sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kustantaja: Tammi 2004
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003)
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Sivuja: 851
Mistä minulle: Oma ostos, vajaan 2 vuoden etsinnän jälkeen antikvariaattilöytönä

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa.

Tätä on McCarthyjen elämä, kun eletään vuotta 1962. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen ihmiset lopulta uskalsivat taas alkaa elää, suunnitella tulevaa ja nauttia hetkestä, piti kylmä sota huolen siitä, ettei pelko kolmannesta maailmansodasta katoa. Samaan aikaan haaveillaan ja kilpaillaan siitä, kuka pääsee ensimmäisenä kuuhun. Euroopan kaupungeissa kiertämisen jälkeen McCarthyt päätyvät lopulta Jack-isän kotimaahan Kanadaan, ilmavoimien asuttamaan Centralian pikkukaupunkiin. Jackin työ ilmavoimien kouluttajana on vienyt perhettä kodista toiseen, eikä varsinkaan pieni Madeleine tunne omaavansa juuria minnekään. Centraliassa heitä odottaa jälleen samanlainen maalattujen puutalojen siloiteltu yhteisö, jossa isä hoitaa perheen elannon ja muu perhe toimii melkein kuin kulissina kaikelle sille. Centralian kodikas idylli tarjoaa perheille turvallisen paikan elää, kunnes yhteisöä koettelee tragedia, joka suistaa monen perheen arjen tuntemattomille raiteille. Kahdeksanvuotias Madeleine on tapahtumien keskipisteessä monella tapaa, ja hänen kauttaan lukija elää ja kokee tapahtumat, usein toki jo ennen Madeleinea asioita aavistaen. Madeleinen lapsenmieli ei vielä kykene yhdistelemään moniakaan asioita riittävällä tavalla yhteen, mutta toisaalta juuri se suojaa häntä asioilta, joita mieli ei vielä kykene käsittelemään oikein. Ja kaiken yllä kiertelevät varikset, jotka näkevät murhan.

Ei, tämä maailmankolkka ei ole mikään Bermudan kolmio. Mutta toisinaan ihmiset tulevat tänne kadotakseen.


Parisen vuotta sitten alkoi blogistaniassa levitä kulovalkean tavoin sana tästä kirjasta, joka tuntui niittävän vain ylistyssanoja lukijoissaan. Vahvat blogisavut sytyttivät minussa kipinän ja vahvan tunteen, että Linnuntietä on ihan minun kirjani, tiedättehän sen tunteen? Ja nimenomaan sen tunteen, kun haluaa kirjan suoraan omaan hyllyynkin. Niinpä alkoi melkein pari vuotta kestänyt kirjan metsästys, joka osoittautui sangen haasteelliseksi. Liekö kirjan painosmäärä jäänyt pieneksi vai eikö juuri kukaan kirjan hankkinut raski luopua omastaan, mutta tämän yksilön etsintä alkoi tuntua jo mahdottomalta. Muutama onnekas bloggaajakollega tämän saikin käsiinsä, mutta minä jatkoin sinillä vielä. Tuona aikana odotukseni kirjan suhteen kasvoivat aikamoisiksi, myönnetään. Muutama viikko sitten vihdoin minuakin onnisti ja sain kirjan aika edullisesti vieläpä nettiantikvariaatista. Hetki kun aloin lukemaan kirjaa, oli suorastaan pyhä. Käsissäni oli vihdoin Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä.

