sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Maarit Verronen: Varjonainen

Maarit Verronen: Varjonainen
Kustantaja: Tammi 2013
Sivuja: 219

Huomasin piteleväni paperia, jonka joku oli jossain vaiheessa antanut käteen - ilmeisesti jokaiselle aikuiselle matkustajalle, koska näin samanlaisen paperin muillakin. Siinä kerrottiin, mistä voisi saada apua, jos kokisi sitä tarvitsevansa. Järkytyksen takia; kun oli nähnyt läheltä kärsimystä ja kuolemaa. Tämä oli tällainen maa, ihmisistä huolehdittiin.

Nainen, Aino, vailla menneisyyttä tai todellista nimeä on lähtenyt Virosta laivamatkalle tarkoituksenaan päästä Ruotsiin. Hänellä on joskus ollut elämä jossain Venäjän suomensukuisilla alueilla, missä hänen isoäitinsä oli aikanaan opettanut hänelle Suomea. Virossa Aino oli jatkanut niin suomen kuin ruotsinkin kielen opettelua, sillä hän halusi täysin uuden elämän itselleen. Hän oli jo  maksanut vapaudestaan kalliin hinnan, olihan hän nyt paperiton maahanmuuttaja, ulkopuolinen, irrallaan järjestelmän tuovasta turvallisuudesta.  Mutta vuodet Siperian perukoilla olivat opettaneet hänet selviytymään. Kun laivaa jolla Aino matkaa kohti Ruotsia, alkaa kallistua, aavistaa Aino vaaran ja hänen vahva selviytymisvaisto pelastaa hänet, toisin kuin monen muun. Laivan uppoamisen myötä Aino päätyy lopulta Ruotsin sijasta Suomeen, jonne Aino päättääkin jäädä rakentamaan uutta elämää ja ennen kaikkea uutta identiteettiä. Edes yllättävät käänteet eivät saa Ainon mielestä katoamaan suurta suunnitelmaa, johon hän on valmistautunut jo kauan. Määrätietoisesti, suorastaan kylmähermoisesti Aino alkaa toteuttaa suunnitelmansa seuraavaa vaihetta.

Minulla oli asunto, työpaikka ja sosiaalista elämää, tavallaan. Olin pääsemässä alkuun.

Ainon tarinan juonesta ei voi oikeastaan kertoa tämän enempää, sillä muuten väkisinkin paljastaa ennakkoon asioita juonesta. Varsinkin dystopioistaan tuttu Verronen on sijoittanut tarinan 90-luvulle, aikaan jolloin sattui Itämeren suurin rauhanaikainen laivaonnettomuus. Estonia. Nimellä sitä ei mainita, mutta yhtäläisyydet ovat ilmiselvät. Laivaonnettomuus tarjoaakin kovan selviytymisvaiston omaavalle paperittomalle Ainolle paremman ponnahduslaudan kohti varastettua identieettiä, uutta elämää. Aino on päähenkilönä hyvin poikkeuksellinen naishahmo. Aluksi hänestä tulee todella kylmäverinen, suorastaan psykopaattinen kuva, mutta juonen edetessä Aino päätyy tai kenties hakeutuu tilanteisiin, joissa hänen kova ulkokuorena ja selviytyjäminänsä hieman rakoilee. Lukijana ei näekään enää häntä niin mustavalkoisesti vaan alkaa väkisin värittää mielessään menneisyyttä, johon tarinassa ei mennä kuin pieniä satunnaisina murusina. Aino toimii jotenkin hätkähdyttävän suoraviivaisen määrätietoisesti keinojakaan kaihtamatta. Toisaalta hän ei tunnu haluavan kenellekään pahaa, hän vain haluaa selviytyä itse, mutta millä hinnalla? Aloin jossain vaiheessa tuntemaan tietynlaista ymmärrystä jopa häntä kohtaan.

Varjonainen on aika erilainen teos verrattuna aikaisempiin lukemiini Verrosen teoksiin. Ainon hahmo on niin omintakeinen, että häneen ei pysty samaistumaan vaikka eihän se sinällään lukukokemuksen itseisarvo toki olekaan. Verronen ei paljasta Ainon taustoista hirveästi, mikä jättääkin lukijalle kysymyksiä auki. Kieltämättä nerokas ja rohkea keino kirjassa. Nyt Aino ikäänkuin näyttäytyy vain yhden todellisuuden kautta ja lukijana voikin pohtia hänen luotettavuuttaan kertojana. Jos Ainon tarina olisi sijoitettu tähän hetkeen, 2000-luvulle, olisin kokenut ehkä jonkinlaista uskottavuusongelmaa sen suhteen, että miten yksi ihminen voisi edetä kyseisessä missiossaan niin ongelmitta kuin Aino, mutta 90-luvulla kun ei vielä eletty digitaalisten tietokantojen ja ylipäätään vahvan sosiaalisen median aikaa samassa suhteessa kuin nyt, Ainon tarina saa uskottavammat puitteet. Jälleen kerran kiehtovaa Verrosta! Suosikikseni tämä ei ihan noussut lukemistani Verrosista, mutta vahvistaa edelleenkin sitä, että haluan lukea lisää häneltä. Onneksi omasta hyllystä löytyy jo useampikin teos häneltä lukemistaan odottamasta.

Varjonainen on luettu ainakin mm. Sallan lukupäiväkirjassa, Anna minun lukea enemmän-blogissa , Kaiken voi lukea -blogissa sekä Mari A:n kirjablogissa!

lauantai 27. joulukuuta 2014

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos Quiet Dell (2013)
Suomentanut: Kersti Juva
Sivuja: 584

Kun taivalla loistaa tähdet ja kuu,
tuuli vauhkona puhaltaa,
yö tuuleen ja sateeseen kietoutuu,
joku mies ohi ratsastaa.
Yömyöhään, pimeys harteillaan,
mikä hänet saa alati laukkaamaan?

- Robert Louis Stevenson, " Tuulisia öitä"
Lasten runopuutarha

On vuosi 1931, ja laman kourissa taistelee myös yllättäen leskeksi jäänyt kolmen lapsin äiti Asta Eicher. Ison talon ylläpitäminen on kallista ja kolme kasvavaa lasta tuovat omat kulunsa. Kun Astan anoppi, Laviniakin kuoli, jäi Asta oman onnensa nojaan Grethen, Hartin ja Annabelin kanssa. Erityisesti nuorin Annabel jäi kaipaamaan mummiaan, sillä heillä kahdella oli erityinen yhteys. Vain mummi näki, miten erityinen lapsi Annabel oli, sillä Annabel näki ja aisti asioita enemmän kuin moni muu. Kuolinhetkellään mummi vaatii vielä Annabelia kirjoittamaan ylös erään runon. Runon, joka käy toteen ennemmin kuin mummi osasi aavistaakaan.

Jotain jää, vaan minä en.
Jää vain kuori ulkoinen,
mainen maku, joutava.
Edeltä menin, tiedä se,
valmistan paikan sinulle.

Charles O'Boyle, alunperin Astan vuokralainen, on kiintynyt sekä Astaan että kaikkiin kolmeen lapseen ja näkee perheen ahdingon. Charles uskoo voivansa auttaa perhettä kosimalla Astaa. Hän ei kuitenkaan halua painostaa Astaa vaan lupaa tälle miettimisaikaa siihen saakka kunnes palaa muutaman päivän mittaiselta reissultaan. Charlesilla ei ole aavistustakaan, että Astan mielen ja sydämen on jo valloittanut joku toinen. Joku, joka on muuttava kohtalokkaasti koko Eicherin perheen elämän kulun.

Kaikki huolet ovat jäävä taa. Riemuisaa joulua!
Rakastan sinua.
(Sinun) C.

Asta on päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jättänyt ilmoituksen kirjeenvaihtokerhoon. Kirjeenvaihtokumppanuus hurmaavan ja varakkaan Cornelius Piersonin kanssa on syventynyt rakkaudeksi ja lupaukseksi hienosta tulevaisuudesta. Cornelius on kehoittanut Astaa alkamaan valmistella elämää siihen malliin, että he muuttavat koko perhe Corneliuksen luokse, kunhan ensin Cornelius saa viettää aikaa kahdestaan Astan kanssa tovin. Lapset eivät tiedä muuta kuin että äidin täytyy lähteä toviksi hoitamaan heidän asioitaan ja sitten kaikki muuttuu paremmaksi. Grethe, Hart ja Annabel eivät tiedä elävänsä elämiensä viimeisiä hetkiä. Cornelius saapuu hakemaan Astan ja Asta kuvittelee jättävänsä vain hetkeksi hyvästit lapsille. Kuluu tovi, eikä Astaa kuulu kotiin, mutta sen sijaan heitä saapuu hakemaan Cornelius, joka kertoo äidin jo odottavan uudessa kodissa. Heillä on niin kiire lähteä, että edes yövaatteita ei ehdi vaihtaa. Lasten matka kuolemaan on alkanut.

Hän on täällä ja mummi on lähellä ja kaikkialla ympärillä. Mutta missä ovat toiset? 
Annabel muistaa mitä mummi sanoi: Kun olen poissa. 
Onko Annabel siis poissa, vaikka hän ei ole vanha, vaikka hän ei ole ollut hyödyksi eikä elänyt pitkää elämää, joka mummi hänelle toivoi?

