keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Hupsistakeikkaa!

Hupsistakeikkaa, kuinkas tässä näin kävi? Minä joka yleensä luen vain yhtä kirjaa kerralla, olenkin nyt yhtäkkiä kuvassa näkyvän kirjapinon parissa! Pinossa on siis seuraavat teokset:

- Sydämen aamu (Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihto)
- Vaarallista kokea (Aila Meriluoto)
- Syystanssiaiset (P.D. James)
- Tunne lukkosi ( Kimmo Takanen)
- Tunnista temperamentit (Tony Dunderfelt)
- Fifty shades Sidottu
- Anna Ahmatova Fontankan talossa

Lisäksi tietenkin on odottamassa "pian lukuun tulevien"-pinossa noin kymmenen muuta teosta, että ei lopu lukeminen kesken. Ja nyt en edes sen enempää mainitse oman "kirjastoni" lukemattomia, jotka olen siirtänyt  hyllyyn odottamaan omaa aikaansa. Ihan sydäntä raastaa, kun on niin paljon ihania kirjoja, mutta niin vähän aikaa lukea. Joulukuu on osaltani todella kiireinen työn merkeissä, mutta tammikuussa alkaakin sitten pitkästä aikaa taas olla tilanne, että ehdin lukemaan enemmän!

Pienenä marraskuisena piristyksenä ajattelin tähän kommentoivien kesken arpoa suklaata tämän viikon sunnuntaina! Minua kiinnostaisi kuulla, mitä näistä kirjoista odotat eniten blogiini? (Kaikki nuo ovat tulossa tässä joulukuun aikana kyllä, mutta välissä varmasti muitakin! )

Ihanaa viikkoa kaikille teille, koitetaan jaksaa vaikka ulkona on pimeää ja kylmää! Onneksi kirjan kansien välistä aukeaa toinen toistaan upeampia maailmoita, vai mitä ;) ?  

lauantai 24. marraskuuta 2012

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)
Suomentanut: Aleksi Milonoff
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 324

Mikään ei viitannut siihen, että nyt tärppäisi. Vasara jysähti yhtä kovaa ja taltta osui yhtä tarkasti kuin aiemminkin. Mikään ei muuttunut paitsi Nancyn ilme, kun me väänsimme puolikkaat auki ja tajusimme, että etsintä loppui siihen. Sillä kiven sisään oli kiertynyt muisto toisesta ajasta, olennosta joka oli melkein yhtä vanha kuin maapallo. Vedin henkeä. Kuljetin sormea uurteisen kierukan ympäri, ja painoin sen tiukasti rintaani vasten.
 "Mikään ei unohdu lopullisesti, Elly. Joskus maailmaa pitää vain muistuttaa siitä, että olemme tärkeitä ja olemme vielä olemassa."

Elly, Eleanor Maud syntyy sinä vuonna kun Marthin Luther King kuolee ja samaan aikaan sota velloo raivokkaasti Vietnamissa. Hän syntyy Englannissa keskiluokkaiseen, hyvään perheeseen, jossa äidin ja isän lisäksi häntä odotti myös Joe-veli, josta tuli Ellyn sankari, pelastaja, ystävä, kaikki. Jo pienestä pitäen Elly havainnoi terävästi ympäristöään ja kirjoittaa sekä lukee ahkerasti. Ellyn ensimmäiset vuodet ovat piirtyneet ajan karttaan utuisina, sillä rajussa linja-autoturmassa kuolleet Ellyn äidin vanhemmat suistavat kuollessaan äidin tutuilta raiteiltaan.

Hänelle ei jäänyt mitään kerrottavaa niistä ajoista, ei muistoja ensimmäisistä askelista tai hassuista ensimmäisistä sanoista - tapahtumista jotka saattavat ennakoida lapsen tulevaa elämää. Arki oli yhtä sumua; huuruinen ikkuna, jota äiti ei jaksanut pyyhkiä.


Elly kokee ja näkee asioita, joita ihan kaikkia ei kenenkään lapsen soisi kokevan. Pienen tytön ymmärrys ei vielä riitä näkemään niitä vääryyksiä, joita hänenkin kohdalleen osuu. Joen saadessa sattumalta tietää, mihin tilanteeseen pikkusisko on joutunut, hän päättää hankkia Ellylle ystäväksi kanin, jonka Elly nimeää jumalaksi. Jumala puhuu Ellylle, mutta muut eivät kuule jumalan puheita, vain Elly. Joe on Ellylle kuin suojelusenkeli ja ystävä, joka pitää siskostaan huolta. Kun Elly vielä ystävystyy erikoisen tytön, Jenny Pennyn kanssa, Ellystä tuntuu kuin hän olisi löytänyt puuttuvan palasensa. Elly saa huomata elinympäristössään monia hämmentäviäkin asioita, joita hän yrittää lapsen silmin järkeistää: kaveriinsa Charlieen ihastunut Joe, äitiin ihastunut isän Nancy-sisko ja Jenny Pennyn äiti joka tunnetaan kaupungissa huorana ovat vain pintaa, jota raaputtamalla paljastuu isojakin asioita. Ellyn varttuessa hän joutuu tavallaan luopumaan monista niistä kaikista tärkeimmistä asioista elämässään, myös puuttuvasta palasestaan. Mutta vaikka jotain kadottaa, se ei tarkoita että unohtaisi. Vuosien päästä myöhemmin, Ellyn ollessa jo aikuinen, menneisyys ja nykyhetki kohtaavat toisensa yllättäen, tiliä tehden.

