tiistai 31. maaliskuuta 2015

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
Kustantaja: Wsoy 2015
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä
Sivuja: 86

Aika harvoin lukukokemus muodostuu niin ristiriitaiseksi kuin Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua minulle teki. Tartuin Mykkäsen esikoisteokseen mielenkiinnolla, koska kansilieve lupaa "arvaamatonta proosakokoelmaa rakkaudesta ja kuolemasta." Kolme maailmanloppua sisältää 26, pääasiassa sivun mittaista tarinaa, kuvitelmaa. Hyvin pian lukiessa käy selväksi, että nyt todellakin ollaan jonkin hyvin erilaisen, kokeilevankin absurdiuden lähteillä. Lähtöasetelmissa tarinoiden ihmiset ovat usein melkein kuin kuka tahansa, mutta sitten jokin yllättävä tapahtuma suistaa heidät tyystin toisiin sfääreihin. Usein absurdius syntyy yllättäen koettavan, brutaalinkin kuoleman kautta. Hyvä hetki muuttuukin kauheaksi vaikkapa jääpuikon pudotessa ja lävistäessä ihmisen.

Siinä missä Mykkäsen kuvitelmien keskiössä on usein kuolemaa, on niissä myös rakkautta ja tunnetta, mutta hieman erilaisella, vähän vinksahtaneellakin tvistillä. Eräs suosikkinäyttelijäni, Krista Kosonen on päätynyt ihailun kohteena myös kirjan sivuille kolmen kohtaamisen verran. Mykkäsen kuvitelmien maailmat ovat yhtä aikaa usein niin tuttuja ja samalla aikaa kuitenkin sitten niin oudon absurdeja. Rakkaus, kuolema. Tuttuus, outous. Usein se, mikä alkaa viattoman tuntuisesti, pääättyykin karmaisevasti. Loppu koittaa monelle eikä varmasti siten kuin kuvitella saattaisi.

Hämmentävää, kertakaikkisen hämmentävää. Ottaen huomioon kirjan pienen sivumäärän, se ei todellakaan korreloi sisällön kanssa. Mykkänen on usein onnistunut lataamaan tarinoihinsa niin voimakkaan, hämmentävänkin latauksen, että sitä pitää ikäänkuin pureskella mielessä vielä tovi viimeisenkin lauseen jälkeen. Mitä oikein tapahtui? Osa tarinoista jätti minut lukijana erityisen ristiriitaisiin tunnelmiin: enkö vain tajunnut tarinan ydintä vai eikö se vain ns. napannut. Tai tajusin kyllä pointin, jos sellaista edes oli, mutta se ei vaikuttanut minua. Paikoin Mykkäsen teksti lähentelee mielestäni erittäin nerokasta proosaa, paikoin koin lukevani ehkä vähän liiankin itsetarkoituksellisesti kokeilevaa tekstiä. Pidän toki siitä, ettei Mykkänen selitä liikaa auki ja siten kyllä lunastaa lupauksen arvaamattomasta proosasta. Lukukokemuksena Kolme maailmanloppua oli minulle jotenkin epätasainen. Pidin joistakin tarinoista todella paljon kun taas osa enemmän jopa ärsytti, tuntui turhalta. Minun makuuni Mykkänen oli parhaimmillaan tarinoissa Herra Ala-Paavalisen hedelmät sekä Ja sitten ne kädet. Sellaista lukisin häneltä mielellään lisääkin. Ehdottomasti erikoisin, oudoin ja tosiaan ristiriitaisin lukukokemus vuosikausiin. Juuri siksi oikeastaan voisin suositella tätä muillekin, haastamaan itsensä lukijana ja tutustumaan Kolmen maailmanlopun vinksahtaneisiin tilanteisiin.

Myös ystäväni Lumiomenan Katja on vieraillut Kolmen maailmanlopun absurdeissa kuvitelmissa. 

torstai 26. maaliskuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Kustantaja: Wsoy 2015
Kansi: Ville Tietäväinen
Sivuja: 251
ennakkokappale

Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muistan ensimmäisenä jotain, mitä en kerro kenellekään. Se on tunne, että jokin, mikä on pitkään ollut epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. Palapelin kadoksissa ollut pala löytyy, jengoilta irronnut pullon korkki sulkeutuu kunnolla, artisti, jonka yleisö on vuosia odottanut puhkeavan kukkaan, pysäyttää laulullaan ajan.


58-vuotias ilmastopolitiikan asiantuntija Laura Anttila on päättänyt oppia nauttimaan elämästään eikä suostu lannistumaan edes niistä niin näkymättömistä kuin todellisistakin välimatkoista heidän perheenjäsentensä välillä. Vaikka vuodet ovat koetelleet Lauran ja arkkitehtipuoliso Eerikin parisuhdetta, he ovat kuitenkin pysyneet yhdessä, tuntevathan he toisensa parhaiten. Heidän tyttärensä Aava tekee lääkärin töitä somalialaisessa kylässä. Laura ihailee Aavaa, joka uskaltaa lähtea ja tulla kuten haluaa. Ihailuun sekoittuu kuitenkin kateuttakin ja samaan aikaan toisaalta myös kaipuuta tytärtä kohtaan. Ja sitten on vielä Aslak, pikkuveli joka lapsena käpertyi piiloon pahaa maailmaa ja vanhempien riitoja Aavan kainaloon. Aslakin varttuessa hänen mielensä synkkenee vuosi vuodelta, eikä kukaan tunnu saavan häneen yhteyttä. Aslakin ongelmat väsyttävät kaikkia eikä varsinkaan Aava lopulta kykene enää kannattelemaan veljeään vaan tekee irtioton kodistaan. Laura yrittää varsinkin aluksi puuttua rohkeasti poikansa ongelmiin, mutta Eerik painostaa Lauraa jättämään pojan rauhaan. Kukaan ei enää tiedä, miten toimia Aslakin tai edes itsensä suhteen. Lauran ja Eerikin ennestäänkin jo etäiset välit muuttuvat yhä etäisimmiksi. Vähitellen he ovat perhe lähinnä nimellisesti ja lopulta epänormaali muuttuu normaaliksi. Laura päättää kuitenkin vaikka väkisin yrittää ainakin ulospäin olla ihan tavallinen perhe, joka istuu aterian äärelle yhdessä keskustelemaan merkityksettömistä asioista. Kun Laura ei pysty parantamaan perhettään, hän päättää entistä sitkeämmin yrittää parantaa maailmaa. Mutta sitten erään perheaterianäytelmän kynnyksellä kaikki kuitenkin muuttuu. Kotona uunissa muhii Lauran tekemä ruoka, jonka hän on valmistanut työmatkalta palaavaa Eerikiä ja kotiin syömään tulevaa Aslakia varten. Laura on luennoimassa yliopistolla ympäristöasioista, kun saa ilmoituksen, että kaksi poliisia odottaa häntä. Samaan aikaan erään rakennuksen katolla seisoo nuori mies kiväärin kanssa.