Kolmekymppinen toimittajanainen Emily Thornhill päätyy tutkimaan Eicherin perheen tapausta aina perheen taustoihin tutustumisesta syyllisen oikeudenkäyntiin ja tuomioon saakka. Eicherin perheen kohtalo luikertelee Emilyn ihon alle eikä varsinkaan lasten kohtalo tunnu jättävän häntä rauhaan. Erityisesti nuoren Annabelin suhteen hän kokee selittämätöntä yhteyttä, aivan kuin Annabel yrittäisi kertoa hänelle jotain. Vastoin kaikkia itsenäisen naisen odotuksia, Emily kohtaa itse rakkauden tragedian keskellä. Vaikka rakkaus ei kaikkia sovinnaisuuden rajoja täytäkään, se saa Emilyn jaksamaan läpi raskaan tutkinnan ja oikeudenkäynnin.

Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä perustuu 30-luvulla tapahtuneeseen tragediaan, johon Phillips itse tutustui äitinsä kautta. Phillipsin äiti oli ollut vain kahdeksanvuotias, kun hänen äitinsä oli vienyt hänet traagisen Quiet Dellin tragedian tapahtumapaikalle. Sitä myötä Quiet Dellin tapahtumat siirtyivät tarinoissa myös Phillipsille itselleen ja jäivät askarruttamaan häntä vuosikymmeniksi. Mitä ihmettä tapahtui, että kokonainen perhe murhattiin kylmäverisesti? Kuka oli tuo auervaara, joka huijasi naisia kohti kuolemaa? Phillips keräsi vuosia tapaukseen liittyviä lehtileikkeitä ja tietoja, ja se näkyy kirjan sivuilta mm. aitoina vanhoina mustavalkovina, lehtijuttuina.

Murhenäytelmä ei ole mitään tavanomaista proosaa. Se kurottelee monia eri ulottuvuuksia aina maagisesta realismista jännitykseen ja toisaalta rakkaustarinaan. Phillips ei pelkää käyttää laatukirjallisuudessa sinällään harvinaisempaa ratkaisua antaa ääni tarinassa jo kuolleelle ihmiselle, joka tarkkailee eläviä jostain omasta ulottuvuudestaan. Koinkin paljon samoja kaikuja kuin Alice Seboldin Oma taivasta lukiessani, joskin Murhenäytelmä on kokonaisuudessaan huomattavasti paljon rikkaampi kokonaisuus. Phillips valottaa myös hieman murhaajan taustoja, ikään kuin etsien syytä tragedioille, mutta ei kuitenkaan anna anteeksi, armahda. Liki kuudestasadasta sivustaan huolimatta Murhenäytelmä oli hyvin nopealukuinen, vetävä tarina. Sen verran meni minunkin ihoni alle Eicherin perheen kohtalo, että päädyin etsimään vielä netistäkin tietoa tragediasta.

Tämä oli minulle ensimmäinen Phillipsin teos, mutta ei varmasti viimeinen. Häneltähän on suomennettu kuusi teosta tätä ennen, eli luettavaa riittää. Tykästyin Phillipsin tyyliin kuljettaa tarinaa ja käyttää vähän normaalista poikkeavia tapoja kertojissakin. Pieni kosmeettinen ryppy minulle tuli lukiessa liittyen Emilyn salamarakastumiseen, sillä se tuntui jotenkin liian absurdilta suhteessa muuhun tarinaan. Toisaalta siinä oli sellaista tiettyä suloisen naivia "janeaustenmaisuutta". Mutta ehkä kokonaisuutena kirjan synkkä sävy olisi ollut vielä puhuttelevampi ilman tuota käännettä. Kuitenkin, kun pääsin yli tuosta, loppupuolella jopa nautin tuon kyseisen rakkaustarinan osuuksista. Tämä tragedia pyörii mielessä vielä pitkään, veikkaanpa. Sen verran taidokas kokonaisuus on kyseessä.

Murhenäytelmä on luettu myös erimerkiksi Lillin kirjataivaassa ja Leena Lumilla!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Hugh Howey: Siirros

Hugh Howey: Siirros
Kustantaja: Like 2014
Alkuteos: Shift (2013)
Suomentanut: Einari Aaltonen
Sivuja: 527

" Mitä tekisit, jos saisit tietää, että kaikki päättyy?" hän kysyi. "Mitä tekisit?"
"Jos mitä? Tarkoitatko meitä? Ai, tarkoitat elämää. Kulta, onko joku kuollut? Kerro, mistä oikein on kysymys?"
" Ei, ei joku. Vaan kaikki. Koko maailma."

Kun kongressiedustaja Donald Keene ottaa vastaan ex-tyttöystävänsä isän pyynnön lähteä mukaan suorastaan suruuudenhulluun hankkeeseen rakentaa jättimäinen rakennelma maan alle, hänellä ei ole aavistustakaan sen vaikutuksista tulevaisuuteen. Eletään vuotta 2049, muutama sata vuotta ennen Hugh Howeyn Siilon tapahtumia. Nyt Howeyn tuorein käännös vie lukijan ajassa taakse päin ja näyttää, miten kaikki todella sai alkunsa aikanaan. Kuinka nuo viattomat ihmispolot päätyivät jättimäiseen siiloon maan alle, vailla toivoa normaalista elämästä maan päällä. Mikä sai ihmiset pakenemaan maan alle?

Rakennusprojektin edetessä Donaldille paljastuu kauheita asioita, joita edes hänen rakas vaimonsa Helen ei meinaa uskoa todeksi vaan ajattelee Donaldin mielen järkkyneen. Ihmiskunnan kohtaloon järkyttävästi vaikuttavan hankkeen edetessä Donald yrittää saada muutettua asioita, mutta tajutessaan hankkeen takanaolevien tahojen mahdin, on hän lopulta kuin tahdoton marionettinukke. Lopulta kyse on enää vain siitä, kuka selviää ja kuka ei.

60 vuotta myöhemmin Troy sulatetaan kryounesta ja valmistellaan häntä hänen ensimmäiseen työvuoroonsa siilossa. Troylla on hatarat muistikuvat perehdytyksestä, jossa häntä oli valmistelu juuri tähän. Samaan aikaan kuitenkin jotain muutakin pyrkii Troyn mieleen, mutta hän ei saa siitä selvää otetta. Se jokin on kuitenkin niin voimallista, että Troy ei voi hallita kyyneleitään, jotka ovat olleet pidätettynä jo vuosikymmeniä. Hänen vuoronsa on kuitenkin alkamassa ja sen verran hänkin tajuaa, että sovitusta kaavasta ei kannata poiketa, vaikka mikä olisi. Sillä heillä jokaisella on oma tehtävänsä tässä järjettömässä palapelissä. Kukaan ei halua olla lopulta se puuttuva palanen.

Howeyn Siilo oli niin koukuttavan hyvä dystopia, että innolla tartuin tähän trilogian keskimmäiseenkin osaan. Siilo nimittäin jätti minut lukijana sen verran ovelaan odotukseen ja vaatimaan lisää vastauksia. Totuus, mikä Siirroksen sivuilta lukijalle valkenee, on puistattava. Se muistuttaa kouriintuntuvalla tavalla, että ihminen on itsensä pahin vihollinen. Dystopia genrenä on minusta äärimmäisen kiehtova ja aika vähän niitä lukeneena huomaankin myös ahdistuvani niistä, mutta juuri sillä kirjallisuuteen sopivalla tavalla. Hyvä dystopia saa pohtimaan omaakin tulevaisuutta ja ylipäätään ihmiskunnan tulevaisuutta. Kuten Siilo, Siirroskin luo sellaisen sopivan klaustrofobisen tunnelman lukiessa, eikä ote meinaa hellittää vielä lukemisenkaan jälkeen. Howey pallottelee ihmisiä valintoineen taitavasti moraalin eri puolilla ja luo siilon sisälle kokonaisen maailman. Tällaista janoan lisää ja toivon mukaan ensi vuonna päästäisiin nauttimaan jo sarjan viimeisestä osasta käännöksenä.

Siirros ei ollut ihan niin ehjä kokonaisuus Siiloon verrattuna. Eri ajasta toiseen siirtyminen teki lukukokemuksesta hieman pirstaleisen, mutta onneksi Howey kirjoittaa sen verran koukuttavasti, että ote pysyy kuitenkin koko ajan. Henkilöhahmot eivät olleet myöskään ihan niin kiinnostavia kuin Siilossa. Toki Donaldin tarina on kiinnostava ja traaginenkin, mutta Siilossa tykästyin erityisesti kipakkaan ja neuvokkaaseen Julietteen. Toisaalta Siilossa jo esiintyneen Solon persoona nousi nyt esille voimakkaasti kirjan loppuosassa ja samalla sitoi yhteen Siilon ja Siirroksen. Tietyt tapahtuvat luovatkin kiehtovasti lisävalaistusta Siilon tapahtumille ja ikäänkuin tarjoavat lukijalle sen vastakkaisen näkökulman. Kokonaisuutena ahdistavan ja koukuttavan hyvä osa tämäkin!

Kun maailma on nyt pelastettu, pohdin eri kysymystä, johon tuskin saan vastausta ja jota emme ole koskaan uskaltaneet, rohjenneet esittää. Joten kysyn nyt sinulta, ystäväni: Oliko maailma ylipäätään pelastamisen arvoinen? Olimmeko me pelastamisen arvoisia?


Vaikuttavaa. Suosittelen!



tiistai 25. marraskuuta 2014

Janna Satri: Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja

Janna Satri: Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja
Kustantaja: Basam Books 2014
Sivuja: 211
Mistä minulle: Oma hankinta

" Herkkyys on sellaista sisäistä lepatusta. Herkkä ihminen on kuin ei olisikaan, mutta rekisteröi kaiken."