Olin luullut kadottaneeni tuon kuvan ikuisiksi ajoiksi pölyn ja kivimurskan alle, siihen toiseen aikaan joka kummitteli menneisyydessä kammottavana ja kutsumattomana, aikaan joka raastoi meidät turvallisesta unesta kuin lihan luista.

Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala on niitä harvinaisia kirjoja, joista jo pelkän esittelytekstin ja kannen nähdessä tiedän, että tulen rakastamaan kirjaa. Pelkästään jo tarinan teemat ovat sellaisia, jotka melkein poikkeuksetta tekevät minulle kirjasta aina jonkinlaisen lukunautinnon: kasvutarina, perheen väliset suhteet, tragediaa ja surua pinnan alla, ystävyyden voima. Niin paljon kun olenkin lukenut huikean hienoja esikoisia, tämä Winmanin esikoisteos kyllä jaksaa hämmästyttää taidokkuudellaan. Hän kirjoittaa niin rikasta tarinaa, jossa lukijallekin annetaan tilaa tulkita ja ymmärtää rivien välistä. Erityisesti Elly tulee luonnollisestikin läheiseksi varttuessaan pienestä jumala-kanille juttelevasta tytöstä naiseksi, joka kantaa menneisyyden taakkaa eikä osaa sitoutua. Toisaalta koin jotenkin rakkaiksi suurimman osan kirjan tärkeimmistä henkilöistä: Jenny Penny, Joe, Arthur jne.

Monin paikoin Winman tuo esiin jonkin merkittävän ison asian päähenkilöihin liittyen, muttei sukellakaan pintaa syvemmälle vaan jättää lukijan pohtimaan, mitä todella oli tapahtunut. Se jokin pieni maaginenkin ote kerronnassa on mm. Ellyn lemmikkikanin myötä, mutta kuitenkin vain pienenä elementtinä, tarinan pysyen muutoin hyvin realistisena. Tietyllä tapaa tarinassa piirtyy myös ajankuvaa, sillä Ellyn silmin lukija pääsee katsomaan maailmaa niin 70-luvulla kuin nykyhetkessäkin, vieläpä monien todellisten historiaan jääneiden tapahtumien myötä. Paikoin ehkä hetkeksi hämmennyin siitä, missä ajassa tarinaa kulloinkin etenee, mutta vain hetkittäin ja niin, ettei se onneksi vaikuttanut lukukokemukseen häiritsevästi. Kani nimeltä jumala on yhtä aikaa huikean kaunis ja kiehtova, hämmentävä ja murheellinenkin. Kertakaikkisen ihana! Ja extrakiitos kannen tekijälle/suunnittelijalle Eevaliina Rusaselle, kansi on upea!

5/5

Winmanin esikoinen on luettu monessa kirjablogissa, tässä joitakin linkkejä muihin juttuihin:
Emilie
Amma
Minna
Minna J
Katja
Jami
Tuulia
Villasukka kirjahyllyssä
Sara

maanantai 19. marraskuuta 2012

Lukupiirivieraana Pirjo Hassinen / Sano että haluat

Vetämälläni lukupiirillä oli iloa ja kunnia saada ensimmäiseksi kirjailijavieraaksemme paikallinen kirjailijalahjakkuus, Pirjo Hassinen. Luimme Hassisen teoksen Sano että haluat, joka oli nyt keskustelumme aiheena. Sano että haluat pureutuu kiehtovalla tavalla erityisesti halun moninaiseen tematiikkaan, mutta ei yksioikoisesti vain fyysiseen haluamiseen. Kun ihminen haluaa toista ihmistä tai jotain asiaa, kokemusta niin kovasti, ettei muulle oikein tahdo jäädä edes tilaa. Tarinan keskiössä ovat keittiömestari Jimi, hänen puolisonsa psykologi Laura, Jimin työkaverina työskentelevä kokki Essi sekä Essin tuore miesystävä Kimmo. Kaikki alkaa siitä, kun Essi katoaa kesken työpäivän ja erityisesti Jimin maailma tuntuu murenevan sitä myöten. Laura on kyllä tiennyt, että Jimi ja Essi ovat ystävystyneet, mutta Jimin voimakas reaktio silti uhkaa suistaa Laurankin raiteiltaan. Mitä Essi todella on merkinnyt Jimille ja mitä kaikkea he ovat jakaneet keskenään? Jimin selvittäessä kuumeisesti Essin kohtaloa joutuu Laura kasvotusten kipeiden tunteiden, mustasukkaisuuden ja vihankin kanssa. Vaikka Jimi ei ennen Essin katoamistakaan ollut mikään superisän perikuva, erityisesti nyt Laura huomaa Jimin puutteet isänä; aidon kiinnostuksen puutteen omia lapsiaan kohtaan. Psykologina työskentelevä Laura on tottunut työssään katastrofeihin ja niiden ytimessäkin seisomiseen vahvana, mutta nyt kun kriisi on valloillaan hänen omassa elämässään, ei hän tiedä kuinka toimia. Laura haluaa pitää perheensä, Jimin ja hän haluaa myös vielä kolmannen lapsen, haluaa haluaa. Jimikin haluaa, mutta jotain aivan muuta kuin porvarillisen elämän stereotypian, ja juuri Essi jakaa tämän halun Jimin kanssa. Halun, josta syntyi heidän ystävyytensä kulmakivi. Mutta muuta Essi ei elämässään oikein haluakaan, ei kunnolla edes Kimmoa, johon hän tutustuu sangen erikoisissa merkeissä vakireitiltä kerran poiketessaan. Kimmo haluaa Essinkin puolesta, mutta onko se Essi, mitä hän todella haluaa?