" I've got a silver spoon on a chain, I've got a grand piano to prop up my mortal remains, I've got a wild staring eyes, I've got a strong urge to flye, but I've got nowhere to fly to. "

Kun muutama yö takaperin lopetin Elina Hirvosen juuri kirjakauppoihin tulleen uutuuden Kun aika loppuu, julistin Twitterissä, että " saatoin lukea juuri Vuoden kirjan.." Eikä tuo tunne ole näinä muutamina päivinä laantunut lainkaan, päinvastoin. Olen ollut kyllä lukijana vaikuttunut jo Hirvosen aikaisemmistakin romaaneista mutta tämä viimeisin kyllä räjäyttää potin. Tästä on kyse kun puhutaan suuresta kirjallisuudesta. Hirvonen ei todellakaan ole valinnut kirjansa päätarinaksi mitään helpointa teemaa. Melkein vuosittain saamme lukea lööpeistä, kuinka joku nuori on päätynyt epätoivoiseen tekoon ja riistää muilta henkiä. Toisaalta samaan aikaan elämme ilmastonmuutoksen myllertämässä maailmassa, emmekä tunnu vieläkään tajuavamme omaa roolia sen suhteen. Näiden isojen teemojen sisällä Kun aika loppuu on kuitenkin ennen kaikkea yhden toisistaan etäälle joutuneen perheen koskettava ja traaginen tarina. Hirvosen taidokkaan tekstin myötä aukenee eteen varsinkin vanhemman mielenmaisema kun lapsi on syyllistynyt pahaan tekoon. Toisaalta tarina tuo hyvin lähelle myös mieleltään rikkinäisen nuoren ajatuksia. Samaan aikaan se herättää voimakasta pohdintaa siitä, mikä on roolimme oman planeettamme tulevaisuuden suhteen. Voiko yksittäinen ihminen vaikuttaa ja miten. Ja loppujen lopuksi, silta maapallon tai läheisen pelastamisen välillä ei ehkä olekaan niin pitkä kuin voisi luulla. Ehkä olennaisinta on se, että välittää eikä menetä toivoaan koskaan.

Kun aika loppuu ei anna tarkkoja vastauksia edes tarinan kuvitteellisen perheen tragedian perimmäisiin syihin, mutta tarjoaa hienovireisesti monia eri tulkintoja ikään kuin muodostaen monista sattumuksista lopullisen summansa. Varsinkin Lauran ajatukset äidin roolissa ovat kuin matka toisen sieluun, jonnekin niin yksityiseen, että pakahduttaa, jälleen kerran. Kai suurin osa vanhemmista kokee huoltaan lapsistaan ja toki usein varmaan aiheetontakin. Samaan aikaan varsinkin äitiyden kokemiseen, ainakin itse väitän näin, liittyy voimakasta syyllistymisen tunnetta. Hirvonen onkin tavoittanut kaunokirjallisin keinoin noita kipeitä ja hämmentäviäkin tuntoja niin hyvin, että en voi kuin vaikuttuneena huokailla. Hirvonen käsittelee myös taidokkaasti sitä, mikä on roolimme puuttua toisen hätään. Hän ei syyllistä, mutta varmasti herättää paljon ajatuksia, osuu syvälle. Haluaisin sanoa niin paljon tästä kirjasta, mutta silloin sortuisin jo jossain määrin spoilaamiseenkin, eikä se ole tarkoitus. Ehkei niinkään juonelliseen spoilamiseen vaan ylipäätään kirjan kokemiseen. Teos on mielestäni vahvasti yhteiskunnallinen, ravistelevan koskettava kuvaus ajasta jossa elämme, vaikka sijoittuukin lähitulevaisuuteen. Se on sellaista väkevän vaikuttavaa proosaa, jonka haluaisi sulkea aikakapseliin satojenkin vuosien päästä vielä löydettäväksi. Kirjan intensiteetti oli niin voimakas, että kirjan lopetettuani vieläkin jotenkin viipyilen sen otteessa, halailen entistä useammin lapsiani ja mietin, että

kaikkien olentojen elämä on mittaamattoman arvokas. 