Sylvi-Sanni Manninen

Janna Satrin Sisäinen lepatus -teos on kirja, jonka olen lukenut hiirenkorville, merkkaillut tärkeimpiä kohtia korostustussilla ja johon palaan usein, vaikka ensimmäisestä lukemiskerrasta on jo melkein puoli vuotta. Jo Sylvi-Sanni Manninen ( 1914-2009) tutki elämäntyönään herkkiä ihmisiä, mikä on puolestaan toiminut Satrin innoittajana hänen kirjaa tehdessään. Satri on myös hyödyntänyt teoksessaan yhdsyvaltalaisen psykologian tohtorin Elaine N. Aronin tekemää tutkimustyötä ja kirjallisuutta. Satri on saanut lähdeaineistoksi kirjaan myös kahdenkymmenen erityisherkän ihmisen kokemuksia. Vasta ihan viime vuosina on kuitenkin alettu laajemmin puhua käsitteestä erityisherkkä ihminen ( Higly sensitive person ). Satri puhuu HSP-persoonista herkkinä ihmisinä, mikä tavallaan vähentää ominaisuuteen liittyvää "leimaa". Erityisherkkyyshän ei ole sairaus, vaan synnynnäinen hermostollinen ominaisuus. Erityisherkkyys ei myöskään ole sitä, että olisi yliherkkä loukkaantumaan tms, vaan se ilmenee monin eri tavoin ihmisen henkilökohtaisessa aistimaailmassa. Yhteistä on kuitenkin se, että hermosto kuormittuu herkästi ja erityisherkkä ihminen ylikuormittuessaan väsyy, tarvitsee normaalia enemmän yksityisyyttä ja palautumista. Hermoston kuormittumisen voi aiheuttaa yleinen kova melu, kiire omassa elämässä, kovat äänet ja valot, iholla tuntuvat ärsykkeet, sosiaaliset tilanteet jne. Satri korostaa jo kirjan alussa, että vaikka herkkä ihminen on usein myös rauhallinen, hiljainen ja jopa ujo, ihan yhtä lailla voimakkaasti sosiaalinen ihminen voi olla erityisherkkä.

Herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen psykofyysinen ominaisuus, jonka perusta on hermojärjestelmän herkässä reagoivuudessa. Herkkä, sensitiivinen ihminen on erityisen herkkä ympäristölleen ja sen ärsykkeille ja myös sisäisille vaikutteilleen. Hän tekee poikkeuksellisen hienovaraisia havaintoja ja prosessoi niitä syvällisellä tavalla, osittain tiedostamattomasti tai puolitietoisesti.

Satri on jakanut teoksensa kahdeksaan selkeään lukuun. Ensimmäisessä käsitellään yleisesti herkkyyttä ja herkkiä ihmisiä, toisessa kuvussa pohditaan syvemmin persoonan merkitystä kaikessa tässä. Kolmas luku keskittyy herkän ihmisen vuorovaikutustilanteisiin. Tässä osiossa onkin erityisen tärkeä kohta muillekin kuin herkille: "miten suhtautua herkkiin ihmisiin?". Neljännessä luvussa Satri käsittelee herkkyyttä rakkauden ja seksuaalisuun kautta. Viides luku pohtii lapsuutta ja vanhemmuutta. Kuudennessa luvussa on vuorossa työ ja itsensä toteuttaminen. Seitsemäs luku puolestaan tarjoaa yhden kirjan konkreettisimpia työkaluja sisältävän osion, Päivittäinen hyvinvointi. Samoin kahdeksas luku, jossa keskitytään sisäiseen paranemiseen ja vahvistumiseen. Satri korostaakin esipuheessaan että kirjaa voi lukea sieltä täältä ja ottaa tarkastelun alle aina sen eniten kiinnostavan osion.

Satrin tapa käsitellä aihetta on toki hyvin kokemuspohjainenkin, mikä tuo teokseen oman persoonallisen syvyyden, vertaisuuden tunteen. Pitkin kirjaa tekstistä huokuu se hieno ajatus, että herkkyys ei ole sairaus vaan ainutlaatuinen piirre, minkä tunnistettuaan ihminen usein pystyy löytämään entistä paremmat eväät omaan elämään. Monelle herkkyyden tunnistaminen itsessä on voimakas kokemus, joka saattaa mullistaa elämää monellakin osa-alueella. Satri antaa pitkin kirjaa vinkkejä, kuinka prosessoida asiaa ja ennen kaikkea, kuinka voimautua asian tiimoilta. Kuinka löytää se tasapaino elämään, että erityisherkkyys ei ole rasite tai elämää rajoittava vaan nimenomaan avartava tekijä, voimavara.

Minuun kirja teki voimakkaan vaikutuksen ja antoi valtavasti eväitä itsensä ymmärtämisen saralla. Kiitos Satri!

Herkkyys on siunaus ja kirous samassa paketissa. Se on pohjimmiltaan voimavara, mutta monien elämässä se kasvaa voimavaraksi hitaasti.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Erik Axl Sund: Varjojen huone
Kustantaja: Otava 2014
Alkuteos: Pythias Anvisningar
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 364
Mistä minulle: Kustantajalta

Mutta kosto on kuin kakku. Sitä ei voi sekä syödä että säilyttää. Kun kosto on pantu toimeen, on jatkettava elämää tietoisena siitä karusta tosiseikasta, että nyt on annettava uusi merkitys muuten merkityksettömälle elämälle.

Varjojen huone on niin vahva trilogian osa, ettei sitä ole ensinnäkään järkeä lukea ilman kahta ensimmäistä osaa mutta toisaalta siitä on myöskin melkein mahdoton yrittää kirjoittaa edes sitä normaalia perusbloggausta ilman että kertoo samalla jo kahden edellisen kirjan olennaisimmat. Niinpä keskityn vähän enemmän koko trilogiaan. Karmaiseva trilogia on ilmestynyt kokonaisuudessaan tänä vuonna, Varistyttö kevättalvella, Unissakulkija kesällä ja tämä Varjojen huone syksyllä. Ahdistavien rikosten keskiössä painivat erityisesti rikoskomisario Jeanette Kihlberg, terapeutti Sofia Setterlund sekä mystinen Victoria Bergman. Vierasmaalaisia lapsia löytyy raa'asti surmattuina ja nuo järkyttävät rikokset tuntuvat olevan vain jäävuoden huippu. On pedofiliaa, kannibalismia, psyykeongelmia, raakoja murhia, ahdistavia lahkoja..just name it! Varistyttö-trilogia marssittaa lukijan suorastaan hulluuden rajamaille sen suhteen, mitä kestää vielä lukea.

Ihailen sitä käsittämätöntä juonikudelmaa, minkä tämä kirjailijakaksikko on trilogiassaan tehnyt. He eivät todellakaan ole menneet sieltä missä aita on matalin, sillä nyt mennään ja lujaa sellaisissa kirjallisissa sfääreissä, ettei koskaan aiemmin. Juonenkäänteet onnistuvat yllättämään lukijan useamman kerran mutta erityisesti vielä trilogian loppupuolella. Olen itse kyllä vähän sellaisten rajumpien, aiheeltaan raflaavampien dekkareiden ystävä, tosin säännöstellysti. Nyt kuitenkin jo ensimmäisen kirjan kohdalla törmäsin siihen ajatukseen, että mitä haluan viihteen nimissä lukea. Haluanko todella lukea lapsiin kohdistuvista julmuuksista? Kaksikko kuitenkin aika hyvin vältti sen karikon ja alun ahdistavuuksien jälkeen keskitytäänkin enemmän noiden kauheuksien aiheuttamiin seurauksiin. Varistyttö jätti lukijana roikkumaan aikamoiseen clifhangeriin, eikä Unissakulkijakaan poikennut tuossa juurikaan. Unissakulkijassa koin kuitenkin aluksi ongelmana sen, etten tahtonut muistaa kuka oli kukin, olennaisia päähenkilöitä lukuunottamatta. Kirjalliset koukut kuitenkin vetivät siinä määrin sitten taas mukaansa, että puolesta välistä Unissakulkijaa olin jälleen koukussa. Varjojen huoneessa tämä ilmiö korostui nyt entisestään, sillä tässä kunnianhimoisessa juonikudelmassa oli jo niin monta ihmistä ja tarinaa kiinni, etten enää muistanut tarkalleen kaikkien tarinoita. Samaan vyyhtiinhän kaikki toki liittyivät, mutta oli jotenkin häiritsevää alkaa pohtimaan, että kukas se tämäkin nyt oli ja miten hänelle kävi edellisessä kirjassa jne.

Alunperinhän Varistyttö-trilogia on kirjoitettu yhdeksi kirjaksi, mutta päädytty sitten pilkkomaan se kolmeksi omaksi painokseksi. Kun mietin omaa lukukokemusta, minulle olisi toiminut paremmin joko se, että olisin lukenut nämä kolme melkeinpä putkeen tai sitten tarinaa olisi hieman tiivistetty yksiin kansiin. Nyt minulla tuli liian usein se tunne, että jouduin pähkäilemään henkilöitä tai ylipäätään koin paikoin vähän tiivistämisen varaa. Mutta ehkä kuitenkin se kritiikin kohde minun näkökulmasta on juuri se rajujen aiheiden runsaus trilogiassa. Tärkeistä aiheistahan kaksikko kirjoittaa ja nostaa esille keskustelua esimerkiksi lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Aiheita, joista ei saa vaieta. Silti en malta olla vähän nurisematta siitä, että vähempikin ehkä olisi riittänyt. Jotenkin jopa turruin jo aiheeseen matkan varrella ja tällaisessa aiheessa se ei ehkä ole kuitenkaan mikään hyvä asia. Varjojen huone on kokonaisuutena hyvin saman tasoinen kuin edeltäjänsä eikä sekään tarjoa mitään suoranaista happy endiä tai valmiita vastauksia, vaikka toki jollain tapaa antaa sävyjä paremmasta, toivosta. Tai vähintään lupauksen siitä, että paha saa kuitenkin palkkansa ja hyvyys voittaa lopulta.