MacDonaldin kyky kirjoittaa rikasta ja vaikuttavaa tekstiä tulee ilmi jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Lukijana tuli tunne, että nyt on varmoissa käsissä ja toisaalta jonkun poikkuksellisen hienon äärellä. Tätä tunnetta jatkuikin sadan sivun ylitse, mutta sitten iski ensimmäinen kuoppa. Tuli tunne, että tässä on nyt niin kauheasti kaikkea tarttumapintaa ja tarinaa, että vähän melkein uuvuttaa. Jotenkin myös se kylmän sodan asioihin liittyvä osuus tuntui tällä kertaa etäännyttävältä, vaikka sinänsä aihepiirinä kiinnostaakin kaunokirjallisessa mielessä. Sitten taas piristyin ja kirja eteni, kunnes tuli seuraava samanlainen töyssy ja jäin ikään kuin ulkopuolelle lukijana. En oikein osaa edes selittää tätä kovin analyyttisesti, ja tunnelukija kun olen, tämä asia on kuitenkin merkityksellinen. Joku tässä etäännytti minua siinä määrin, että vaikka kokonaisuutena tykkäsin paljon ja vaikutuinkin kirjasta, jäi lukukokemus tunnetasolla aika tavanomaiseksi ja sekös pisti harmittamaan. Liekö ne kohtuuttomaksi kasvaneet odotukset vaiko joku piirre kirjassa, mutta kirjasta ei muodostunutkaan minulle Sitä Kirjaa, joka kolahtaa ihan sydämeen saakka. Korostan kuitenkin, että näistä kuopista huolimatta kirja oli hyvä lukukokemus, en vain pystynytkään antautumaan sille täysin.

Pidin ratkaisusta käyttää lapsikertojaa, tässä se toimii hyvin, vaikka on sinällään aika haasteellinen keino kaunokirjallisessa mielessä. On kuitenkin sekä mielenkiintoista että tarinan rakenteen kannalta olennaista saada kuulla myös aikuisen Madeleinen ajatuksia ja toisaalta nähdä, miten monelle henkilölle tulevaisuudessa käy. MacDonald käsittelee kirjassa erityisen taidokkaasti syyllisyyden tematiikkaa useammastakin eri näkökulmasta. Toisaalta Linnuntietä tarjoaa vahvan ajankuvan 60-luvun Kanadasta. Erityisesti naisen rooli perheessä on asia, jonka macDonald näyttää suorastaan satiirisesti. Mielestäni kirja vaatii erityistä huomiota, keskittymistä lukiessaan, koska se on niin rikas monella tapaa. Ehkä tämä hetki kun luin kirjaa, vaikutti kokemukseen näin, koska elämä on nyt aika hektistä rumbaa ja keskittymiskykyni vaihtelee päivittäin. Linnuntietä jää kyllä ehdottomasti hyllyyni, sillä aion lukea sen joskus vielä uudestaan, ehkä vähän eri silmin, eri aikana. Linnuntietä on ehdottomasti teos, jonka vuoksi Tammen Keltainen kirjasto on luotu.

Tässä linkki Googleen, josta useita linkkauksia blogijuttuihin kirjasta!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: The Storied Life of A. J. Fikry (2014)
Suomentanut: Tero Valkonen
Sivuja: 239 (ennakkokappale)
Mistä minulle: Kustantajalta

Muista, Maya: asiat jotka koskettavat meitä 20-vuotiaana eivät välttämättä ole samoja, jotka koskettavat meitä 40-vuotiaana, ja päinvastoin. Tämä pätee sekä kirjoihin että elämään.