Youtubessa on mielestäni todella hyvin kirjan tunnelmaa kuvaava kirjatraileri:


PS: ihastelin kirjan kantta ja huomasin, että sen takana on Ville Tietäväinen. No ihmekös tuo, että hieno on ;)

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Tiedoksi

Blogijuttuni Elina Hirvosen Kun aika loppuu -teoksesta blogissani luettavissa sittenkin vasta 26.3 alkaen. Kirja jo saatavilla kirjakaupoista.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa
Kustantaja: Gmmerus 2015
Alkuteos: I skymningen sjunger koltrasten (2104)
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Sivuja: 320

"Arvaas mitä minä kaipaan kaikkein eniten tähän aikaan vuodesta, Elias? Mustarastaan paluuta. Kun se tulee takapihalle, minä avaan aina ikkunan, jotta kuulen sen laulun. En tiedä mitään parempaa kuin istua aamunkoitteessa keittiönpöydän ääressä ja kuunnella sen laulua. Mutta siihen menee vielä jonkin aikaa."

Talvi on lopuillaan ja kevät kurkottelee jo kohti. Erään etelä-Tukholmalaiskerrostalon yhdessä rapussa kolmen sangen erilaisen ihmisen elämänpolut alkavat risteillä keskenään. Iäkkäämpi leskimies Otto, nuori lahjakas sarjakuvapiirtäjä Elias sekä ulkopuolisen silmin kuin asuntonsa vanki Elisabeth. Otto ja Elias ovat jo tutustuneet toisiinsa ja alkaneet luoda pikkuhiljaa mukavaa rutiinia Oton valmistamien illallisten merkeissä, kun väärin jaettu kirje ja lopulta myös Eliaksen kohtaama haaveri tuo Elisabethinkin heidän elämäänsä.Tuon merkillisen naisen, jonka he eivät näe koskaan poistuvan asunnostaan ja joka ei ensiksi suostu avaamaan edes oveaan. Mutta kohtalo lienee päättänyt toisin, sillä lopulta tuo kolmikko on jokainen osa toistensa elämäntarinaa.

Ikänsä kirjojen keskellä elänyt Otto on luopunut antikvariaatistaan, mutta täyttänyt leskeksi jäätyään kotinsa kuitenkin kirjoilla. Vähitellen Otto on kuitenkin ymmärtänyt, että sen sijaan että haalisimme koko ajan lisää kirjoja, ehkä meidän tulisikin lukea tarkemmin ja uudelleen jo niitä mitä omistamme. Vuodet Oton elämässä vaimon kuoleman jälkeen ovat menneet kuin varkain ja kun Otto nyt havahtuu pohtimaan niin elettyä elämää kuin tämän hetkistä, ei hän tiedä mitä rakkaus ja onnikaan lopulta todella ovat. Illalliset Eliaksen kanssa tuovat kuitenkin valonpilkahduksia harmaan keskelle, sillä lukuvaikeuksista kärsivä Elias kaipaa kirjojen tarjoamia tarinoita, joita Otto hänelle omin sanoin kertoilee. Asuntoonsa linnoittautunut Elisabeth ei ole enää aikoihin nähnyt pieniäkään valonpilkahduksia. Kaikki se, mitä hän aikanaan oli, on kadonnut ja tilalla on vain varjo, jos sitäkään. Ainoa lohtu on enää jo lapsuudesta tuttu vihreäpukuinen nainen, jonka vain Elisabeth näkee. Jokainen heistä on omalla tavallaan lohduton, yksinäinen, vailla selkeää yhteyttä toisiin ihmisiin tai edes itseensä. Kuitenkin, kuin yllättäen, kirjallisuus tuo heidät yhteen ja näyttää, että elämässä on muutakin kuin loputonta yksinäisyyttä. Elämässä voi yhtäkkiä ollakin musiikin ja naurun täyttämiä yhteisiä illallisia kun shampanjapullon korkki poksahtaa kattoon, pitkiä kävelylenkkejä kauniissa maisemissa tai vahvoja jaettuja kokemuksia kirjoista. Elämässä voi olla niin paljon kaikkea kaunistakin. Mutta siellä missä on toivoa, siellä on aina myös ripaus pelkoa ja pettymystäkin. Ja kaiken taustalla laulaa mustarastas elämältä kaikuvaa lauluaan.

Luin vuosia sitten Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja viehätyin siitä todella paljon. Jostain syystä en kuitenkaan ole sitten tarttunut sen jälkeen tulleisiin käännöksiin, ennen kuin nyt tähän uusimpaan Kun mustarastas laulaa. Hyvin samoja teemojahan tämäkin teos tarjoilee kuin tuo aikaisemmin lukemani:ystävyyden voimaa, menneisyyden taakkoja, yksinäisyyttä, yhdessä syömisen tuomaa lohtua ja iloa. Tällä kertaa kuitenkin keskiössä on kahden sijaan kolmepäähenkilöä ja se tekee varsinkin alkuasetelmasta todella kiehtovan. Olsson rakentaa erityisesti Elisabethin tarinaa rauhallisesti ja pakottomasti. Lukijana vain arvailee, mikä hänet on saanut eristäytymään asuntoonsa. Vaikka Olsson kuvaa mielestäni hyvin kaikkien kolmen mielenmaisemia, vahvinta antia kuitenkin tarinassa on näiden kolmen henkilön keskinäiset kohtaamiset:kiehtovia keskusteluja varsinkin kirjallisuuden kautta, lämminhenkisiä hetkiä hyvän ruoan äärellä ja yhteisiä havainnointeja ympäröivästä luonnosta. Tarinahan on hyvin voimakkaasti intertekstuaalinen ja vaikka en ollut lukenut mitään mainituista teoksista, en kokenut sitä onneksi ongelmallisena vaan päin vastoin kiinnostuin kovasti varsinkin parista mainitusta teoksesta ja aion ne hankkia luettavaksi. Olsson kuvaa myös suorastaan kouriintuntuvan väkevästi masennuksen voimaa ihmisen mielessä.