Jos aihepiiri ei kauhistuta ja olet valmis paikoin hiuksia nostattavaan kirjalliseen kyytiin, niin suosittelen lukemaan nämä kolme teosta lähekkäin. Silloin koko taitava juonikudelma pääsee varmasti eniten oikeuksiinsa. Varistyttö-trilogia on kuin laittaisi lukijan pimeään laatikkoon ja heittäisi kierimään alamäkeen; toiset pysyvät kyydissä, toiset eivät. Varmaa on vain se, että matka on pitkä ja painajaisia täynnä.

Hän tietää, ettei hän tämän jälkeen näe maailmaa enää koskaan samoin silmin kuin aiemmin.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit
Kustantaja: Teos 2013
Alkuteos: Alte Meister. Komödie. ( 1985)
Suomentanut: Tarja Roinila
Sivuja: 211

" Älkää katsoko maalausta liian kauan, älkää lukeko kirjaa liian paneutuvasti, älkää kuunnelko musiikkikappaletta liian täysipainoisesti, te tuhoatte kaiken ja siten sen mikä maailmassa on kauneinta ja hyödyllisintä."

Tähän päätelmään on päätynyt yli kahdeksankymppinen musiikkikriitikko Reger vuosikymmeniä kestäneen havainnointityönsä aikana. Reger oli käynyt Wienin taidehistoriallisessa museossa säännöllisesti jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Säännöllisesti kuin kello, hän saapui aina istumaan Tintoretton Valkopartaisen miehen äärelle. Nyt Regeriä tarkkailee sivummalta tovin hänen ystävänsä Atzbacher, jolle Reger on edellispäivänä esittänyt poikkeuksellisen kutsun: saapua seuraavana päivänä museoon. Seuraavana! Ennenkuulumatonta! Sillä jos jokin on ollut varmaa niin se, ettei Reger tule museoon peräkkäisinä päivinä. Regeriä tarkkaillessaan Atzbacher käy mielessään läpi Regerin edellisepäivän avautumista, joka tuntui pitkälti paatokselliselta monologilta, Atcbacherin toimiessa ikään kuin vain tärkeän tiedon vastaanottajana. Mutta miksi Reger on esittänyt tuon erikoisen kutsun Atzbacherille?

Regerin paatoksen polttoaineena ovat taide ja sen täydellisyys tai paremminkin puutteellisuus, Itävalta, katolilaisuus ja ennen kaikkea kaiken sen aivopesemä ihminen. Varsinkin aluksi Reger näyttäytyy kaikkitietävänä, elämän kuitenkin katkeroiduttamana miehenä. Pikkuhiljaa Regerin puheeseen alkaa kuitenkin tulla uusia sävyjä, kun käy ilmi mitä menetystä hän omassa elämässään kantaa taakkanaan. Kaikkitietävä vanha herra näyttäytyykin lopulta inhimillisenä, tragedian muuttamana miehenä. Paasauksessaan Reger pureutuu erityisesti täydellisyyden olemukseen ja tekemäänsä oivallukseen, ettei mikään täydellinen kestä lähempää tarkastelua vaan tuottaa pettymyksen. Että läheltä katsottuna jopa paavi on aivan yhtä avuton ja irvokas ihminen kuin kaikki muutkin. Reger suomii muita ihmisiä juuri kyvyttömyydestä tarkastella varsinkin taidetta oikeaoppisesti. Toisaalta hän itse tunnustaa, ettei juuri siksi saa itse enää siitä puhdasta nautintoa, koska tarkastelee sitä liian tarkasti. Kun lopulta selviää niin Regerin oma tragedia kuin syy, miksi hän on halunnut tavata Atzbacherin, sulkeutuu koko paatoksen täyteinen ympyrä kauniisti, taidokkaasti.

Thomas Bernhardin (1931-1989) Vanhat mestarit päätyi luettavakseni erään opiskelutehtävän myötä ja muodostuikin yhdeksi samalla haasteellisimmaksi mutta toisaalta myös yllättävimmäksi lukukokemukseksi. Teos on julkaissut vuodesta 2007 lähtien Baabel-sarjassa klassikkoteoksia ympäri maailmaa. Alunperin jo vuonna 1985 julkaistu Vanhat mestarit julkaistiin Baabel-sarjassa viime vuonna. Vanhat mestarit on Bernhardin viimeinen romaani. Romaanin on suomentanut Tarja Roinila, joka on myös laatinut kirjan jälkisanat. Vaikka en ole alkuteosta edes nähnyt, uskaltaisin väittää, että Roinila on onnistunut käännöksessä mestarillisesti. Vanhat mestarit ei nimittäin ole missään määrin tavanomainen kirjalliselta muodoltaan. Bernhard on päätynyt ratkaisuun kirjoittaa koko teos yhtenä samana lukuna, kappaleena. Varsinkin alussa Bernhard haastaa jäsentyneempään tekstiin tottuvan lukijan kirjoittamalla sivunkin mittaisen virkkeen. Ja kyllähän se aluksi ottikin lujille. Piti todella pysähtyä ja keskittyä tekstiin. Myönnänkin, että luin ensimmäiset kaksi sivua useita kertoja, melkein tuskastuin että ei tästä tule mitään, mutta jatkoin ja se kannatti. Myönnän myöskin, että mikäli kyseessä ei olisi ollut opintoihini liittyvä tehtävä, olisin saattanut jättää kirjan lukematta. Onneksi näin ei käynyt, sillä jo parinkymmenen sivun jälkeen pääsin kiinni tekstin poikkeukselliseen rytmiikkaan ja tarina vei mukanaan. Vaikka Reger paasaa paljon juuri taiteesta ja valtiosta, on kyse kuitenkin paljon suuremmasta, elämästä itsessään. Siitä, mikä on lopulta kaikkein merkityksellisintä.

Regerin paatos liittyen varsinkin taiteen epätäydellisyyteen sellaisenaan nautinnon tuojana on kiinnostava aihepiiri. Reger kokee, että monikaan asia maailmassa ei ole sellaisenaan täydellinen vaikka suuri enemmistö niin uskoo. Laumasieluinen ihminen vaeltaa museosta toiseen, lukee kirjan kirjan perään ja luulee tavoittaneensa täydellisyyden. Kuitenkin varsinkin menetyksen hetkellä nuo suuret taiteen helmet jättävät ihmisen yksin. Reger uskoo, että vain pilkkomalla kokonaisuuden osiksi, voi ihminen saavuttaa aitoa nautintoa, onnea. Paasauksensa keskellä Reger tavoittaa monia tärkeitä oivalluksia elämästä.

Kun aloitin kirjan, en olisi uskonut että lopulta oikeasti nautin sen lukemisesta, ajattelin enemmänkin opiskelutehtäväni myötä haastavani itseni lukijana. Kuitenkin Vanhat mestarit tarjosi haasteen lisäksi minulle älykkään tarinan taiteesta ja ihmisyydestä. Viihdyin. huvituin ja myös hieman jopa liikutuin Regerin paasauksen äärellä. Varsin erikoinen lukukokemus, todellakin! Napatkaapas rohkeat haaste mukaan ja lukekaa tekin!

Kun menettää läheisimmän ihmisen, kaikki on tyhjää, voi katsoa minne tahtoo, kaikki on tyhjää, ja sitä katsoo ja katsoo ja näkee, että kaikki on todella tyhjää ja vieläpä lopullisesti, sanoo Reger. Ja silloin ihminen ymmärtää, että eivät suinkaan nämä hengen jättiläiset ja vanhat mestarit ole pitäneet häntä hengissä vuosikymmenestä toiseen, vaan että pelkästään tuo yksi ainoa ihminen jota on rakastanut enemmän kuin ketään toista, on sen tehnyt.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Kustantaja: Tammi 2010
Alkuteos: Rosso come una sposa (2008)
Suomentanut: Helinä Kangas
Sivuja: 307 ( pokkaripainos)
Mistä minulle: oma ostos

Mikään, ei ilo eikä suru, pysty vaikuttamaan selittämättömiin mekanismeihin jotka pitävät verisukulaisten suhteita yllä. Ei edes kuolema voi pyyhkiä niitä pois. Lopulta ne pelkistyvät perheensisäisiksi tarinoiksi, joita kerrotaan sukupolvesta toiseen.

Erään albanialaisperheen iltatähteä, 15-vuotiasta Sabaa odottaa lopulta sama kohtalo, mikä muitakin maalaiskylän naimaikäisiä- ja kelpoisia tyttäriä: hänet naitetaan perheen valitsemalle miehelle. Mutta ei kelle tahansa, vaan Saban edesmenneen siskon Sultanan miehelle Omerille. Saba tietää olevansa miehelle vain korvike, mutta pukeutuu silti kuuliaisesti punaiseen ja antaa vihkiä itsensä Omerin kanssa. Saba tietää, että naisen kohtalona on päätyä vaimoksi, tehdä lapsia ja olla sekä miestään että lapsiaan varten, hoitaa koti. Elämä heittää vaikeuksia ja menetyksiä Sabankin tielle, mutta Saba ei lannistu vaan päinvastoin: ajan myötä hänestä kasvaa arvostettu suvun matriarkka. Vaikka miehet tuntuvat näennäisesti olevan kaiken vallan kahvassa, lopulta ne suvun viisaimmat ja usein vanhimmat naiset säätelevät taitavasti perheiden arjen kulkua.