Hyvää vauhtia keski-ikäistyvä A.J. Fikry pitää pientä kirjakauppaa Alicen saarella. Kirjakauppa on Fikryn ja sittemmin hänen traagisesti onnettomuudessa kuolleen vaimonsa yhteinen hanke. Yksinäinen Fikry ei saa enää lohtua edes kirjoista ja kirjakaupan oven suljettuaan hän eristäytyykin kotiinsa viinapullon kera. Voisi kai sanoa, että Fikryn elämä on monella tapaa rajussa laskusuhdanteessa. Eräänä päivänä Fikry löytää takahuoneesta pienen Maya-tytön saatekirjaan kera. Kirjeessä nuori äiti toivoo, että kirjakaupan omistaja kasvattaisi tytöstä todellisen lukijan ja että hän saisi varttua kirjojen ja kirjoista välittävien ihmisten keskellä. Fikryllä ei ole kokemusta lapsista, vain kipeitä haaveita, jotka kuolivat samalla kun Fikryn vaimo menehtyi raskaana ollessaan auto-onnettomuudessa. Kaksivuotias Maya ei kuitenkaan jätä valinnanvaraa kovin suuriin arpomisiin vaan vaatii Fikrya toimimaan: kuiva vaippa, ruokaa, seuraa. Mayan myötä Fikryn elämä tuntuu muuttuneen yhdessä yössä yksinäisesta kirjakauppiaasta saaren suosikiksi. Kaikki haluavat nähdä kirjakauppaan hylätyn tytön. Yhtäkkiä niin vanhoja kuin erityisesti uusia ihmisiä tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista Fikryn elämään. Erityisesti kaukaa kustantamosta varta vasten Alicen saarelle matkustanut Amelia tuo tiettyä punaa Fikryn poskiin.

Gabrielle Zevinin kirjassa on periaatteessa kaikki hyvän kirjan ainekset: kiehtova miljöö (kirjakauppa!! Saari!!), koskettavuus ( nuorena kuollut vaimo), mysteeri ( Mayan kohtalo) ja toki ripaus romantiikkaakin. Aloin siis lukemaan kirjaa ihan hyvin odotuksin, ja pääsinkin jo tarinan imuun, kunnes sitten jotenkin vaan lätsähti. Zevin kyllä kirjoittaa sujuvasti ja erityisesti kirjakauppamaailmaan ja lukemiseen liittyvät kohdat luin suurella nautinnolla. Kirjassa on sivuja vain hieman päälle parisataa, mutta ajallisesti tässä harpotaan useita vuosia muutemien sivujen vauhdilla aina eteenpäin ja siinä ehkä syy, miksi kirja jäikin minulle aika pintapuoliseksi lukukokemukseksi. Kirjassa on iso määrä kiehtovia henkilöhahmoja, jotka kuitenkin jäävät väkisinkin etäisiksi. Lähtökohtaisesti oikein hyvän tarinan ainekset on menty puristamaan näin pieneen sivumäärään ja kyllä sitten näkyy valitettavasti. Toisaalta koin paikoin vähän ärtymystä uskottavuuden suhteen, sillä kaksivuotias Maya käyttäytyi kyllä minusta enemmänkin kuin vähintään 4-5 -vuotias lapsi kehitystasonsa suhteen. Ihan oiva kirja vaikka lukaista junamatkalla, rannalla..ja hypätä sitten seuraavan kirjan pariin. Jos kaipaa helppolukuista, kevyttä ja hyvin viihteellistä luettavaa, tämä on varmasti nappivalinta siihen.

Siinä missä minä en kauheasti ihastunut, Leena ja Krista tykästyivät senkin edestä! Kurkatkaahan heidän postaukset kirjasta. Tämähän se on kirjablogin pitämisessä yksi hauskimmista puolista, että yksi ja sama kirja voi ihastuttaa, vihastuttaa, tylsistyttää jne. Siinä kirjan A.J. Fikry on oikeassa, että "jokainen kirja on maailma."

perjantai 12. syyskuuta 2014

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret
Kustantaja: Atena 2014
Alkuteos: Hitler's Furies. German Women in the Nazi Killing Fields (2013)
Suomentanut: Juha Sainio
Sivuja: 296
Mistä minulle: Kustantajalta

Tässä kirjassa on monella tapaa kyse siitä, miten emme osaa huomioida menneisyyttä, emme niinkään historiallisena rekonstruktiona tai moraalitarinana, vaan todisteena uusiutuvasta ongelmasta, josta olemme kaikki vastuussa. Mitkä ovat ne sokeat pisteet ja tabut, jotka säilyvät itsepintaisesti kertoessamme tapahtumista yksittäisten ihmisten kuvauksina, muistelmina ja kansallisena historiankirjoituksena? Miksi tämä historia vainoaa meitä edelleen, vaikka sen tapahtumista on kulunut jo sukupolvia ja ne tapahtuivat Grzendan kaltaisissa syrjäisissä paikoissa?