Luin kirjaa reilusti yli puolenvälin suorastaan hurmoksellisessa tilassa, nautin niin suunnattomasti lukemisesta. Hieman kuitenkin loppupuolta kohti mennessä kun juoneen tuli vähän uutta käännettä, joskin sitä toki osasi ennakoida, mutta kuitenkin sen toteutessa mielenkiintoni vähän selvästikin herpaantui. Kirjan loppu myöskin vähän jäi kaivertamaan mieltä, mutta en ole vielä oikein osannut näin tuoreeltaan päättää, hyvällä vaiko huonolla tavalla. Kokonaisuutena kuitenkin ehdottomasti suosittelemisen arvoinen tarina! Olssonilla tuntuu olevan kyky luodata ihmisen sielun syvimpiä tuntoja tavalla, joka koskettaa.

"En pysty selittämään, miksi liikutuin siitä niin kovasti. Kuva on niin yksinkertainen, tehty vain muutamalla mustan tussin vedolla. Mutta juuri siinä haaste varmaan piileekin. Että osaa vetää oikeat vedot. Löytää oikeat sanat. Oikeat ilmaukset sille, mitä haluaa sanoa."

tiistai 17. maaliskuuta 2015

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Kustantaja: Bazar 2015
Alkuteos: Stoner (1965)
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 306 (ennakkokappale)

Kuin monivärinen lasikupu elämä
Värjää iäisyyden valkoisen hohdon
Kunnes Kuolema sen sirpaleiksi polkee

Hyvin vaatimattomista maalaiselämän tarjoamista oloista, Keskilännestä yliopistomaailmaan tiensä luoviva William Stoner on mies, joka tuskin jäisi mieleesi kadulla hänet kohdatessasi. Mutta jos pysähtyisit vaihtamaan hänen kanssaan sanan, pari, mikäli häntä nyt sattuisi huvittamaan, ehkä jo silloin aistisit hänestä ripauksen jotain sellaista, joka pakahduttaa. Päällisin puolin Stonerin tarina voisi olla niin monen muunkin aikalaisensa ja nykypäivänkin ihmisen tarina: ihminen onnistuu raskaista lähtökohdista huolimatta ponnistamaan kohti parempaa ja löytää oman kutsumuksensa edes jossain määrin opintojensa kautta, tutustuu uuteen ihmiseen johon ainakin kuvittelee rakastuvansa, sitoutuu tähän vain huomatakseen myöhemmin tehneensä virheen. Elämä ei kuitenkaan jaa kovin monia ylimääräisiä kortteja ja Stoner tyytyy suorastaan lauhkeasti osaansa. Satunnaisesti elämä tarjoaa hänelle pieniä valonpilkkuja, joiden loisteessa hän pystyy tovin tuntemaan onnea, kunnes taas seuraava pilvi lipuu auringon tielle. Siinä missä joku toinen lopulta sisuuntuisi ja huutaisi, että haluaa elämältä enemmän, Stoner vaikenee ja näivettyy niin ulkoisesti kuin sisäisesti.

Olen muutaman päivän sulatellut Stonerin aiheuttamaa liikutuksen, pakahtumisen ja syvän vaikuttumisen tunnetta. Olen oikeastaan edelleen aika ällistynyt, miten ovelasti Stonerin tarina luikerteli ihon alle ja jysäytti sydänalaan. Sinällään kun Stoner on hyvin rauhallisesti, ilman muitakaan suurempia käänteitä etenevä yhden miehen tarina. En halua kuitenkaan kertoa Stonerin elämän virstanpylväistä isommin, sillä vielä kirjan lukemattomalle haluan jättää avoimet ovet tuon merkillisen miehen maailmaan. Avoimet ovet itse kulkea, kokea. Taian täytyy piillä John Williamsin kyvyssä kertoa tarinaa samalla aikaa niin vähäeleisesti mutta rivin välit suorastaan pursuten melankoliaa, ajottaisia onnenkin kaikuja... jotain sellaista, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Juuri tätä on suuri kirjallisuus joka ei tarvitse ympärilleen korulauseita tai suuria puitteita. Se on jotain ulkoisesti vaatimattompaa, joka kuitenkin tavoittaa lukijan sielun. Elämä on ihmeellinen, elämä on ainutlaatuinen. Stonerin silmin lukija saa muistutuksen siitä, että ei ole merkitystä kuinka monta vuotta elämme vaan merkitystä on sillä, mitä nuo vuodet pitävät sisällään. Se saa pohtimaan, milloin tyytyminen vähään on vain aikuisen ihmisen realismia, milloin luovuttamista.

Tunteeni Stoneria kohtaan olivat alun ristiriitaisuuksista lopulta kiintymykseen kasvava vuoristorata. Pitkin kirjaa tuli tunne, että miksi kukaan ei ravistele häntä ja huuda, että USKALLA ELÄÄ ENEMMÄN, tavoittele unelmiasi äläkä alistu! Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän huomasin kiintyväni häneen ja tunsin lopulta kirjan edetessä suurta surua, empatiaa.

On kieltämättä mielenkiintoista, että vaikka kirja julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1965, se tuli suuremman yleisön tietoisuuteen vasta 2006, kun kirjasta otettiin uusia painoksia ympäri maailmaa. Stonerin varsinainen tarinahan sijoittuu usealle vuosikymmenelle vuodesta 1910 lähtien, jolloin 19-vuotias Stoner meni yliopistoon. Ehkä 60-luvulla vielä Stonerin tarina oli liian arkinen tai liian lähellä tuttuudessaan voidakseen koskettaa siten kuin nykylukijaa. En tiedä, mutta nyt ainakin minä viehätyin paljon myös tuosta ajankuvasta, jolloin elämänmeno oli monin tavoin mutkattomampaa. Voin kuvitella, että joillekin lukijoille Stoner on liian pitkäveteinen, mutta itse olen tällaisten vähäeleisesti etenevien mutta lopulta suurempiinkin syvyyksiin sukeltavien tarinoiden ystävä. Stoneria onkin luettu laajalti kirjablogimaailmassa ja linkitän tähän Ompun jutun, jonka lopussa linkkejä moniin muihin blogijuttuihin! Ja hei, jos ette halua ennen varsinaista tarinaa lukea ns. pikakelauksella Stonerin elämänvaiheita, kannattaa jättää lukematta kirjan alussa oleva saate.