Vuosikymmeniä myöhemmin Saban pojantytär Dora asuu Albaniassa kaupungissa ja saa tuta, miten diktatuuri kahlitsee ihmisen. Kun maan poliittinen järjestelmä lopulta luhistuu, päätyy Dora perheineen Italiaan. Sieltä käsin hänen on helpompi alkaa lähestyä sukunsa historiaa. Merkitykselliseksi nousee erityisesti Saba-mummin rooli suvussa sekä Doran elämässä. Saba-mummin henkinen perintö on vahva ja verevä. Saban laulamat itkuvirret kulkevat läpi vuosikymmenien.

Sokea tuska ainoana jää,
työntyy maan uumeniin.
Kuuro kipu jäljellä on enää,
kääriytyy kylmiin iltatähtiin.

Albanialaissyntyinen, sitten italialaistunut Anilda Ibrahimi julkaisi esikoisteoksena Punainen morsian italiaksi. Vaikka Punainen morsian on fiktiivinen teos, sisältää se paljon kaikuja Ibrahimin omasta elämästä. Kunnianosoituksena isoäidilleen ja ylipäätään sukunsa naisten historialle, päätyi Ibrahimi kirjoittamaan tämän romaanin. Sillä meillä on oikeus tietää. Olimmehan kerran kaikki samalla puolella. Näin hän toteaa kirjan loppusanoissa. Vahva omaäänisyys tuntuukin kirjassa erityisesti Doran osassa. Kirjan ensimmäinen osa keskittyy voimakkaasti Saban tarinan ympärille mutta moni muukin sukuun tavalla tai toisella liittyvä saa oman pienen hetkensä tarinassa. Toisessa osassa puolestaan Dora nousee keskiöön, mutta paljon juuri Saban kautta asioita muistellen ja peilaten. Albanialaisnaisten tarinasta pintaan nousevat kohtalot ovat usein puhuttelevia, koskettavia. Taikauskojen valtaaman arjen keskellä nuo sinnikkäät naiset tekevät parhaansa jotta elämä aina jatkuisi, menetyksista huolimatta.

Punainen morsian tarjoaakin harvinaisen ja kiinnostavan kurkistuksen albanialaiskulttuuriin vuosikymmeniä sitten. Oli kiehtovaa lukea, miten pieni kyläyhteisö maailman levottomuuksista ja vellovista taikauskoista huolimatta pyrki kuitenkin elämässä aina eteenpäin. Kauheita tapahtui, mutta niiden aiheuttaman surun alle ei jääty vellomaan. Kirjan ensimmäinen osa tuli minulle lukijana jotenkin lähemmäksi ja muodostui selkeästi mielenkiintoisemmaksi mitä toinen osa. Vaikka Doran osuus tuntuikin enemmän omaääniseltä, se sortui mielestäni liian paljon vähän yksitoikkoisen toteavaan kerrontaan mitä kellekin oli kulloinkin tapahtunut, jopa tarinassa sinänsä merkityksettömille henkilöille. Tästä päästäänkin tekstiin, joka varsinkin aluksi tuntui minusta liian töksähtelevältä, toteavalta... vähän kuin keskeneräiseltä. Päädyin kuitenkin siihen lopputulemaan, että se on kirjailijalle ominainen tyyli kirjoittaa. Toisaalta vaikea sanoa, miten italia on luontevasti kääntynyt suomeksi koska onhan se rytmiltään niin erilainen kieli, tai sellainen kokemus minulla on. Tietyllä tapaahan lauseiden lyhyys tai yksinkertaisuus mahdollisti se, etteivät edes kauheat asiat tuntuneet niin kauhealta, kun niihin ei menty tekstillisesti sisälle. Ehkä kuitenkin olisin itse kaivannut juuri tekstillisesti vähän enemmän. Tarinana Punainen morsian on kiehtova ja kokonaisuutena lukukokemus kuitenkin ihan hyvä. Kirja itsessään tuskin jää mieleeni kovin kauaksi aikaa elämään, muttta senkin edestä se synnytti kiinnostusta lukea lisää albanialaiseen elämänmenoon keskittyviä teoksia. Kaipaisinkin teiltä suosituksia, jos tiedätte sellaisia!

PS: Pian tulossa yksi elämäni erikoisemmista lukukokemuksista tekstin olemuksen kautta ;)

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja
Kustantaja: Wsoy 2014
Sivuja: 248
Mistä minulle: Kustantajalta

Kun kaikki asiat haetaan ATK:lta, niin enää ihmiset eivät kaivele muistiaan ja niistä tulee tyhmiä. Kun ATK kaatuu niin kaatuvat ihmisetskin, koska eivät ole missään kiinni. Niillä ei ole paikkoja ilman karttaohjelmaa eikä tunteita ilman tv-sarjoja. Semmoista on ihmisen elämä tänä vuonna kaksituhatta ja mitä mahtaa olla, paljon, pahoittelen.

Neljännessä Mielensäpahoittajassa ollaankin jo vakavempien asioiden äärellä, elämän ytimessä, jos näin voisi sanoa. Koska mitäpä sitä on ihmisen täällä maapallon päällä muuta tekemän kuin syntyä ja kuolla. Se mitä siihen väliin jää, sitä sanotaan elämäksi. Mielensäpahoittajalla jos kenellä, on sitä elettyä elämää takana jo sellainen määrä, että väkisinkin ollaan elämän ehtoopuolella. Ja nykyajan kotkotuksia aikansa ihmeteltyään hän tulee siihen lopputulokseen, että kun hänen aikansa koittaa, haluaa hän lähteä itse tekemässään arkussa viimeiselle matkalleen. Sillä kyllä ei nykyaikana osata tehdä enää edes arkkuja hyvin. Ja jotta ei jälkipolville jäisi epäselvyyttä siitä, mikä kuuluu sitten kenellekin ja mitkä ovat ne opit, jotka hän toivoisi jälkipolvien muistavan, täytyy tehdä testamentti. Mutta testamenttiin tarvitaan mustepullo ja sitä ei ole kyllä tarvinut käyttää enää vuosiin. Mustetta etsiessään Mielensäpahoittaja löytää muutakin, muistoja menneestä. Kyllä ei ole tottunut Mielensäpahoittaja herkistelemään vanhojen kuvien äärellä, mutta kurkistus menneeseen herkistää väkisin. Sitten arkun tekemisen tiimellyksessä tapahtuu jotain, joka pistää niin Mielensäpahoittajan kuin pojan perheineen lujille.

Kyllä olen aina mieleni pahoittanut, kun poika ei osaa lainkaan ajatella niin kuin minä ajattelen. Kuinka paljon hempompi maailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat niin kuin juuri minä. Vaikka siitähän ongelmat syntyvät, että me itse luulemme muiden olevan samanlaisia kuin itse ja sitten kimmastumme, kun eivät olekaan. Kolehmainen, serbit, albaanit, omat lapset taikka emäntä.

Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja hurmasi minut jo ensimmäisessä teoksessa. Sitten tuli Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, joka sai edelleen aikaa kovia nauruntyrskähdyksiä lukiessa. Kirjan ja Ruusun päivänä kylkiäiskirjana vain saatavilla ollut Miniäkin vain vahvisti kirjallista rakkauttani tuohon jäärään. Jostain syystä kuitenkin panttasin tämän uusimman kanssa näin kauan, koska mietin, voiko se enää naurattaa. Voi se. Ja voin kertoa, että vähän itkettääkin, hyvällä tavalla. Varmasti iso merkitys on sillä, että nyt on kyseessä ihan kelpomittainen romaani, joka tuo eri tavalla syvyyttä niin tarinaan kuin henkilöihin ja myös välttää liiallista toistoa. Jälleen kerran huomasin usein pysähtyväni ihastelemaan, miten nerokkaasti tuon vanhan jäärän suulla Kyrö onnistuu kiteyttämään ihmisen elon tärkeimmät asiat huumorin keinoin. Kyllä siis tykkäsin, vieläkin, ja mitään poikkipuolista sanaa ei ole sanoman tästäkään Mielensäpahoittajasta. Maailma tarvitsee tällaisia Mielensäpahoittajia ihan jo muistaakseen, mikä tässä elämässä on olennaista.

- Oikeastaan jännää aikaa se filmirulla-aika, poika pohdiskeli. - Virheet jäi näkyviin. Nyt voi poistaa heti, jos ei miellytä.
Sellainen on entisen ja nykyisen maailman ero. Mutta kyllä oli rumat värit siihen aikaan, kun kuviin tulivat värit.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Kustantaja: Teos 2014
Sivuja: 370
Kansi: Mika Tuominen
Mistä minulle: Kustantajalta

Jotta pääsisin perille siitä, mitä sinä talvena tapahtui, ja jotta löytäisin totuuden. Vuodet ovat kasvattaneet vaatimuksensa, ikä on näyttänyt voimansa. Niiden edessä annan myötä.
Kuka, jollen minä, ja milloin, ellei nyt?