Historian professori Wendy Lower kiteyttää mielestäni todella hyvin kirjansa olemuksen noissa lainaamissani kirjan jälkisanoissa. Hitlerin raivottaret tarjoaa lukijalle vähemmän tutkitun ja ylipäätään esillä olleen näkökannan: saksalaisnaiset aktiivisina toimijoina holokaustin kauheuksissa. Useinhan varsinkin viihteelliset kirjat ja elokuvat esittävät naiset uhreina ja kärsijöinä, ikään kuin holokaustin aikana tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin ja kauheuksiin kykenemättöminä. Teoksessaan Lower haluaakin näyttää toteen, miten iso joukko naisia oli merkittävässä roolissa julmuuksien toteuttajina. Aikojen saatossa naisen roolia holokaustissa muunakin kuin uhrina on toki tuotu esille esimerkiksi Hitlerin lähipiiriin kuuluneiden naisten tarinoiden kautta. Nämä naiset kuitenkin kuvattiin enemmänkin vierellä seisojina ja kenties jossain määrin myötävaikuttajina kuin aktiivisina toimijoina Saksan ja Hitlerin ideologian hyväksi. Näkökulma jonka Lower teoksessaan esittää kattavan aineiston ja lähdeviitteiden myötä ei siis sinällään ole ihan uusi, mutta laajuudessaan poikkeuksellinen. Ainakin minulle tuli yllätyksenä se, miten iso osa holokaustin julmuuksien takana olevista ihmisistä oli naisia. Mielestäni Lower ei yritäkään teoksella kauhistella sitä, että naisetkin pystyvät julmuuksiin vaan käsitellä ilmiönä sitä, miten moni nainen oli niin aktiivisena toimijana kansanmurhassa. Tässä on minusta iso ero. Toki nämä tämän aihepiirin teokset ovat aina ylipäätään aika herkkiä asioita yleisessä keskustelussa ja pitkälti lukijan oman ajatus- ja kokemusmaailman värittämiä tulkintoja, mutta tällainen tunne minulle tuli kirjaa lukiessa.

Lower taustoittaa kirjansa perusteellisesti ja tuo oman vahvan tietämyksensä hyvin esille. Tämä luo lukijan näkökulmasta tunteen, että asiaa osataan käsitellä oikealla tavalla eikä revitellen. Lower ei väitäkään yrittävänsä kertoa jonkinlaista totuutta asiasta vaan kertoo paljon dokumentoituja faktoja noista Hitlerin raivottarista ja herättää paljon kysymyksiä, joihin lopullisen vastauksen saa antaa halutessaan lukija itse. Kirjan ns. päähenkilöt olivat tavallaan kuin ketä meistä vain: äitejä, sihteereitä, sairaanhoitajia, konekirjoittajia, tyttäriä. Syistä, joita emme saa koskaan tarkkuudella tietää, he ajatuivat osaksi väkivallan ja veren värittämää koneistoa ja siten toiminnallaan edistivät kansanmurhaa. Olennaista on mielestäni kuitenkin se, että kenelläkään näistä naisista ei olisi ollut pakko ajautua siihen, vaan selittämättömistä syistä he päätyivät siihen omaehtoisesti. Jonkun motiivina saattoi olla kenties ajatus, että olemalla itse julmemman puolella, selviää todennäköisemmin. Toista saattoi kiehtoa ajatus SS-upseerin vaimona oleminen kaikkien saatujen etuuksien ja rikkauksien takia. Mutta sitten tullaan siihen kaikista selittämättömimpään, eli tavallaan pahuuden ytimeen. Siihen, ettei ole mitään normaaliin järkeen käypää syytä, miksi nuori nainen huvikseen ampuu parvekkeeltaan juutalaisia, vaan se on jotain sellaista, mihin suurimman osan mieli ei kykene samaistumaan, ymmärtämään. Toisaalta Lowerin teosta lukiessa tulee mieleen sekin, että ilmapiiri, joka tuolloin vallitsi itä-Saksassa, oli sellainen, että heikompi yksilö saattoi helpostikin mennä ns. väärälle puolelle ikään kuin aivopestynä. Tai että tietyissä olosuhteissa periaatteessa kuka tahansa meistä olisi kykenevä pahuuteen. Nämä ovatkin niin suuria teemoja, ettei näihin ole yksiselitteisiä tulkintoja, vastauksia.