Stoner oli nyt elämäntilanteessa, jossa hänen mieleensä nousi yhä useammin niin kauhistuttavan yksinkertainen kysymys, ettei hänellä ollut edellytyksiä kohdata sitä. Hän mietti, oliko hänen elämänsä elämisen arvoista, oliko se milloinkaan ollut.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Me Rosvolat leffakokemuksena

Kävipä niin mukavasti, että kerrankin minäkin pääsin mukaan johonkin kivaan kustantamon järjestämään tapahtumaan, eli kiitos vaan Otavalle kutsusta! Yleensä kun täällä Jyväskylässä saakka ei järjestetä juuri mitään kustantamojen kirjajuttuja ja jos sellainen harvinaisuus tapahtuisi, on minulla työvuoro/muu meno/este, etten pääse. Kutsuja tulee moniin kiinnostaviin kirja-alan juttuihin ja tapahtumiin, mutta toistaiseksi välimatkat ovat olleet esteenä osallistumiselle. Ohjelmassa oli siis tänään Me Rosvolat- elokuvan lehdistönäytös. Ja koska sattui sopivasti olemaan juuri tänään vapaapäivä sekä olimme jo monesti aikoneet poikien kanssa tutustua Rosvoloiden maailmaan, ei tarvinut kahta kertaa miettiä.

Me Rosvolat -elokuva perustuu Siri Kolun mainetta niittäneeseen kirjasarjaan, joka kertoo Maantierosvoperheestä Rosvoloista. Rosvoloiden kööriin kuuluu isä Hurja-Kaarlo, äiti Hilda, suorasanainen Hele-tyttö, tavallisen pojan elämästä haaveileva Kalle-poika sekä menossa on myös mukana isän hyvä luottoystävä Kulta-Pete. Keskiluokkaista arkea perheensä kanssa elävä 10-vuotias Vilja haaveilee muustakin kuin äitin pakottamasta viulunsoitosta tai etäisestä isästä. Isosiskokin käy hermoille ja tuntuu, ettei perheessä kukaan todella ymmärrä, näe häntä. Perheen kesälomamatka mummolaan katkeaakin yllättäen kun Rosvoloiden perhe päättää ryöstää Viljan perheen. Viljan ja isosiskon kiista takapenkillä päättyy siihen, kun isän jarruttaessa Vilja putoaa auton takakonttiin kassien sekaan. Rosvolan perheen kahmiessa ryöstösaalista auton takaa, tulevat he tajuamattaan napanneeksi mukaansa Viljankin. Siitä alkaa Viljan vauhdikas ja varmasti erilainen kesäreissu Rosvoloiden matkassa. Ja kun Vilja huomaa lehtien lööpeistä, että isä kaipaa tytärtään enemmän mukaan lähtenyttä arvokasta kolikkokokoelmaa, ei Vilja tunne tarvetta enää yrittää karata Rosvoloiden huomasta vaan päinvastoin. 

Ensikontaktimme Rosvoloihin näin leffan muodossa oli erinomaisen viihdyttävä! Toki Me Rosvolat- sarja on työnkin puolesta jossain määrin minulle tuttu, mutta vasta nyt pääsin minäkin kunnolla tutustumaan tuohon mainioon maantierosvoperheeseen ja neuvokkaaseen Viljaan. Koska kirja on meillä vielä lukematta, en tietenkään voi ottaa kantaa siihen, miten paljon elokuva mukailee kirjaa. Mutta voi pojat, miten oli leffa viihdyttävä, ihan oikeasti! Me Rosvolat on niin hyvä esimerkki siitä, että kun lastenkirjan pohjalta tehtään taidokkaasti ja laadukkaasti leffasovitus, se on aikuisellekin ihan yhtä viihdyttävä leffakokemus kuin mikä tahansa muu hyvä elokuva. Täytyy tässä nyt tunnustaakin, että fanitan niin isää esittävää Kari Väänästä, äitiä esittävää Lotta Lehtikaria kuin Kulta-Peten roolia vetävää Jussi Vatasta todella kovasti näyttelijöinä. Leffaa katsoessa tuli tunne, että kaikki he nauttivat rooleistaan ja pääsivätkin revittelemään siinä kunnolla hyväntahtoisen rosvon roolissa itse kukin. Mutta siinä missä annan kiitokset ja kumarrukset tuolle kolmikolle, haluan erityisesti antaa kiitokset lapsinäyttelijöille: Ilona Huhta & Mio Määttä & Sirkku Ullgren . Casting on toiminut mainiosti lastenkin kohdalla ja jokainen tuntuu luontevalta omassa roolissaan. Tämä on aikuisen silmiin aika tärkeä pointti, sillä aina joskus elokuvissa lasten roolisuorituksia katsoessa ei tältä tunnu.

Me Rosvolat on vauhdikas, sopivan anarkistinen ja humoristinen elokuva, jota katsoessa aikuinenkin tempautuu mukaan elokuvan rempseään tunnelmaan. Siinä vaiheessa kun Rosvolat laulavat nuotiolla rosvosääntöään, tekee mieli itsekin pompata penkistä ylös ja kajauttaa mukana:

Rosvosääntönä meillä on tää: lisää hanaa ja kannat kattoon, aina yhtä me pidetään!