Halun tematiikan lisäksi kirjassa on mielestäni vahvasti läsnä ihmisen haaveiden tavoittelu tai ylipäätään mielekäs elämä, vanhemmuus sekä seksuaalisuudenkin eri sävyt ihmisen elämässä, kuitenkaan nousematta itsetarkoitukseksi. Hassinen kirjoittaa vetävästi ja jotenkin ihanan aistivoimaisesti, niin että monet päähenkilöiden tunnetilat ja ajatukset tulevat voimakkaasti liki. Päähenkilöt herättävät hyvin monenlaisia tunteita empatiasta sääliin ja ärsytyksestä ymmärrykseen. Tarinaa kertova Laura on hyvä esimerkki tästä, sillä välillä tunsin suurta ärsytystä hänen puolestaan, sillä olisihan se puolisolle haastava tilanne jos oma puoliso ystävystyisi vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa niin intensiivisesti kuin Jimi ja Essi. Toisaalta Lauran tietty periksiantamattomuus omia päämääriä tavoitellessa pisti välillä ärsyttämään ja sitä myöten taas Jimi sai ymmärrystä. Lauran osuuksissa myös Jimi saa paikoin oman äänensä esille, ja Essi puolestaan kertoo omaa osuuttaan takaumina. Vähitellen lukijalle piirtyy kuva niin Essin kohtalosta, Jimin ja Essin ystävyyden syvemmästä olemukseta kuin myös Lauran ja Jimin keskinäisestä suhteesta. Yllättävän merkitykselliseen osaan nousee myös Essin miesystävä Kimmo, jonka kehystarinassa väreilee todella erikoisia juttuja. Lukijalle on tarinassa monenlaisia tarttumapintoja, joihin toisiin jää voimakkaammin kiinni kuin toisiin. Hassinen rakentaa tarinaa niin, että jännite pitää kirjan loppuun asti, viimeiselle sivulle. Kirjan ns. jälkimaku on todella voimakas, sillä sen tematiikka haastaa ja innostaa pohtimaan omaakin elämää. Sano että haluat oli lukukokemuksena puhutteleva ja kiehtova, 4/5.

Oli äärimmäisen kiehtovaa päästä purkamaan lukukokemusta itse kirjailijan läsnäollessa, hänen avatessaan tarinan taustoja ja teemoja. Lukupiiriläiset pääsivät keskustelun kautta kyselemään muutoinkin Hassisen mietteitä ja kokemuksia kirjailijuudesta. Ja jo lukupiirillemme ominaiseen tapaan keskustelu polveili lopulta ihanan lennokkaasti eri aihepiireihin. Tämä kirjailijan ja lukijoiden lämminhenkinen kohtaaminen jätti varmasti jäljen jokaisen meidän osallistujan sydämiin, siispä vielä tätäkin kautta Pirjo jos käyt kurkkaamassa, iso kiitos sinulle, että tulit lukupiirimme vieraaksi

Loppuun vielä lainaus kirjasta, kohdasta joka puhutteli erityisesti:

Se, mihin hän tarttui kaikella uteliaisuudellaan, oli juuri vierauden tunne. Se ei pelottanut häntä, vaan häntä pelotti se että ihmettely haihtuisi ja jonain iltana vain kyllästyisi ja palaisi entiseen elämäänsä.
Pirjo Hassinen: Sano että haluat
Otava 2009


sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Arnošt Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille

Arnošt Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille
Kustantaja: Like 2006
Alkuteos: Modlitba pro Katerinu Horovitzovou (1964)
Suomentanut. Nina Saikkonen
Sivuja: 174

Oliko hän pelkuri, koska halusi lähteä yksin, vai päinvastoin? Ei tosiaan ollut helppoa jäädä eikä lähteä. Ajattelipa asiaa miltä kantilta hyvänsä, kaikki oli väärin. Kaikessa oli enemmän pahaa kuin hyvää. Täällä ei ollut olemassa syyllistä tai syyttömyyttä, hänen puoleltaan ei edes rikosta, vain rangaistus. Näin hän sen ymmärsi.

Tsekkiläinen Arnošt Lustig on mies, joka vältti juuri ja juuri sen kauhean kohtalon, mihin miljoonat muut ihmiset päätyivät holokaustin aikaan. Hän pääsi pakenemaan Auswitzista pommituksen aiheuttaman sekasorrin myötä. Rukous Katarzyna Horowitzille perustuukin Auswitzissa kiertäneeseen legendaan nuoresta kauniista varsovalais-tanssijattaresta, joka ei tyytynyt ilman taistelua karmeaan kohtaloonsa, "suihkuun", vaan ampui erään saksalaisupseerin.