Holokausti on minun mielessäni yksi järkyttävimmistä asioista historiassa. Toisaalta viime aikojen uutiset Ukrainasta saavat pohtimaan, olemmeko viime vuosikymmeninä tulleet kuitenkaan ihmisinä niin paljon eteenpäin kuin voisi kuvitella. Ympäri maailmaa edelleen tapetaan, kidutetaan, teurastetaan mitä mitättömimmistä syistä ja vaikuttimista ihmisiä, viattomia. Ei sitä pysty edes käsittämään.

Hitlerin raivottaret on poikkeuksellinen teos aihepiirinsä ja Lowerin hankkiman valtavan taustatiedon ja dokumenttien myötä. Se antaa lukijalle uudenlaisen ikkunan kurkistaa yhteen varmasti aikamme kauheimmista tapahtumista historiassa. Ennen kaikkea se haastaa lukijaa voimakkaasti pohtimaan ihmisen roolia poikkeuksellisessa ympäristössä kauheuksien tekijänä mutta myös ylipäätään lähestymään pahuuden olemusta. Se ei syyllistä, ei osoittele eikä kauhistele, vaan esittää faktat, joiden valossa lukija itse tekee lopulliset tulkintansa, jos kykenee.


Ihminen on ainoa eläinlaji, joka tekee kansanmurhia.

Siinäpä kaikille miettimistä...

maanantai 8. syyskuuta 2014

Inger Frimansson: Hyvää yötä, rakkaani

Inger Frimansson: Hyvää yötä, rakkaani
Kustantaja: Like 1999 ( Loisto-pokkari 3.s painos 2008)
Alkuteos: God natt, min älskade 1998
Sivuja: 339
Mistä minulle: Oma hankinta

Hän oli yksin. Hän oli vapaa tekemään kaiken, minkä oli päättänyt tehdä. Mitä piti tehdä. Jotta hänestä voisi tulla kokonainen ihminen. Vahva ja elävä, niin kuin kaikki muutkin. 
Siihen hänellä oli oikeus.

Keski-ikäinen Justine Dalvik asuu yhä isossa lapsuudenkodissaan seuranaan vain pari erikoista lintua. Isän perinnöksi jättämä iso hieno kivitalo järven rannalla kiinnostaa omia ostajia mutta Justine ei suostu lähtemään talosta millään hinnalla. Talo pitää sisällään niin hyvät kuin huonot muistot, mutta erityisesti ne jälkimmäiset. Justine oli vasta muutaman vuoden ikäinen kun hänen äitinsä kuoli kesken ikkunan pesemisen. Sittemmin äitipuolen virkaa toimittamaan tullut Flora oli puolestaan löytänyt rajut keinonsa pitää omalaatuinen Justine kurissa. Mutta nyt isä oli kuollut ja Florakin jo elämänsä ehtoopuolella laitoksessa.