Rosvolan perhehän on henkilöhahmoina rosvoudestaan huolimatta joukko hyväntahtoisia ihmisiä, jotka haluavat saada ihmiset miettimään kuinka paljon on oikeast tarpeellista omistaa tavaraa. Viljan kautta tarinaan tulee myös syvempää teemaa lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta, kun lapsi kokee jäävänsä vaille vanhemman huomiota. Toisaalta taas Helen ja Viljan ystävyys tuo oman syvällisemmän sävynsä tarinaan. Oma raatini, eli 5-, ja 7-vuotiaani nauroivat pitkin elokuvaa ja omienkin sanojensa mukaan tykkäsivät tosi paljon. Mikä kivointa, meillä on kokonaisen sarjan verran tilaisuuksia päästä kirjojen sivuilta lukemaan Rosvoloiden seikkailuista lisää. Kirjastosta nappasimmekin mukaan jo äänikirjanakin yhden Me Rosvolat. Tällaisen lastenkoko perheen elokuvan kelpaisi näyttää ulkomaita myöten.


Kyllä, me tykättiin!! Suosittelenko? No en pelkästään suosittele, vaan käsken, että kunhan tulee loppukuusta elokuviin, niin menkää koko perhe ja nauttikaa niin aikuiset kuin lapset laadukkaasta kotimaisesta elokuvasta, jossa saa nauraa suorastaan hervottoman paljon :)

Elokuvan käsikirjoituksen takana ovat Melli Maikkula sekä Marjut Komulainen. Komulainen on myös ohjannut elokuvan.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja
Kustantaja: Kustannus Aarni
Kansi: Satu Piispa-Hakala
Sivuja: 157

Tökkään takaoven auki ja säikäytän jonkin. Se jokin älähtää kaatuessaan biojätelaatikkoon.
- Herranen aika. Sattuuks sua?
Biolaatikon suulta näkyy kaksi jalkaa. Tartun toiseen ja vedän. Jalan jatke kiroilee ja päästän irti. Jalat katoavat laatikon sisään.

- Oletko kunnossa, kysyn laatikkoon kurkistaessani. Hedelmäjätteen päällä makaa tyttö, joka pitelee vyötäröään.
- Anteeksi.
Tyttö ei sanoa mitään. Hän näyttää linnunpojalta, joka on pudonnut pesästä.

Nuori Anna haluaa ottaa osaa maailman pelastamiseen ja kuluttaa niin vähän kuin mahdollista. Anna näkee, kuinka maailma suorastaan hukkuu jätteeseen ja miten iso osa siitä johtuu ihmisten järjettömästä kulutusvimmasta. Anna ei halua osallistua näihin kulutusjuhliin vaan tekee monet asiat toisin. Jopa niinkin mittavassa kaavassa, että aiheuttaa suoranaista päänvaivaa muillekin ekotekosillaan. Samaan aikaan kun Anna pelastaa pienillä teoillaan maailmaa pala kerrallaan, tempoilevat hänen vanhempansa parisuhteessaan yllättävillekin suunnille. Anna toimii ikäänkuin polttimona (haa, kirjan lukeneet tajuavat tässä varmasti mainion vertauksen!) useankin ihmisen elämässä epäsuorasti. Sattumanvaraiset kohtaamiset limittyvät hienosti suuremmassa tarinassa, saavat syvemmän merkityksen. Tarinan ihmiset itse kukin pohtivat oman elämänsä mielekkyyttä.

Myönnetään, että lähdin aika haastavista lähtökohdista lukemaan Satu Piispa-Hakalan esikoisromaania Pieniä sankaritekoja. Olin juuri lukenut äärimmäisen vaikuttavan Heidi Köngäksen Dora, Doran. Kirjan, jonka jälkeen tuntuu melkein rikkeeltä tarttua mihinkään muuhun kirjaan toviin. Halusin kuitenkin nopeasti tarttua uuteen kirjaan, etten ehtisi kehittää itselle hienon romaanin jälkeistä "mikään ei tunnu miltään- lukujumia". Tein tietoisen valinnan lukea jotain ihan uutta ja Piispa-Hakalan romaani tuntui takakansiesittelyllään vastaavan tähän tarpeeseen hyvin. Uusi kirjallinen tuttavuus, jonka tuotannosta ei ole ehtinyt vielä mudostaa erikoisia ennakko-odotuksiakaan. Olin kieltämättä silti hieman skeptinen, että noinkohan Dora, Doran jälkeen pystyn hyppäämään tyystin toiseen kirjalliseen maailmaan. Piispa-Hakalan tekstissä olikin heti alusta saakka jotain niin kotoisaa ja vetoavaa, niin että huomasin tempautuvani ongelmitta mukaan. Takakansiteksti kuvaa kirjan episodiromaaniksi ja sitä se vahvasti on. Kertoja vaihtuu kuin lennosta ja aluksi ei lukijana tiedä, kuka on äänessä, ennen kuin linkitys kokonaisuuteen tapahtuu. Ihmeekseni se ei haitannut minua, vaan koin ennemminkin kivana miettiä, miten tämä henkilö liittyy tarinaan. Episodimaisuus toimii erittäin hyvin.Vaikka isona teemana tarinan taustalla onkin maailman tila ja  ihmisten kuluttaminen, Piispa-Hakala ei tarinassa mitenkään syyllistä tai osoittele. Lempeän ironinen ote toimii.