Kirjassa joukko amerikanjuutalaisia rikkaita päätyy leirin vieressä olevaan synagogaan ns. sotavangeiksi odottamaan vaihtoa saksalaisvankeihin. Matkalla lastauslaiturilta synagogaan joukon puhemies Herman Cohen kuulee kuinka nuori kaunis nainen sanoo epätoivoisena isälleen: " Mutta minä en halua kuolla...", ja vaatii saksalaispäälliköltä, Herra Friedrich Brenskeltä myös tytön pelastamista. Synagogaan matkaavat miehet ihmettelevät viereiseltä leiriltä tulevia savuja sekä ihmisten puheita kaasusta. Suljetussa ja vartioidussa synagogassa muodostuu kuitenkin pian oma pieni maailmansa miesten ja Katarzynan odottaessa alkavaa matkaa vapauteen. Herra Brenske pitää joukkoa ajantasalla vaihto-operaation etenemisen suhteen pitkin ja ylikohteliain puhein. Herman Cohen vaatii saada itselleen kunnollisen puvun matkaa varten ja leiristä saapuukin vanki tekemään puvun niin Cohenille kuin myös Katarzynalle. Brensken kohteliaat puheet saavatkin yllättäen uusia sävyjä hänen vaatiessaan miehiltä isoja summia, jotta vaihto-operaatio voidaan toteuttaa. Herra Cohenin johdolla miesjoukko allekirjoittaa maksumääräyksiä toinen toisensa jälkeen, lippujaan kohti vapautta. Kun he lopulta erään pimeän yön turvin pääsevät vartioidun junan kyytiin, hetkeksi kaikki näyttää vielä mahdolliselta; vapaus, pelastuminen. Leirin ja omituisten savujen taakse jäädessä junavaunujen sisäinen maailma vartijoista huolimatta tuntuu helpotukselta. Satamassa jopa Katarzyna tuntee huojennuksen tunteen, kunnes herra Brenske ilmoittaa, että matkaan on tullut jälleen mutkia..

Lustigin teos on äärimmäisen intensiivinen ja tulee ns. iholle. Se mitä sotavankijoukko ei vielä tajua, lukija jo tietää ja aavistaa pahaa. Sydänalaa kylmää ja paha olo kiemurtelee savun lailla sisimpään mitä pidemmälle tarina etenee. Brensken monen sivun mittaiset monologit alkavat hyvin pian tuntua falskeilta ja suorastaan raivostuttavilta kaikessa näennäisessä jaloudessaan, mutta miehet ja Katarzyna eivät vielä tiedä sitä, minkä lukija tietää. Melkein jo käsinkosketeltavissa oleva vapaus on vain kulissi karmealle saksalaisten valtapelille, jonka lopulla on vain yksi osoite. Loppua kohden kauhun puistatukset vain lisääntyvät lukiessa, mutta sitten tapahtuu jotain, joka edes pieneksi hetkeksi tuo hirveään loppuun pientä valoa. Mutta paino lukijan sydämessä ei hellitä koskaan.

- Ei tuulta... tuhkaa... teistäkään ei jää kuin muisto, ja räätäli peitti taas sanansa rykäisyyn, ja siksi ne menivät Brenskeltä, sotilaalta ja Herman Cohenilta, mutta Katarzya Horowitz - aivan kuten aikaisemminkin - laski yhteen sen mitä oli kuullut kotona ja nähnyt täällä - ja alkoi ymmärtää. 

Nämä holokaustin kauheuksiin liittyvät kirjat ovat kyllä poikkeuksetta aina niin väkeviä lukukokemuksia. Aivan kuin palanen lyijyä jysähtäisi sydämeen lukiessa. Lukukokemustakin on oikeastaan aika vaikea edes kauheasti avata, kun tuntuu ettei niitä sanoja oikein löydy kuvaamaan sitä tunnetta. Ylipäätään koko aihe on niin järkyttävä, että ei sitä vain voi kunnolla edes käsittää, miten itse ihminen on pystynyt sellaisiin kauheuksiin. Toisaalta, yhäkin uutiset maailmalta kertovat sitä, että ihminen pystyy edelleen kauheuksiin, vain hieman eri muodossa, mutta kuitenkin henkiä riistäen ja toisen ihmisarvoa alistaen. Siksi tällaiset tarinat ovat tärkeitä lukea, tajuta, muistaa. En voi taas kerran kuin pudistella päätäni melkeinpä sanattomana tämän tarinan edessä.

5/5

Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen uuden maan merkeissä. 

torstai 15. marraskuuta 2012

Tove Alsterdal: Kadonneet

Tove Alsterdal: Kadonneet
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Kvinnorna på stranden (2009)
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivuja: 354

Yö erosi päivästä. Yöllä ikkunasta ei näkynyt valoa. Päivällä hän kuuli ulkoa autoja ja vieraita ääniä.
Älkää sanoko nimeänne.
Antakaa meille paperinne.
Älkää kertoko, mihin jumalaan uskotte, kuka teidät tänne toi, mistä olette kotoisin.

Nuori ruotsalaisturisti Terese astuu Espanjan lomallaan vedessä kelluvan ruumiin päälle. Samalla rannalla toinen nainen, Mary yrittää päästä turvaan ja piiloon salakuljettajilta ja viranomaisilta laittoman maahantulonsa jäljiltä. Toisaalla New Yorkissa Ally odottaa kuulevansa jotain toimittajamiehestään Patrickista, joka on työmatkallaan Pariisissa kadonnut jäljettömiin. Kolme naista, kolme eri kohtaloa. Kuitenkin heidän kaikkien kohtalot risteävät toisiaan, kuin höyhenen kevyesti koskettaen.