Kerran Justine oli rakastunut korviaan myöten, viidakoissa seikkailevaan Nathaniin ja kaikki oli hetken näyttänyt valoisalta. Mutta sitten tapahtui jotain..ja Nathan oli enää vain Justinen muistoissa. Nathanin Justine päästi lähelleen, mutta Nathanin jälkeen hän on elänyt kuin erakon elämää. Vain suorastaan mielipuoliset linnut seuranaan hän on ihan tyytyväinen hallittuun elämäänsä. Mutta sitten eräänä päivänä hän löytää oveltaan vanhan luokkakaverin ja kipeät muistot nostavat taas päätään. Kun Justine sitten vielä tutustuu yksinäiseen hotellin yövahtimestariin Hans Peteriin, ei hän voi enää sulkeutua vain omaan rauhaansa kivitalon uumeniin. Mutta miksi Justine on halunnut erakoitua ja miksi ihmisiä hänen ympäriltään katoaa? Haluaako joku pahaa Justinelle vai onko hän vain kertakaikkisen pahaonninen ihminen? Vai onko totuus lopulta jotain siltä väliltä?

Inger Frimanssonin
Hyvää yötä, rakkaani ei ole mikään perinteinen dekkari/jännäri. Tarina kulkee eteenpäin hyvin pitkälti kuin ollakseen taidokas kuvaus ruostalaisesta keskiluokkaisesta elämästä, kun on rahaa mutta silti ollaan niin yksin. Osin sitä se onkin, mutta se on vain pintaa. Psykologinen jännitys Justinen menneisyyden ja nykyisyydenkin suhteen rakentuu pikku hiljaa ja se mikä alkaa arkisesti, muuttuu matkan varrella suorastaan hyytäväksi. Hyvää yötä, rakkaani on vahvasti trilleri, mutta ei perinteisessä mielessä. Kerrassaan ovela, sanoisin. Ehkä genrelle aika tyypillisesti henkilöhahmoista puuttuu se tietty syvyys, mutta Ingemarsson kyllä pohjustaa hyvin Justinen taustaa, jotta hänestä rakentuu lukijalle aika tarkka, eläväinen kuva. Ei tule mieleen edes ketään, kenen kirjoihin voisin tätä verrata, sen verran omintakeinen tarina on kyseessä. Ruumiita kyllä on tullut ja tulee tulemaankin, mutta kaiken tapahtumisen ytimessä on jotain verkkaista, suorastaan rauhoittavaa kerrontaa Justinen sekä muiden henkilöiden arjesta. Ei varmasti jää viimeiseksi Inger Frimanssonin kirjaksi jonka häneltä luen!

Oli muuten hauska huomata, että tämä sinänsä kirjamaailman termein jo vanha kirja on ollut samoihin aikoihin luvussa myös parilla kanssabloggaajallakin! Kurkatkaahan siis myös Hurja Hassu Lukija:n ja Kirjavalaan blogista mitä he tästä tuumasivat. 

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 234
Mistä minulle: Kustantajalta

   Multa, se on sentään kaikkialla tuttua. Multa tuo terveisiä maan uumenista. Muutun lapseksi taas, miten paljon olen multaa kaivannut, sen hajua haistanut, tuntenut kosteuden sormissani, raapinut sitä kynsieni alle, rakastanut sitä, inhonnut. Hakkaan mullan ensin rikki, hakkaan kuin murhaisin. Nostan pehmeää multaa ruukkuun ja siirrän kiinanruusun perässä, taputtelen vielä mullan kiinteäksi peitoksi.
   Sitten muutun jälleen aikuiseksi, äidiksi, naiseksi. Ihmiseksi, joksi se talo minut kasvatti, se piha ja se Kuusi.
   Ja mamma.

