hyvä. Kirja itsessään tuskin jää mieleeni kovin kauaksi aikaa elämään, muttta senkin edestä se synnytti kiinnostusta lukea lisää albanialaiseen elämänmenoon keskittyviä teoksia. Kaipaisinkin teiltä suosituksia, jos tiedätte sellaisia!

PS: Pian tulossa yksi elämäni erikoisemmista lukukokemuksista tekstin olemuksen kautta ;)

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja
Kustantaja: Wsoy 2014
Sivuja: 248
Mistä minulle: Kustantajalta

Kun kaikki asiat haetaan ATK:lta, niin enää ihmiset eivät kaivele muistiaan ja niistä tulee tyhmiä. Kun ATK kaatuu niin kaatuvat ihmisetskin, koska eivät ole missään kiinni. Niillä ei ole paikkoja ilman karttaohjelmaa eikä tunteita ilman tv-sarjoja. Semmoista on ihmisen elämä tänä vuonna kaksituhatta ja mitä mahtaa olla, paljon, pahoittelen.

Neljännessä Mielensäpahoittajassa ollaankin jo vakavempien asioiden äärellä, elämän ytimessä, jos näin voisi sanoa. Koska mitäpä sitä on ihmisen täällä maapallon päällä muuta tekemän kuin syntyä ja kuolla. Se mitä siihen väliin jää, sitä sanotaan elämäksi. Mielensäpahoittajalla jos kenellä, on sitä elettyä elämää takana jo sellainen määrä, että väkisinkin ollaan elämän ehtoopuolella. Ja nykyajan kotkotuksia aikansa ihmeteltyään hän tulee siihen lopputulokseen, että kun hänen aikansa koittaa, haluaa hän lähteä itse tekemässään arkussa viimeiselle matkalleen. Sillä kyllä ei nykyaikana osata tehdä enää edes arkkuja hyvin. Ja jotta ei jälkipolville jäisi epäselvyyttä siitä, mikä kuuluu sitten kenellekin ja mitkä ovat ne opit, jotka hän toivoisi jälkipolvien muistavan, täytyy tehdä testamentti. Mutta testamenttiin tarvitaan mustepullo ja sitä ei ole kyllä tarvinut käyttää enää vuosiin. Mustetta etsiessään Mielensäpahoittaja löytää muutakin, muistoja menneestä. Kyllä ei ole tottunut Mielensäpahoittaja herkistelemään vanhojen kuvien äärellä, mutta kurkistus menneeseen herkistää väkisin. Sitten arkun tekemisen tiimellyksessä tapahtuu jotain, joka pistää niin Mielensäpahoittajan kuin pojan perheineen lujille.

Kyllä olen aina mieleni pahoittanut, kun poika ei osaa lainkaan ajatella niin kuin minä ajattelen. Kuinka paljon hempompi maailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat niin kuin juuri minä. Vaikka siitähän ongelmat syntyvät, että me itse luulemme muiden olevan samanlaisia kuin itse ja sitten kimmastumme, kun eivät olekaan. Kolehmainen, serbit, albaanit, omat lapset taikka emäntä.

Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja hurmasi minut jo ensimmäisessä teoksessa. Sitten tuli Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, joka sai edelleen aikaa kovia nauruntyrskähdyksiä lukiessa. Kirjan ja Ruusun päivänä kylkiäiskirjana vain saatavilla ollut Miniäkin vain vahvisti kirjallista rakkauttani tuohon jäärään. Jostain syystä kuitenkin panttasin tämän uusimman kanssa näin kauan, koska mietin, voiko se enää naurattaa. Voi se. Ja voin kertoa, että vähän itkettääkin, hyvällä tavalla. Varmasti iso merkitys on sillä, että nyt on kyseessä ihan kelpomittainen romaani, joka tuo eri tavalla syvyyttä niin tarinaan kuin henkilöihin ja myös välttää liiallista toistoa. Jälleen kerran huomasin usein pysähtyväni ihastelemaan, miten nerokkaasti tuon vanhan jäärän suulla Kyrö onnistuu kiteyttämään ihmisen elon tärkeimmät asiat huumorin keinoin. Kyllä siis tykkäsin, vieläkin, ja mitään poikkipuolista sanaa ei ole sanoman tästäkään Mielensäpahoittajasta. Maailma tarvitsee tällaisia Mielensäpahoittajia ihan jo muistaakseen, mikä tässä elämässä on olennaista.

- Oikeastaan jännää aikaa se filmirulla-aika, poika pohdiskeli. - Virheet jäi näkyviin. Nyt voi poistaa heti, jos ei miellytä.
Sellainen on entisen ja nykyisen maailman ero. Mutta kyllä oli rumat värit siihen aikaan, kun kuviin tulivat värit.