Patrick on työmatkallaan ollut keräämässä aineistoa kansainväliseen ihmiskauppaan liittyvää artikkelia varten. Ally saa postitse Patrickin muistikirjan, jonka avulla Ally pääsee edes hieman selville siitä, miten ison jutun jäljillä Patrick on ollut. Ally päättääkin lähteä etsimään itse Patrickia, joka tuntuu kadonneen kuin maan alle. Samaan aikaan hänen mielessään myllertää tieto tuoreesta raskaudesta sekä oman vaietun lapsuuden salaisuuksista. Matkallaan Euroopassa Ally saakin vahvoja muistikuvia lapsuudesta ja ennen kaikkea isästään, miehestä josta ei saa puhua. Vaikka Pariisissa Ally törmää siihen, ettei tietoa tahdo herua keneltäkään, edes sitä vähäisintä, hän ei luovuta. Patrickia etsiessään Ally ajautuu itsekin mukaan synkkään salaisuuksien verkostoon, joka piilee kiiltävän julkisivun takana. Löytyykö Patrcik lopulta? Mitä oikein tapahtui miehelle, jonka päälle Terese rantavedessä astui? Löytääkö Mary sellaisen piilopaikan, että mahdollisuus turvalliseen elämään avautuu?

Tove Alsterdal on ruotsalainen kirjoittamisen moniosaaja, sillä hän on mm. dramaturgi, käsikirjoittaja, kustannustoimittaja. Hän on toimittanut mm. Liza Marklundin romaanit. Vaikka Kadonneet on hänen esikoisteoksensa, jälki tuntuu sangen valmiilta ja luontevalta. Liza Marklund on kehunut teosta huippuluokan kansainväliseksi trilleriksi ja mielestäni se aika hyvin täyttää tuon luokituksen mittoja, muttei ihan täysin. Kirjan tarina on erittäin kiehtova ja siinä onkin aineksia moneen. Ihmiskaupan raadollisuus ja sen pitkälle ulottuvat lonkerot ovat aihe, jonka ympärille saa rakennettua aikamoisen tarinan. Alsterdal onkin kunnianhimoisesti liittänyt päätarinaan tavallaan kolmen naisen kohtaloita, tai ainakin näin takakansiteksti lupaili. Kirja alkaakin todella vetävästi ja jännittävästi, paneutuessaan juuri Maryn ja Teresen osuuksiin. Myös Ally on kiehtova persoona ja toki kadonneen Patrickin kohtalo mietityttää. Puoliväliin saakka luinkin kirjaa aikalailla ahmien, mutta sitten vain jotenkin kiinnostus alkoi lopahtaa. Suurin syy oli kai se, että oikeasti odotin Maryn ja Teresenkin tarinoiden olevan yhtä lailla osana kirjaa, mutta todellisuudessa heitä sivutaan vain lyhyesti tietyissä vaiheissa päätarinaa. Kyllähän heidän polkunsa ristävät, mutta ei tätä kyllä ihan voisi sanoa tarinaksi kolmesta naisesta vaan ennemminkin juuri ihmiskaupan moninaisuudesta ja samalla ehkä myös yhden naisen sekä pariskunnan tarinaksi. Alsterdal kirjoittaa vetävästi ja taitavasti, mutta välillä tulee tunne, että tarinassa on vähän liikaakin kaikkea vauhtia ja kuvioita sen sijaan että hän olisi malttanut laajentaa lukijalle enemmän varsinkin Maryn tarinaa. Ihan kelpo perusdekkari tämä on ja pelkästään jo sinnikkään ja rohkean Allyn sekä lopussa ainakin minulle tulevan yllätyksen myötä tämä kannattaa kyllä lukea.  

3/5

Myös ainakin Kirsi, Tuulia ja Annika K. ovat lukeneet tämän!

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan
Kustantaja: Into Kustannus 2012
Alkuteos: Go the Fuck the Sleep 2011
Suomentanut: Kaj Lipponen
Kuvittanut: Ricardo Cortés

Adam Mansbachin Nyt vittu nukkumaan on maailmalla jo bestsellerinkin sijaa saavuttanut teos, joka varmasti jakaa mielipiteitä ja rankasti. Mansbach pureutuu suorastaan hävyttömän suorasukaisesti univajeesta kärsivien vanhempien salaisiin mielensyövereihin lyhyin runomaisin lausein, yhdessä Cortésin kiehtovan kuvituksen kanssa. Kun iltasadut on jo luettu, vesilasilliset juotu, tuutulaulut laulettu ja perinteinen uhkailu,-kiristys,-lahjonta, -metodi jo käytetty, alkaa väsyneen vanhemman mielessä joskus vilistä sangen painokelvottomatkin ajatukset. Kun lapsi ei olekaan se kaikissa vauvaoppaissa mainittu yöt läpeensä nukkuva räpsysilmä, vaan valvottaa vanhempiaan yö- ja lopulta vuosikaudet, on siitä nauru kaukana. Vaikka ei koskaan sanoisi lapselleen yhtään rumaa samaa, aika moni tarpeeksi väsyneenä sanoo niitä varmaan vähintään mielessään senkin edestä. NYT vittu nukkumaan!