Kun joku rakas lähtee, taivaaseen tai vaikka lopullisesti Thaimaaseen, jotain sukupolvien pitkässä ketjussa särkyy niin lujaa, että sen sirpaleet pistelevät vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Poissaolon tyhjyys ja suru ulottavat vahvat juurensa laajalle, pitää tiukasti kiinni. Ei ole helppoa alkaa elää elämää ilman. Granin suvun naisten kohtalona on ollut jäädä ilman, jäädä kaipaamaan, jäädä vaille vastauksia. Aikanaan Margarete jäi kaksin tyttärensä Marien kanssa, kun Eirik-isä lähti takaisin Norjaan. Isossa kartanossa Margarete ja Marie yrittävä kumpainenkin pitää kiinni edes jostain tutusta, Margarete ruusuistaan ja Maria Kukasta ja Kuusesta. Pinnan alla on niin paljon vaiettua kipua, sanomattomia salaisuuksia, jotka nakertavat varsinkin Margareten sisintä, eikä hän tunnu osaavan olla Marielle oikeanlainen äiti. Marie pakenee omaan mielikuvitusmaailmaansa, missä edes jotkin asiat pysyvät samoina. Onneksi on isotäti Greta, joka ei suvun muiden tavoin ole tottunut vaikenemaan ja olemaan puuttumatta.

Perkeleen perkele, Greta kirosi jo kolmikymppisenä kuin rantapiru. Saatana, minkä ne tekivät. Nyt pysyt kovana Marke. Pysyn pysyn, minä itkin ja kaikki lihani hölskyivät hervottomina auton lentäessä kuoppaisella tiellä. Puristin käteni nyrkkiin, että edes joku kohta minusta olisi ollut kova.

Muutaman kymmenen vuoden päästä on aika juhlia Marien kaksostyttöjen kuusivuotispäivää. Noihin vuosiin välillä mahtuu elämänmittainen tarina, joka alkaa avautua niin lukijalle kuin Mariellekin pikkuhiljaa. Päivää ennen kaksosten syntymäpäiväjuhlia Margarete palaa muistoissaan omaan nuoruuteensa ja Marien lapsuuteenkin. Tytärtensä vuosipäivä nostaa myös Mariella pintaan vanhoja muistoja, tunteita joita on yrittänyt olla ajattelematta. Näiden kahden naisen muistoista nousee esiin tarina, joka pakahduttaa ja lujaa. Se muuttaa siihen asti kerrotun tarinan sävyjä ja kääntää asioita ylösalaisin, saa lukijan yllättymään.

Veera Salmi on tullut minulle ja monelle muulle tutuksi hauskan Pulupoi ja Poni-lastenkirjasarjan myötä. Kaikki kevään merkit on Salmen ensimmäinen aikuistenromaani. Ensin on pakko sanoa pari sanaa kirjan ulkoasusta, sillä harvoin törmää niin kauniiseen kanteen kuin tässä ja vieläpä niin, että sama kuvitus toistuu vielä kansipaperin allakin. En tiedä, onko kuvitus Salmen omaa käsialaa vaiko jonkun muun, mutta se on kertakaikkisen kaunis ja hurmaava. Mutta sitten kirjan sisältöön, lukukokemukseen. Salmi kirjoittaa taidokasta tekstiä, joka vilisee kielikuvia ja sanat ovat usein merkityksiä täynnä. Tunnelataus tietyissä lauseissa, hetkissä on valtava. Salmi tavoittaakin moniin lauseisiinsa isoja asioita ja tunnetiloja ihmisen elämästä, kuten kuvaillessaan vaikkapa kuinka huokaus tulee kaikista koloistani ulos, huokosista. Monin paikoin kirja tavoittikin minussa sitä täydellistä lukukokemusta, kun tempaudun niin täysin tekstin tiheisiin merkityksiin, mutta sitten kuitenkin...Tässä tulee se pieni mutta, jonka takia en sitten kuitenkin antaunut kirjalle täysin, kuten esimerkiksi Kinnusen Neljäntienristeyksen tai Lähteenmäen Ikkunat auki yöhön -teosten kohdalla tapahtui. Kaikki kevään merkit liittyy mielestäni tähän samaan kategoriaan, jossa aletaan kerros kerrokselta purkaa erään suvun tragedioita auki. Paikoin lukiessa tuli tunne, että teksti on liiankin hienoa ja kielikuvallista, hiottua. Vaikka jäin viipyilemään monien lauseiden kohdalla ihastellen, tämä aiheutti sen, että itse tarina jäi minusta etäämmälle. Loppua kohden kuitenkin, kun kirjassa tulee eräs mielenkiintoinen koukku, tämä tunne hälveni ja tarina tuli lähemmäksi. Kaikki kevään merkit on kokonaisuutena erittäin hyvä ja vaikuttavakin sukupolviromaani, mutta ehkä paikoin liiankin korea tekstillisesti minun makuuni. Kuitenkin, se jättää erittäin voimakkaan kirjallisen jälkimaun tunnelmansa myötä. Merkittävää kirjassa on mielestäni myös se, kuinka taitavasti Salmi osaa pala palalta rakentaa kuvaa särkyneestä mielestä, sen voimallisuudesta suhteessa muuhun ympäristöön.