Edda, entinen Eetu ja näkijätär...Suurpuhuja, leikki lapsuutensa Töölöläisen kerrostalorykelmän suojissa. Eetun paras ystävä oli Aatu, tyttö joka ei puhunut mutta kirjoitti sanottavansa paperille tai pienelle liitutaululle. Kaksi pientä tyttöä, eivät enää lapsia mutta eivät vielä nuoriakaan, vaan vasta siinä kynnyksellä. Eetun tarinoiden jano ja värikäs mielenmaailma nostivat hänet pihapiirin suurimmaksi tähdeksi, joka vanhojen saagojen kautta johdatti lapsijoukkiota läpi pimeiden pihojen, kellareiden.

Maailman rajoina olivat toisella laidalla pyhäkoulu ja toisella laidalla turmio. Yhdellä reunalla tonttujen kolo, partiolaiset höpsöine puuhineen, toisella Kaasukellon kuja ja Poikamiehet ja kellari. Niiden keskellä me kuljimme siksakkia reunalta toiselle. Elimme paljon vaarallisemmin kuin olisimme halunneet tietää.

Kunnes sitten erään seikkailun myötä heidän elämiensä suunta muuttuu. Matkalla läpi pelottavan ullakon ja pimeän kellarin he törmäävät johonkin sellaisen, mikä jättää jälkensä erityisesti Eetuun. Yhtäkkiä ei olekaan enää Eetua ja Aatua, sillä Aatu on kadonnut jonnekin kotivensa taakse perheineen eikä Aatun vanhemmat anna Eetun tavata häntä. Muutkin pihan lapset tuntuvat vierailta eikä Eetulla ole enää ketään. On vain se, mitä tapahtui ja se, mitä uusi Edda on valmis sisällään kantamaan vuosikymmenet. Museossa työskentelevä aikuinen Edda näyttäytyy päivisin muille ehkä hieman tylsänkin joskin erikoisen ulkokuoren kautta, mutta öisin Edda syntyy kuin uudestaan. Hän pukee ylleen itse ompelemansa 50-luvun koreat mekot, ehostaa kasvonsa voimakkaasti ja lähtee korot kopisten yöhön etsimään itselleen seuraa vain yhdeksi yöksi. Mutta se mitä Edda koko kolmekymmentä vuotta sitten, ei ole jättänyt häntä rauhaan, vaan kasvattaa synkkiä lonkeroitaan Eddan sisimmässä aina vain voimistuen. Se etsii ulostuloaan Eddan levottomuuden kautta, pakottaa Eddan palaamaan öisin juurilleen, etsimään vastausta siihen tärkeimpään.

Jotakin tunki sitkeästi esiin otsaluun takaa, jokin pullistuva märkäpaise, joka oli niin kipeä, koska ei ollut vielä lähelläkään puhkeamista.

Samaan aikaan kun Edda alkaa järjestämään erikoista näyttelyä koulumuseossa, on hän entistä vakuuttuneempi siitä, että vanhan kotitalossa tapahtuneen mysteerin, tragedian avain on hänellä itsellään. Mutta onko hän valmis menemään muistoissa niin kauas, niin pitkälle ettei paluusta entiseen ole enää ehkä tietoakaan? Kävikö aikanaan Eetun kertomat saagat heidän omassa kotitalossaan lopulta tragedian myötä toteen vai olivatko ne jo valmiiksi heijastusta todesta, jota ei vielä ymmärretty, ei osattu sanoittaa?

Eeva-Kaarina Arosen Edda on kuin saagojen värittämä palapeli, jota lukija kokoaa mielessään pala palalta. Tapa, jolla Aronen loihtii 50-luvun Töölön miljöön lukijan mieleen, on huumaavan runsas ja lumoava. Arosen ratkaisu käyttää 50-luvun tapahtumien kertojana lapsikertojaa, Eetua, on erittäin toimiva. Huomasin palaavani usein omiinkin lapsuusmuistoihin, sillä vaikka en ole varttunut 50- luvun Töölössä, niin kuitenkin 80-luvun kerrostalolähiössä hyvin pitkälti ja siksi noiden maailmojen välillä tuntuu niin tuttuja kaikuja, elementtejä. Nykyhetkeä kuvattaessa käytetty hän-kertoja puolestaan kuvastaa mielestäni hyvin sitä ulkopuolisuutta, mihin Edda on aikuisena päätynyt elämässään. Hän ei päästä ketää ihmistä henkisesti lähelleen ja fyysisestikin vain lyhyeksi hetkeksi. Tietyllä tapaa Edda on jotenkin ristiriitainen persoona. Hän on joiltakin osin kuin tyhjä kuori suhteessa muuhun maailmaan, mutta sitten taas kuitenkin täynnä vimmaa ja elämää.

Nautin suunnattoman paljon Eddan lukemisesta juuri sen kirjallisen ja tarinallisen runsauden, rikkauden myötä, jota Aronen kirjassa lukijalla tarjoilee. Vahva ajankuva -50 luvulta nousee myös voimakkaana kirjassa keskiöön, vaikka ennen kaikkea Edda on mielestäni tarina ihmismielestä. Eetun kautta näyttäytyvä tytön herkkä maailma niin fyysisesti kuin psyykkisesti on uskottavaa ja väkevää kuvausta. Oman maagisen elementin tarinaan tuovat saagat, joiden kautta Eetu leikeissään omaa maailmaansa jäsentää. Mutta sitten...kirjan loppu tuotti minulle pienoisen laskun kirjallisen hurmoksen aallonharjalta, valitettavasti. En tiedä, onko lopun tarkoitus ilmentää saagojen maailmaa hieman ylilyödenkin, mutta siitäkin huolimatta se tuntui jotenkin niin erilaiselta suhteessa muuhun kirjaan. Jotenkin liian nopealta ja helpolta ratkaisulta Eddan tarinassa. En oikein uskalla avata tätä enempää sen takia, etten paljasta mitään liikaa, mutta minut lopetus jätti vähän hämilleen ja ehkä etäännytti hieman muuten upeasta tarinasta. Toisaalta nyt kun kirjan lukemisesta on jo muutama päivä, huomaan palaavani nimenomaan kirjan hienoon tunnelmaan ja tarinaan lopun sijaan. Siksi kokonaisuutena Edda on varmasti tämän vuoden vaikuttavimpia kotimaisia teoksia minulle. Edda on kirja josta haluaa päästä keskustelemaan syvällisiäkin pohdintoja ja tulkintoja muiden kirjan lukeneiden kanssa.

- Voi sinua Edda Rós, voi sinua typerää tyttöä ja sinun hölmöjä satujasi. Siitä, mitä olet sepittänyt, ei edes arkkienkeli voi sinua pelastaa. Elä nyt sitten tämä kaikki loppuun. Näe ja elä.

Kurkkaa myös mitä Eddasta ovat tuumanneet ainakin Erja, Arja ja Karoliina!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Lukupiiri Teeleidissä Nöyrimmän palvelijan äärellä


  

Osa teistä varmasti muistanee tai tietääkin, että olen vetänyt lukupiiriä jo kolmisen vuotta. Tällä viikolla järjestin lukupiirin poikkeuksellisessa ympäristössä, jonka haluan jakaa teidänkin kanssanne ja siksi hieman erilainen postaus nyt luvassa. Paikkana nimittäin oli Teeleidi, joka sijaitsee hieman yli satavuotiaassa, Yrjö Blomstedtin suunnittelemassa talokaunottaressa Lutakossa. Rakastan vanhoja taloja ja teetä, joten ei vaikea arvata, kuinka kovasti minä ja lukupiiriläisetkin viehätyimme paikasta. Tarkempia tietoja tuosta ihanasta paikasta saatte Teeleidin omilta nettisivuilta, mutta haluan liittää tähän postaukseen kuvia paikasta. Ja tämä ei tosiaan ole minkään sortin maksettu mainos, vaan vilpitön kehoitus kaikille teen ystäville ja vanhoista rakennuksista hurmaantuville ihmisille mennä käymään kyseisessä paikassa. On se sen verran harvinainen tapaus varsinkin täällä Jyväskylässä nimittäin! Mutta kuvien lomassa siis pohdintaa Amélie Nothombin Nöyrimmästä palvelijasta ( Otava 2001, suomentanut Annikki Suni, 127s  ), joka oli lukupiirikirjamme.


Nöyrin palvelijanne perustuu Nothombin omiin kokemuksiin japanilaisessa suuryrityksessä, mutta on kuitenkin kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon. Teoksessa nuori ja hyvin kouluttautunut Amélie pääsee töihin suuryritykseen ja luulee unelmiensa täyttyneen. Amélie hallitsee länsimaalaiseksi erittäin hyvin japanin kielen, mutta yrityksessä se ei olekaan hyvä asia, päinvastoin. Hyvin pian Amélie saa huomata, että hänet halutaan tunkea väkisin tyhmän länsimaalaisen muottiin ja työtehtävätkin vastaavat valitettavasti sitä tasoa.  