Oma rakas esikoiseni tutustutti minut niin äitiyteen mutta myös suoraan sanoen helvetillisen univajeen maailmaan. Ensimmäiset 9 kuukautta hän nukkui maksimissaan 2 tunnin pätkiä. Kyllä, öisinkin. Yhden käden sormella on laskettavissa ne kerrat, kun hän nukkui peräti 4 tuntia putkeen. Eikä se taivas auennut vielä tuon 9 kuukaudenkaan jälkeen, mutta silloin taidettiin päästä joinakin öinä jopa jo viiden tunnin pätkiin. Unohtelin auton katolle kasseja, sanoja kesken puhumisen. Lasta en onneksi unohtanut mihinkään. Epätoivoisimpina hetkinä itkin hammasta purren, mielessäni sadatellen, että ei tämä ole tottakaan enää helvetti. Kyllä, ei ihan aina tullut mieleen vain ne kauniimmat sanat. Niinpä Mansbachin kirjan tarina on minulle valitettavankin tuttu ja tuntuukin hyvältä kun ilmiölle annetaan ns. kasvoja sen sijaan, että aina vain hymistäisiin hiekkalaatikon reunalla kuinka ihanasti jasupetterimoonika taas viime yön nukkui. Että sen sijaan voisi sanoa, että meillä ei kuule ole nukuttu kuin pätkissä sen jälkeen kun rakas jälkeläinen maailmaan tulla tupsahti ja kyllä, olen helvetin väsynyt!

Idealtaan kirja on siis ehdottomasti neljän pisteen arvoinen, kyllä! Mutta sitten...se vittu. En ole itsekään mikään kaunokielisin, mutta jos kirjan jokaisella aukemalla on tuo yksi ja sama sana, se vain jotenkin kalskahtaa eikä itse juttu jaksakaan niin naurattaa. Alkukielinen fuck on jotenkin pehmeämpi vaikka merkitykseltään toki sama. Suomentajalla on varmasti ollutkin haaste miettiä, miten ko. sanan korvaa tai voiko kenties lauseen muotoilla hieman toisin. Nyt kuitenkin vittua hoetaan koko ajan ja minun lukukokemukseen se kyllä valitettavasti vaikutti latistavasti ja vei huomiota itse asiasta. Rivo kielenkäyttö tekstissä tarkoituksenmukaisenakin on aika haasteellinen juttu. Sinänsä en itse hätkähdä rajumpiakaan sanoja ja rivouksia, mutta jotenkin nyt kuitenkin kukkahattutätimisesti jankkaan tässä, että olisiko suomennoksessa kuitenkin toiminut paremmin joissakin kohdissa toinen ilmaisu? Sillä tavoin sitten loppupuolella käytettynä sana vittu olisi ollut tehokkaampi ilman "liikaviljelyä". Tosin vaikeahan sitä on tietenkään mennä käännöksessä kauheasti muuttamaan, jos alkukielisessä on käytetty vain ja ainoastaan yhtä samaa sanaa, fuck. Alunperinkin ehkä itse kirjailija olisi voinut miettiä lauseisiin muutakin tehosanaa alkupuolelle teosta. Ideana tämä on kyllä vallan mainio ja hervotonkin, mutta ei ainakaan minulla toiminut noin monesti toistettuna niin hyvin kuin aiheensa vuoksi oletin, vaikka tälle varsinkin väsyneessä mielentilassa ymmärtäväisesti tirskuinkin. Kuitenkin noiden pohdintoja takia päädyin neljän pisteen sijaan kolmeen.

Jos olet yhtään kärsinyt haasteellisesta pikkunukkujasta ja sen mukana tuomasta univajeesta, kurkkaa ihmeessä kirja ja katso, miten kolahtaa :)

Unten mailla tarhan lapset kaikki tyynni.
Sammakonkaan hyppy lennä.
Et helvetti soikoon mene enää vessaan.
Tutumaan voit vittu mennä. 

Kurkatkaahan myös, mitä Amma, Tuulia ja Maija ovat tästä tuumanneet!  

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras
Kustantaja: Otava 2012
Sivuja: 299
Kannen kuva lainattu Suomen Kuvapalvelun sivulta

- Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila. Jos minä saisin päättää, kaikkien ihmisten tulisi kokea, miltä tuntuu olla osa vähemmistöä.