Morre kirjoitti blogijutussaan tarinan kertovan mm. arjen outouksista. Viehätyin tuosta arkioutous-käsitteestä ja kirjan lukeneena voin sanoa sen kuvastavan hyvin tarinan ihmisiä taustoineen. Mutta paino on kuitenkin sanassa arki,eli tarina ei missään määrin ole jotenkin keskivertoihmisen elämään suhteutettuna kovin absuri tai kaukaa haettu. Pääosin tarinan ihmiset ovat kuin ketä meistä vain, mutta erityisesti Annan teot ja niiden seuraukset tuovat toki pientä hassua outoutta tuttuun arkeen. Toisaalta monen päähenkilön sisäinen maailma tai tekemiset ovat paikoin tragikoomisiakin. Kuitenkin niin tarina kuin sen ihmiset muodostavat sellaisen sympaattisen kokonaisuuden, jonka keskellä ihminen kysyy, mitä todella haluaa elämältä. Pieniä sankaritekoja on yhtä aikaa hauska ja ajatuksia herättävä tarina lopulta tavallisista ihmisistä, jotka vain tahtovat hyvää, niin itselleen kuin toisilleenkin. Paikoin tavoitin kerronnassa samaa tunnelmaa, jota olen kokenut Maarit Verrosen kirjoja lukiessa. En kuitenkaan suoraan vertaisi Piispa-Hakalaa häneen, sillä kyllä kirjailijan oma selkeä ääni näkyy kirjassa. Piispa-Hakala kirjoittaa kuitenkin jotenkin niin tarkkanäköisen hauskasta ja koskettavastikin sinällään tavallisista ihmisistä kenties hieman erikoisissa olosuhteissa, kuten Verronenkin tekee. Teksti itsessään on konstailematonta, nasevaa. Kaiken kaikkiaan Pieniä sankaritarinoita oli minulle oikein hyvä ja virkistävä lukukokemus. Tulen ehdottomasti kyllä tutustumaan muuhunkin kirjailijan tuotantoon jatkossa, mikäli sellaista on luvassa.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Köngäs: Dora, Dora
Kustantaja: Otava 2012
Sivuja: 333

Olen Kolmannen valtakunnan pohjoisrajalla ja ajattelen vain häntä. Näen hänen heikkoutensa, mutta tunnen koko ajan myös hänen voimansa. Yhtään kauemmaksi en voisi päästä,eikä hän silti lakkaa.
Hän on kuin minun sulamaton kohtani, aina avoin kylmä meri.

Eletään aikaa toisen maailmansodan loppupuoliskolla, kun Saksa on jo kärsinyt mittavat tappiot sen lisäksi että on itse syyllistynyt käsittämättömiin hirmutekoihin. Hitler ei kuitenkaan suostu uskomaan kokeneempien pyyntöjä jo vetäytyä sotatantereilta, vaan häikäilemättä poistaa tieltään kaikki mahdollisetkin esteet. Hänen henkilökohtaisesti suosima varusteluministeri Albert Speer tuntee jo niin Saksan kuin hänen ja Hitlerin välisen sivuluisun alkaneen, mutta hänkään ei ole valmis luovuttamaan vielä. Siinä missä Hitlerin julmuus ja suuruudenhulluus saada Saksa vielä voittamaan, Speerin monisäikeisen valtaisa kiintymys ja palvonta Hitleriä kohtaan ei ole vielä sammunut. Niinpä Speer lähtee seurueensa kanssa kohti pimeimmästä pimeintä, Jäämeren rannalle. Petsamossa sijaitsee saksalaisten viimeinen toivo, nikkelikaivokset. Speerin mukaan lähtee hänen pitkäaikainen sihteerinsä Annemarie, johon Speerin valtaisa energia ja suosio tekivät valtaisan vaikutuksen aikanaan. Annemarie oli seurannut Speeriä uskollisena vuodesta toiseen. Matka Jäämeren rannalle kuitenkin vähitellen näyttää Annemarielle niin Speerin todelliset kasvot kuin sodan mielettömyyden. Seurueeseen mukaan palkatuilla taikurilla sekä suomalaisella tulkilla on tarinassa oma osuutensa tuolla loputtomalta tuntuvalla hyisellä taipaleella. Heillä jokaisella on omat sisäiset taistelunsa käytävänään ympärillä riehuvan sodan lisäksi.

Tulin velvollisuudesta aikuiseksi jo lapsena.
En jaksa enää. Ei sodan maassa voi olla enkeli.

Luettuani Heidi Köngäksen Dora, Doran, voin sanoa olevani suorastaan läkähtynyt, hyvässä mielessä. Dora, Dora edustaa minulle juuri sitä kirjallisuutta, minkä vuoksi joskus tuntuu, että elää lukeakseen. Että elää saadakseen lukea jotain niin hienosti ja vaikuttavasti kirjoitettua, että se jää liekin lailla lepattamaan syvälle sydämeen. Pidin Köngäksen ratkaisusta käyttää tarinassa neljää kertojaa: Speeriä, Annemariea, Tulkkia sekä Taikuria. Samaa matkaa taivaltavat käyvät mielessään läpi niin erilaisia asioita ja havainnoivat koettua välillä keskenään hyvinkin erilaisten ajatusten kautta. Varsinkin Speerin hillityn ja jopa hieman pelätyn kovan ulkokuoren alla käy hurja sisäinen myrsky, joka pala palalta alkaa piirtyä lukijan kartalle. Speerin ajatusten kautta lukijalle avautuu myös hänen hyvin erikoinen, voimallinen suhteensa Hitleriin. Annemarie puolestaan näyttäytyy varsinkin aluksi hieman naiivina ja ehkä hyväosaisenakin henkilönä, joka kuitenkin tarinan edetessä joutuu kohtaamaan moninkin tavoin sodan realiteetteja, jos tähän mennessä olikin kyennyt jotenkin ne poissulkemaan mielestään. Suomalainen tulkki Eero on myös kiinnostava henkilönä, vaikkakin hänen ajatusmaailmansa paikoin tuntuu vähän pakkomielteisen junnaavalta. Toisaalta ymmärrän tämän, sillä sodan keskelläkin niin henkinen kuin ruumillinen rakkaus etsii tietänsä. Taikuri toimii tarinassa mielestäni enemmän sellaisena ihan hauskana, sympaattisena joskin vähän traagisenakin sivuhenkilönä.