Semmoinen hyvä ei ole totta. Ei voi olla totta. Että aina on vaan hymyilevä kuin taivaan enkeli ja siivoaa vaan ilolla ja aina niin siunailee, että onhan ihanaa kun nähdään ja toivoo hyvää tasapuolisesti jokaiselle. Ei semmoista olekaan.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Natalia Linsénin ja John Granlundin Porvoo




Merja Herranen - Olavi Hankimo: Natalia Linsénin ja John Granlundin Porvoo
Kustantaja: Siltala 2014
                                                                                   Sivuja: 133

Rakastan vanhoja mustavalkokuvia, tarinoita niiden takana. Vaikka en tunne useinkaan kuvien ihmisiä ja paikkoja, se ei estä minua aikamatkaamasta mielikuvituksessani kuvan aikaan. Minulla on myös sellainen selittämätön kaukokaipuu ja rakkaus muutamaan kaupunkiin, joissa en ole koskaan käynyt, mutta silti tiedän jo rakastavani niitä kunhan joskus pääsen paikan päällekin. Yksi tällaisista paikoista on Porvoo. Niinpä kun kuulin tästä kirjasta, tiesin että minun on saatava se käsiini. Kirjan esipuhe kertoo, että kirja on saanut alkunsa aikoinaan porvoolaisen kirjakauppiaan teettämästä kuvapostikortista, joka sitten myöhemmin päätyi helsinkiläiseen antikvariaattiin ja siellä korttimappiin. Lopulta teokseen kerättiin kahden vuosisadan vaihteessa toimineen valokuvaajan otoksia niin Porvooosta kuin porvoolaisista vuosilta 1890-1900.



Valokuvien tekstit ovat puolestaan Porvoon museon johtajan Merja Herrasen käsialaa. Hän on perehtynyt Porvoossa vaikuttaneiden valokuvaajien toimintaan perusteellisen hyvin. Vaikka usein yksi kuva itsessään kertoo jo enemmän kuin tuhat sanaa, ovat Herrasen tekstit ehdoton lisä teoksessa ja vievät lukijaa todellakin sadanvuoden takaiselle aikamatkalle Porvooseen.



Kuvista näyttäytyy vahvasti sen ajan Porvoo, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja sääty-yhteiskuntarakenne voimissaan. Kuvat välittävät siis voimakasta ajankuvaa. Huomasin usein jääväni yksittäisen kuvan lumoihin ja pohtimaan kuvien henkilöiden mahdollista elämäntarinaa. Kuka oli tuo pieni tyttö kuvan laidassa, mistä hän haaveili, elikö hän kauankin? Tai miltä Porvoossa näyttää nyt paikassa, jossa Myllykuja kiemurteli 1898?   




Tästä teoksesta on oikeastaan vaikea kertoa tämän enempää, sillä kuten muutkin kuvateokset, se vaatii oman kokemuksensa. Jotain tunnelmia toivon mukaan onnistun tällä lyhyellä tekstilläni sekä kuvilla välittämään, mutta kirjan lumo aukenee vasta kun kirja on omissa käsissäsi.

Ensi kesänä minun on vihdoin päästä Porvooseen.