Kolmekymppisen pastori-Marian loman tarve huipentuukin suoranaiseksi pakomatkaksi äitinsä synnyinsijoille New Yorkiin. Lääkäriltä sairaslomatodistuksen haettuaan Maria menee satamaan katsomaan laivoja ja päätyy yllättäen ostamaan lipun, jo samalle päivälle. Ilman matkatavaroita tai edes selvää suunnitelmaa hän suuntaa kohti New Yorkia. Matka New Yorkiin on samalla myös matka hänen menneisyyteensä sekä erityisesti omaan itseensä. Helsinkiin jää työn lisäksi aviomies, sietämätön. Suurin painolasti hänen sydämessään kuitenkin liittyy hänen mukanaan kantamaan pienen muumipäiväkirjan kirjoittajaan, Yasminaan. Mitä oikein tapahtui tuolle pienelle tytölle? Maria ei ole pelkästään vieras vieraassa maassa vaan myös vieras itselleen. Raju anoreksia ja lopulta elämä uskovana ovat muovanneet hänestä naisen, jota hän ei oikein tunnista enää itsekään. New Yorkissa hän tutustuu Mélanieen, joka tempaisee Marian mukaansa tanssin kiihkeään sykkeeseen. Marian muistikuvissa tanssii onnellinen äiti, joka ei vielä ollut sairastunut. Äiti, jonka kanssa he yhdessä matkustivat monta kertaa viikossa kaupunkiin balettikouluun tanssitunnille. Nyt aikuinen Maria seisoo keskellä tummaa rytmiä ensin niin eksyksissä, kuin vieraana kehossaan. Mélanien avustuksella Maria päästää irti opituista rajoistaan ja sukeltaa syvälle tanssin maailmaan. Ja kun hän tutustuu vielä Tuntemattomaan, jokin hänen syvällä sisimmässään avautuu, jotain pääsee irti.

Riikka Pulkkisen uusin romaani Vieras vie myös lukijan tietyllä tapaa vieraalle maaperälle. Pulkkisen ääni on Vieraassa jotenkin voimakkaasti erilainen, voimallisempi ja kuuluvampi kuin kahdessa edellisessä teoksessa. Kerronnan rytmi muuntautuu paikoin jopa suoraan runolliseen muotoon, kuin kevyesti hypähdellen. Aluksi teksti tuntuikin ehkä juuri tuosta syystä vieraalta ja hetkittäin hieman hämmensikin. Toisaalta Vieraassa Pulkkinen käyttää osin samaa teemaa kuin esikoiseteoksessaan Rajassa, jossa pohditaan ihmisen rajoja monelta kantilta. Tämän myötä aluksi olinkin ehkä hieman vastahankaan, että ei kai Pulkkinen  sorru käyttämään liikaa samoja teemoja uusimmassa teoksessaan. Tietyllä tapaahan Pulkkinen sivuaa samantyylisiä teemoja ihmisyyteen liittyen kaikissa teoksissaan; ihmisen rajat, vieraus elämässä ja ihmisessä itsessään jne. Alun oman haparoimiseni jälkeen kuitenkin tempauduin tarinaan mukaan ja nautin tarinasta monellakin tasolla. Vieraassa Pulkkisen käyttämä tyyli on väkevää, jotenkin hyvin fyysistä ja aistivoimaista. Muutoinkin tuntuu, että tähän teokseen Pulkkinen on pystynyt luomaan hyvin voimakkaan latauksen kokemus- ja tunnetasolla. Lukija hengittää kiivaasti Marian tahdissa keskellä kuumia tanssirytmejä sekä sykkivää New Yorkia. Vahvat teemat tekevät Vieraasta moniulotteisen tarinan. Syömishäiriö, syöpä, usko, tanssi ja vieraus ihmisessä itsessään ovat teemoja, joista varmasti moni löytää tarttumapintaa. Marian nuoruuden syömishäiriö ja äidin sairauteen riutuminen kuljettavat mukana sellaisille alueille, joissa tunne törmää sydämeen junan lailla, jättää jälken. Tanssin maailma on minulle myös kiehtova ja rakas ja siten aikuisen Marian vapautuminen tanssin kautta puhuttelee, kutsuu ja houkuttelee. Taustalla kulkeva pikku Yasminan tarina puolestaan pureutuu ulkopuolisuuteen, erilaisuuteen ja kiusaamiseenkin.

Vaikka Vieras on mielestäni ehdottomasti Pulkkisen vahvin teos tähän mennessä, en kuitenkaan ihastunut siihen heti ihan niin varauksetta, kuin esimerkiksi hänen edelliseen teokseen. Ehkä kuitenkin Totta:n teemat ja maailma tuli vielä enemmän ns. iholle kolmen naisen tarinan myötä pitkässä sukupolvien ketjussa. Toisaalta juuri se mistä Pulkkista tässä kehun, eli uudenlainen ote tekstiin, hieman etäännytti ja uuvuttikin alussa. Ilselän Minna onkin muuten tuumannut samaa lukukokemuksestaan, ettei ihastunut tähän niin paljon kuin aikaisempiin teoksiin. Lumiomenan Katja puolestaan on todennut hienosti, että Vieraalla on pitkä jälkihehku. Ajattelin ihan samaa kun kirjan lopetettuani seuraavana aamuna lenkkeilin töihin; Marian tarina palasi mieleen ja pinnalle nousi vielä uusiakin sävyjä tarinasta. Luetut, lukemattomat- blogin Liisa toteaa, että Vieraassa Pulkkinen on todellakin uskaltanut heittäytyä ja leikitellä kirjailijana. Vieras on luettu jo niin monessa kirjablogissa, että kaikkien tai edes suurimman osan linkittämisen sijaan mainitsin nyt muutaman, keiden jutuista minulla on jäänyt mieleen samoja tunnelmia jne. Vieras on ehdottomasti vaikuttava teos, joka saa jälleen kaipaamaan lisää luettavaa kirjailijalta.

Olen onnellisempi kuin aikoihin. Ihminen voi astua tuntemattomalle maalle. Maa ottaa hänet vastaan. Hän on vieras niin kuin on vieras itselleenkin, niin kuin kantaa itsessään sitä vaiteliasta outoa, jolle ei ole nimeä.