Eihän tässä maailmassa juuri muusta puhutakaan kuin rakkaudesta ja tappamisesta, niistä kahdesta. Vain toisesta jäähenkiin vai pitäisikö sanoa, että kumpaankin voi kuolla.

Köngäs kirjoittaa tarinaa niin hienosti, että tuntuu lattealta kaikki ne sanat joilla lukukokemusta nyt yritän kertoa. Oman kiehtovan lisän kirjaan tuo se, että Albert Speer oli todellinen henkilö, Hitlerin vahvasti suosima varusteluministeri. Köngäs kuvaakin Albertin ajatusten kautta Albertin ja Hitlerin välisen suhteen hyvin intensiiviseksi ja merkitykselliseksi. Tietyllä tapaa Speer näyttäytyy välillä jopa inhimillisyyden valossa, vaikka syyllistyikin sodan aikaan moniin kauheuksiin. Kaikkien päähenkilöiden päänsisäiset dialogit erityisesti sodan tuomia seurauksia havainnoidessa ovat usein todella väkeviä, puhuttelevia. Sodan järkyttävyydet hiipivät kylmän lailla salakavalasti varsinkin Annemarien mieleen. Köngäs kuvaa kylmää, pimeää pohjoista niin voimallisesti, että lukiessa melkein tuntee kylmyyden ihollaan, pimeyden sisimmässään. Dora, Dorassa kiteytyy jotain sellaista ihmisyydestä, niin hyvässä kuin pahassa, ettei lukemisen jälkeen voi olla enää täysin samoin silmin kuin ennen.

Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku-eikä nousuvesi.

Niin kertakaikkisen hieno kirja, että melkein pakahduin lukiessa ja vielä sen jälkeenkin.

Linkitän Morren jutun Dora, Dorasta. Siitä löytyy lopusta linkkilistausta moneen muuhun blogiin!

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Lennart

Peik Lehtonen, Katja Lehtonen, Milla Paloniemi: Lennart
Kustantaja: Like 2015
Sivuja: 108

Älä kävele hammasharja suussa, älä leiki kynttilän lähellä, älä juokse rappusissa. Meillä jokaisella on varmasti omat listamme, joiden kiellot värittivät omaa lapsuuttamme. ÄLÄ vaan tee sitä tai tätä ja jos teet, kyllä koittaa kurjat ajat tai kuolema korjaa. Jos itse saitte nauttia kiellottomasta ja pelottomasta lapsuudesta, tiedätte varmasti jonkun, joka ei saanut. Mutta nyt pääsette tutustumaan johonkin, joka koki suurinpiirtein kaikki ne kurjat kohtalot, jotka seurasivat kiellon noudattamatta jättämisestä. Saanko esitellä Lennartin?



Kyllä, hän on juuri se, kuka teki kaikki ne jutut mitä sinä et uskaltanut ja voi pojat miten siinä sitten aina kävikään! No eihän siinä siis hyvin käynyt. Ellei Lennart kuollut, niin melkein ainakin. Jos joku olisikin selvinnyt hengissä moisen kiellon uhmaamisesta, niin ei Lennart.



Lennartin innoittajana on toiminut tosielämän Lennart, joka väritti sisarusparin Katja ja Peik Lehtosen omaa lapsuutta. Heidän äitinsä työkaveri Lennart oli nimittäin maailman huono-onnisin mies ja äiti käyttikin Lennartin onnettomuuksia varoittavina esimerkkeinä lapsilleen, etteivät he joutuisi kokemaan samaa. Voisi siis sanoa, että Lennartista on kiittäminen, että Lehtosen sisaruspari on hengissä edelleen, näin he itse tuumaavat kirjan mainiossa esipuheessa. Idea tuoda Lennart kirjan sivuille syntyi Lehtosen perheen äidin 50-vuotissyntymäpäiväjuhlissa, kun he kertoivat juhapuheessa vieraille Lennartin tarinaa. Lehtosten idean paperille kuvituksen muodossa muunsi Milla Paloniemi. Tämän kolmikon yhteistyön tuloksena syntyi siis sarjakuva-albumillinen paikoin suorastaan absurdeja, paikoin juuri niitä alunperin arkisia tilanteita, joihin liittyvät varoituksen sanat kaikuvat varmasti monen aikuisen mielessä muistona omasta lapsuudesta.

Ensireaktio Lennartin tilanteisiin strippien muodossa on spontaani nauru, makea sellainen. Joo joo, just näistä minuakin peloiteltiin ja kato nyt hei miten Lennartille kävi sitten kun teki sen! Jossain vaiheessa ääneen nauruun purskahtelu kuitenkin lakkasi ja muuttui enemmänkin sellaiseksi tietäväksi sisäiseksi hihittelyksi. Herkullisinta antia oli aina jännätä, ovatko seuraavan stripin kiellot ja varoittelut itsellekin tuttuja. Ideana Lennart onkin mainio ja Paloniemen kuvitus sopii omassa mielessäni luomaan Lennartiin kuin nenä päähän. Oma jälkikasvuni nappasi Lennartin katsottavakseen ja kieltämättä mietin, onko kuitenkaan ihan lasten luettavaa. Nuorempi nauroi makeasti kun vanhempi selitti, mitä oikein oli tapahtunut kuvassa. Kun kysyin mielipidettä, kommentti tuli kuin yhdestä suusta: ihan hauska se  oli vaikka ei me aina edes tajuttu mitä siinä tapahtui! Ehkä hyvä niin ;) Ehkä seuraavan kerran kun TAAS varoittelen heitä jostain, saatan lisätä:....tai voi käydä niin kuin Lennartille!  Jos ette uskoa minua, uskokaa Lennartia!



Lennartille on naureskeltu myös Kirsin kirjanurkassa, Kirjojen keskellä sekä Lukutoukan kulttuuriblogissa!