Todellisuus, johon Amélie yrityksessä törmää, on suorastaan jo niin absurdin hurjaa, että yhtä aikaa naurattaa ja järkyttää. Nuori hyvin koulutettu, länsimaalainen nainen on kuin kynnysmatto ja sylkykuppi muille, tahdoton ihmispolo. Keskellä kulttuuria, jossa tunteita ei näytetä julkisesti ja kasvojen menettäminen on peloista pahimpia, myös Amélie alistuu osaansa eikä halua antaa periksi. Kaksi erilaista kulttuuria kohtaavat yrityksen sisällä manneslaattojen tavoin ja kaiken keskiössä on parka-Amélie. 
                                         

Nothombin tyyli oli minusta hyvin pelkistetty, lyhytsanainen ja ironisella tavalla naseva. Paikoin ehkä kaunokirjallisessa mielessä kuitenkin liian yksioikoinen minun makuun. Ehkä kirjan lyhyydestä johtuen tarina jäi aika pintapuoliseksi ja huomasin jääväni kaipaamaan siihen syvällisyyttä ja monisävyisyyttä lisää. Kirja herätti kuitenkin ihanan paljon keskustelua lukupiirimme kesken! Keskustelu polveilikin aina japanilaisesta kulttuurista ja siellä tapahtuvista itsemurhista suomalaisuudenkin syvempään olemukseen sekä ihmisen omaan hyvinvointiin, pärjäämisen kulttuuriin. Nöyrin palvelijanne toimi aika vahvana keskustelun avaajana, mikä on lukupiirillemme kyllä ominaistakin, että keskustelemme monista teemoista ja asioista kirjan ulkopuoleltakin lopulta.
 

Kiitokset Teeleidille ihanista puitteista ja lukupiiriläisille innokkaista keskusteluista!  Minä vietän perheen kera pientä syyslomaa tässä tovin, mutta sen jälkeen toivon mukaan useammastakin kirjasta juttua!


perjantai 3. lokakuuta 2014

Inger Frimansson: Varjo vedessä

Inger Frimansson: Varjo vedessä
Kustantaja: Like 2008
Alkuteos: Skuggan i vattnet
Suomentanut: Anu Tukala
Sivuja: 413
Mistä minulle: Oma ostos

Minä tunsin henkäyksen kasvoillani,
ihokarvani nousivat pystyyn,
kun jokin pysähtyi eteeni,
en tiedä mikä,
silmieni edessä outo hahmo.
Tuli hiljaista, ja minä kuulin äänen. 

On kulunut kuusi vuotta siitä kun omalaatuinen Justine Dalvik tappoi naisen, joka teki hänen kouluvuosistaan helvettiä. Kuollut on myös Justinen kylmäkiskoinen äitipuoli. Jäljellä ovat vain Justine, hänen uusi rakkautensa Hans Peter sekä Justinen lintu. Yhdessä he asuttavat Justinen perimää isoa kivitaloa Målarenin rannalla. Vuodet ovat luoneet Justinen ympärille rauhaisan elämän, josta hän nauttii. Kuuden vuoden takainen tapahtuma ei kuitenkaan jätä Justinea rauhaan, vaikka kiinni jäämisen riskiä ei enää tunnu olevan. Hans Peterin ihmettelyistä ja huolehtimisista huolimatta Justine soutaa aina uudestaan ja uudestaan järvelle, jonne Berit päätyi kuusi vuotta sitten. Onko jokin nousemassa pintaan, vai syyllisyyskö se vain kalvaa Justinea niin kovaa, ettei hän saa rauhaa? Kuka vahtii Justinen taloa varjoista? Miksi poliisi alkaakin kyselemään uudestaan vanhoja asioita? Eikö Justine ole saanut kärsiä jo tarpeeksi itsekin, miksi vanhojen haavojen on auettava uudestaan?

"Oletko jättänyt kertomatta jotain? " hans Peter pakotti itsensä puhumaan, pyytämään Justinelta paljastusta, joka voisi murentaa kaiken sen mitä heillä oli yhteistä.
Justine otti askeleen Hans Peteriä kohti ja näytti äkkiä aivan erilaiselta, joltakin jota Hans Peter ei enää tuntenut. 
Hans Peter kääntyi puoliksi poispäin, painoi kätensä päälaelleen. 
"Justine, vastaa minulle. Liittyykö se kuolemaan?"
"Ehkä, Justine kuiskasi. " Kyllä, kyllä se liittyy."

Varjo vedessä on Inger Frimanssonin itsenäinen jatko-osa Hyvää yötä, rakkaani -teokselle, jonka luin tovi sitten. Tykästyin Frimanssonin taitavaan tyyliin rakentaa näennäisen pienistä elementeistä suorastaan ahdistavaa psykologista jännitystä. Frimansson näyttää, ettei psykologinen kauhu tarvitse ympärilleen isoja näyttäviä puitteita vaan se versoaa jo pienestä siemenestä arjen kulisseissakin. Varjo vedessä -teoksessa Frimansson tuo esille myös perheväkivallan ja sen raadollisuuden Hans Peterin työkaverin Adrianen kautta. Pidin kovasti Hyvää yötä, rakkaani -teoksesta, mutta tästä vielä enemmän. Kiehtovinta antia molemmissa kirjoissa on Justinen persoona ja se dilemma lukijan mielessä, että jos on itse jo uhri, onko oikeus tehdä ne valinnat, mitkä Justine tekee. Vaikka lukijan vahva moraali tuomitsisikin Justinen teot, on vaikea olla tuntematta suurtakin empatiaa itse Justinea kohtaan. Aika mielenkiintoinen tvisti tämä piirre siis kirjassa!

Luin nuorempana paljon enemmän dekkareita, jännäreitä, kauhua. Mitä enemmän olen lukenut proosaa, sitä kriittisemmäksi lukijaksi olen muuttunut dekkareiden suhteen. Pelkät vahvasti toiminnalliset rikosrämistelyt eivät vetoa minuun enää yhtään, vaan vaadin tämänkin genren kirjoilta sitä psykologista otetta, tvistiä. Frimansson tarjoileekin sitä sellaisella intensiteetillä, että luin kirjan viime viikolla ahmien ja nautin. Kiitos siis tuon aikaisemman Frimanssonin kirjan postaukseeni tästä teoksesta vinkanneet! Frimansson päätyy kyllä suosikkilistalleni näiden kahden kirjansa perusteella ja voi kunpa vielä joku kerta saisi lukea lisää Justinesta, on hän sen verran uniikki ja kiinnostava päähenkilö kyllä!

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kustantaja: Tammi 2004
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003)
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Sivuja: 851
Mistä minulle: Oma ostos, vajaan 2 vuoden etsinnän jälkeen antikvariaattilöytönä

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa.

Tätä on McCarthyjen elämä, kun eletään vuotta 1962. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen ihmiset lopulta uskalsivat taas alkaa elää, suunnitella tulevaa ja nauttia hetkestä, piti kylmä sota huolen siitä, ettei pelko kolmannesta maailmansodasta katoa. Samaan aikaan haaveillaan ja kilpaillaan siitä, kuka pääsee ensimmäisenä kuuhun. Euroopan kaupungeissa kiertämisen jälkeen McCarthyt päätyvät lopulta Jack-isän kotimaahan Kanadaan, ilmavoimien asuttamaan Centralian pikkukaupunkiin. Jackin työ ilmavoimien kouluttajana on vienyt perhettä kodista toiseen, eikä varsinkaan pieni Madeleine tunne omaavansa juuria minnekään. Centraliassa heitä odottaa jälleen samanlainen maalattujen puutalojen siloiteltu yhteisö, jossa isä hoitaa perheen elannon ja muu perhe toimii melkein kuin kulissina kaikelle sille. Centralian kodikas idylli tarjoaa perheille turvallisen paikan elää, kunnes yhteisöä koettelee tragedia, joka suistaa monen perheen arjen tuntemattomille raiteille. Kahdeksanvuotias Madeleine on tapahtumien keskipisteessä monella tapaa, ja hänen kauttaan lukija elää ja kokee tapahtumat, usein toki jo ennen Madeleinea asioita aavistaen. Madeleinen lapsenmieli ei vielä kykene yhdistelemään moniakaan asioita riittävällä tavalla yhteen, mutta toisaalta juuri se suojaa häntä asioilta, joita mieli ei vielä kykene käsittelemään oikein. Ja kaiken yllä kiertelevät varikset, jotka näkevät murhan.

Ei, tämä maailmankolkka ei ole mikään Bermudan kolmio. Mutta toisinaan ihmiset tulevat tänne kadotakseen.


Parisen vuotta sitten alkoi blogistaniassa levitä kulovalkean tavoin sana tästä kirjasta, joka tuntui niittävän vain ylistyssanoja lukijoissaan. Vahvat blogisavut sytyttivät minussa kipinän ja vahvan tunteen, että Linnuntietä on ihan minun kirjani, tiedättehän sen tunteen? Ja nimenomaan sen tunteen, kun haluaa kirjan suoraan omaan hyllyynkin. Niinpä alkoi melkein pari vuotta kestänyt kirjan metsästys, joka osoittautui sangen haasteelliseksi. Liekö kirjan painosmäärä jäänyt pieneksi vai eikö juuri kukaan kirjan hankkinut raski luopua omastaan, mutta tämän yksilön etsintä alkoi tuntua jo mahdottomalta. Muutama onnekas bloggaajakollega tämän saikin käsiinsä, mutta minä jatkoin sinillä vielä. Tuona aikana odotukseni kirjan suhteen kasvoivat aikamoisiksi, myönnetään. Muutama viikko sitten vihdoin minuakin onnisti ja sain kirjan aika edullisesti vieläpä nettiantikvariaatista. Hetki kun aloin lukemaan kirjaa, oli suorastaan pyhä. Käsissäni oli vihdoin Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä.