4/5


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Kustantaja: Wsoy 2012 ( Aikamme kertojia-sarja)
Alkuteos: The Sense of an Ending
Suomentanut: Kersti Juva
Sivuja: 157

Kuinka usein ihminen kertoo elämänsä tarinan? Kuinka usein muuttelee sitä, koristelee, leikkelee sopivasti? Ja mitä pienemmäksi elämä venyy, sitä vähemmän on niitä, jotka voivat asettaa selonteon kyseenalaiseksi ja muistuttaa, että ihmisen elämä ei ole hänen elämänsä vaan pelkästään tarina, jota hän siitä kertoo. Kertoo muille, mutta - ennen kaikkea - itselleen.

Tony Webster on äskettäin eläköitynyt virkamies, joka on yhä hyvissä väleissä ex-vaimonsa kanssa, sekä yrittää olla läsnä niin isänä kuin jo isoisänäkin tyttärensä perheen elämässä. 40 vuoden takaiset nuoruusmuistot nostavat päätään Tonyn mielessä, kun hän saa yllättävältä taholta perinnöksi 500 puntaa sekä erikoisen kirjeen. Noin 40 vuotta sitten oli ensin kolme poikaa, ystävää, Tony heistä yksi. Joukko täydentyi vielä omalaatuisella pojalla, Adrianilla. Ikätovereidensa tapaan Tony haaveilee tytöistä ja miettii tulevaisuuttaan toiveikkaiden odotusten värittämänä. Kun Tony lopulta tutustuu kiehtovaan tyttöön, Veronicaan, ystävyysnelikon kemia saa ensimmäiset särönsä. Nyt jo vanhuuden ovia kolkutellessaan Tony palaa muistoissaan tuohon aikaan ja se kuva, joka hänellä on niin tapahtumista kuin itsestäänkin ollut, alkaa haihtua. Totuus joka hänen silmiensä eteen aukeaa, haastaa hänet kohtaamaan itsensä tavoin, jotka muuttavat nykyhetkeäkin radikaalisti.

Minä jäin eloon. "Jäi kertomaan tarinan" - niinhän sitä sanotaan. Historia ei ole voittajien valheita, kuten minä kerran niin liukkaasti väitin vanhalle kunnon Joe Huntille, minä tiedän sen nyt. Historia on se mitä siitä muistavat eloonjääneet, joista suurin osa ei ole sen paremmin voittajia kuin hävinneitä.

En voi kuin huokailla ja ihastella, miten taidokas tarina mahtuukaan vain 157:n sivuun! Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on ensituntumalta arkinen tarina ystävyydestä ja menneisyyden painolastista sekä vaikutuksista nykyhetkeen, mutta pinnan alta kuoriutuukin oikea helmi. Helmi jonka pinnalla väreilee jotain oivaltavan satuttavaakin ihmisyyden syvimmästä olemuksesta. Tony Webster on aluksi aika harmittoman ja tavallisen oloinen nuori kaveri, joka haaveilee samoista asioista kuin moni muukin ikätoverinsa: kontaktista vastakkaiseen sukupuoleen. Kun Tony 40 vuoden päästä muistelee noita aikoja ja erityisesti suhdettaan Adrianiin sekä lyhytaikaiseen tyttöystäväänsä Veronicaan, on aika siloitellut paljon muistin syövereissä. Kunnes sitten eräs kirje menneisyydestä, vieläpä hänen itsensä kirjoittama, riuhtaisee harmaan verhon haaleiden muistojen tieltä ja paljastaakin jotain kivuliasta. Kuinka koota itsensä uudelleen tajutessaan, miten eletty ei ole ollutkaan sitä mitä on totena pitänyt?

Barnes kirjoittaa jotenkin niin taitavasti, että monia lauseita ja ajatuksia tekee mieli makustella mielessään pidempäänkin. Hienointa on kuitenkin se, miten hän on saanut sinällään niin pieneen tarinaan mahtumaan jotain niin suurta meistä ihmisistä. Ainoa mitä hieman välillä ihmettelin, oli paikoin omituinen suomennos. Vaikka kuinka tavasi jotain lausetta, se ei kyllä valitettavasti ainakaan minulle auennut. Se ei kuitenkaan ole Barnesin vika. Olen jotenkin suorastaan hullaantunut tuohon Wsoy:n Aikamme kertojat-kirjasarjaan. Hyllyssäni odottaakin noin kymmenen vielä lukematonta teosta ko. sarjasta! Pidin tästä ihan hurjan paljon, täyden viiden pisteen verran!

Mutta aika... miten aika ensin jämähtääkin paikoilleen ja sitten tekee meille temput. Pidettiin itseämme kypsinä, kun oikeastaan vain turvattiin selistamme. Kuviteltiin kantavamme vastuuta, mutta oltiinkin vain pelkureita. Se, mitä silloin kutsuimme realismiksi, olikin asioiden välttelyä kun ne olisi voinut kohdata. Aika... annapa ajan kulua tarpeeksi, niin parhaitenkin perusteltu päätös näyttää huteralta ja kaikki selviöt häilyviltä.

5/5

PS: Barnesin uutuus on luettu monen monessa blogissa, joten linkitän nyt vain Leenan, jonka hienon arvion lopussa on linkit moneen arvosteluun!