MacDonaldin kyky kirjoittaa rikasta ja vaikuttavaa tekstiä tulee ilmi jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Lukijana tuli tunne, että nyt on varmoissa käsissä ja toisaalta jonkun poikkuksellisen hienon äärellä. Tätä tunnetta jatkuikin sadan sivun ylitse, mutta sitten iski ensimmäinen kuoppa. Tuli tunne, että tässä on nyt niin kauheasti kaikkea tarttumapintaa ja tarinaa, että vähän melkein uuvuttaa. Jotenkin myös se kylmän sodan asioihin liittyvä osuus tuntui tällä kertaa etäännyttävältä, vaikka sinänsä aihepiirinä kiinnostaakin kaunokirjallisessa mielessä. Sitten taas piristyin ja kirja eteni, kunnes tuli seuraava samanlainen töyssy ja jäin ikään kuin ulkopuolelle lukijana. En oikein osaa edes selittää tätä kovin analyyttisesti, ja tunnelukija kun olen, tämä asia on kuitenkin merkityksellinen. Joku tässä etäännytti minua siinä määrin, että vaikka kokonaisuutena tykkäsin paljon ja vaikutuinkin kirjasta, jäi lukukokemus tunnetasolla aika tavanomaiseksi ja sekös pisti harmittamaan. Liekö ne kohtuuttomaksi kasvaneet odotukset vaiko joku piirre kirjassa, mutta kirjasta ei muodostunutkaan minulle Sitä Kirjaa, joka kolahtaa ihan sydämeen saakka. Korostan kuitenkin, että näistä kuopista huolimatta kirja oli hyvä lukukokemus, en vain pystynytkään antautumaan sille täysin.

Pidin ratkaisusta käyttää lapsikertojaa, tässä se toimii hyvin, vaikka on sinällään aika haasteellinen keino kaunokirjallisessa mielessä. On kuitenkin sekä mielenkiintoista että tarinan rakenteen kannalta olennaista saada kuulla myös aikuisen Madeleinen ajatuksia ja toisaalta nähdä, miten monelle henkilölle tulevaisuudessa käy. MacDonald käsittelee kirjassa erityisen taidokkaasti syyllisyyden tematiikkaa useammastakin eri näkökulmasta. Toisaalta Linnuntietä tarjoaa vahvan ajankuvan 60-luvun Kanadasta. Erityisesti naisen rooli perheessä on asia, jonka macDonald näyttää suorastaan satiirisesti. Mielestäni kirja vaatii erityistä huomiota, keskittymistä lukiessaan, koska se on niin rikas monella tapaa. Ehkä tämä hetki kun luin kirjaa, vaikutti kokemukseen näin, koska elämä on nyt aika hektistä rumbaa ja keskittymiskykyni vaihtelee päivittäin. Linnuntietä jää kyllä ehdottomasti hyllyyni, sillä aion lukea sen joskus vielä uudestaan, ehkä vähän eri silmin, eri aikana. Linnuntietä on ehdottomasti teos, jonka vuoksi Tammen Keltainen kirjasto on luotu.

Tässä linkki Googleen, josta useita linkkauksia blogijuttuihin kirjasta!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: The Storied Life of A. J. Fikry (2014)
Suomentanut: Tero Valkonen
Sivuja: 239 (ennakkokappale)
Mistä minulle: Kustantajalta

Muista, Maya: asiat jotka koskettavat meitä 20-vuotiaana eivät välttämättä ole samoja, jotka koskettavat meitä 40-vuotiaana, ja päinvastoin. Tämä pätee sekä kirjoihin että elämään.

Hyvää vauhtia keski-ikäistyvä A.J. Fikry pitää pientä kirjakauppaa Alicen saarella. Kirjakauppa on Fikryn ja sittemmin hänen traagisesti onnettomuudessa kuolleen vaimonsa yhteinen hanke. Yksinäinen Fikry ei saa enää lohtua edes kirjoista ja kirjakaupan oven suljettuaan hän eristäytyykin kotiinsa viinapullon kera. Voisi kai sanoa, että Fikryn elämä on monella tapaa rajussa laskusuhdanteessa. Eräänä päivänä Fikry löytää takahuoneesta pienen Maya-tytön saatekirjaan kera. Kirjeessä nuori äiti toivoo, että kirjakaupan omistaja kasvattaisi tytöstä todellisen lukijan ja että hän saisi varttua kirjojen ja kirjoista välittävien ihmisten keskellä. Fikryllä ei ole kokemusta lapsista, vain kipeitä haaveita, jotka kuolivat samalla kun Fikryn vaimo menehtyi raskaana ollessaan auto-onnettomuudessa. Kaksivuotias Maya ei kuitenkaan jätä valinnanvaraa kovin suuriin arpomisiin vaan vaatii Fikrya toimimaan: kuiva vaippa, ruokaa, seuraa. Mayan myötä Fikryn elämä tuntuu muuttuneen yhdessä yössä yksinäisesta kirjakauppiaasta saaren suosikiksi. Kaikki haluavat nähdä kirjakauppaan hylätyn tytön. Yhtäkkiä niin vanhoja kuin erityisesti uusia ihmisiä tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista Fikryn elämään. Erityisesti kaukaa kustantamosta varta vasten Alicen saarelle matkustanut Amelia tuo tiettyä punaa Fikryn poskiin.

Gabrielle Zevinin kirjassa on periaatteessa kaikki hyvän kirjan ainekset: kiehtova miljöö (kirjakauppa!! Saari!!), koskettavuus ( nuorena kuollut vaimo), mysteeri ( Mayan kohtalo) ja toki ripaus romantiikkaakin. Aloin siis lukemaan kirjaa ihan hyvin odotuksin, ja pääsinkin jo tarinan imuun, kunnes sitten jotenkin vaan lätsähti. Zevin kyllä kirjoittaa sujuvasti ja erityisesti kirjakauppamaailmaan ja lukemiseen liittyvät kohdat luin suurella nautinnolla. Kirjassa on sivuja vain hieman päälle parisataa, mutta ajallisesti tässä harpotaan useita vuosia muutemien sivujen vauhdilla aina eteenpäin ja siinä ehkä syy, miksi kirja jäikin minulle aika pintapuoliseksi lukukokemukseksi. Kirjassa on iso määrä kiehtovia henkilöhahmoja, jotka kuitenkin jäävät väkisinkin etäisiksi. Lähtökohtaisesti oikein hyvän tarinan ainekset on menty puristamaan näin pieneen sivumäärään ja kyllä sitten näkyy valitettavasti. Toisaalta koin paikoin vähän ärtymystä uskottavuuden suhteen, sillä kaksivuotias Maya käyttäytyi kyllä minusta enemmänkin kuin vähintään 4-5 -vuotias lapsi kehitystasonsa suhteen. Ihan oiva kirja vaikka lukaista junamatkalla, rannalla..ja hypätä sitten seuraavan kirjan pariin. Jos kaipaa helppolukuista, kevyttä ja hyvin viihteellistä luettavaa, tämä on varmasti nappivalinta siihen.

Siinä missä minä en kauheasti ihastunut, Leena ja Krista tykästyivät senkin edestä! Kurkatkaahan heidän postaukset kirjasta. Tämähän se on kirjablogin pitämisessä yksi hauskimmista puolista, että yksi ja sama kirja voi ihastuttaa, vihastuttaa, tylsistyttää jne. Siinä kirjan A.J. Fikry on oikeassa, että "jokainen kirja on maailma."

perjantai 12. syyskuuta 2014

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret
Kustantaja: Atena 2014
Alkuteos: Hitler's Furies. German Women in the Nazi Killing Fields (2013)
Suomentanut: Juha Sainio
Sivuja: 296
Mistä minulle: Kustantajalta

Tässä kirjassa on monella tapaa kyse siitä, miten emme osaa huomioida menneisyyttä, emme niinkään historiallisena rekonstruktiona tai moraalitarinana, vaan todisteena uusiutuvasta ongelmasta, josta olemme kaikki vastuussa. Mitkä ovat ne sokeat pisteet ja tabut, jotka säilyvät itsepintaisesti kertoessamme tapahtumista yksittäisten ihmisten kuvauksina, muistelmina ja kansallisena historiankirjoituksena? Miksi tämä historia vainoaa meitä edelleen, vaikka sen tapahtumista on kulunut jo sukupolvia ja ne tapahtuivat Grzendan kaltaisissa syrjäisissä paikoissa?

Historian professori Wendy Lower kiteyttää mielestäni todella hyvin kirjansa olemuksen noissa lainaamissani kirjan jälkisanoissa. Hitlerin raivottaret tarjoaa lukijalle vähemmän tutkitun ja ylipäätään esillä olleen näkökannan: saksalaisnaiset aktiivisina toimijoina holokaustin kauheuksissa. Useinhan varsinkin viihteelliset kirjat ja elokuvat esittävät naiset uhreina ja kärsijöinä, ikään kuin holokaustin aikana tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin ja kauheuksiin kykenemättöminä. Teoksessaan Lower haluaakin näyttää toteen, miten iso joukko naisia oli merkittävässä roolissa julmuuksien toteuttajina. Aikojen saatossa naisen roolia holokaustissa muunakin kuin uhrina on toki tuotu esille esimerkiksi Hitlerin lähipiiriin kuuluneiden naisten tarinoiden kautta. Nämä naiset kuitenkin kuvattiin enemmänkin vierellä seisojina ja kenties jossain määrin myötävaikuttajina kuin aktiivisina toimijoina Saksan ja Hitlerin ideologian hyväksi. Näkökulma jonka Lower teoksessaan esittää kattavan aineiston ja lähdeviitteiden myötä ei siis sinällään ole ihan uusi, mutta laajuudessaan poikkeuksellinen. Ainakin minulle tuli yllätyksenä se, miten iso osa holokaustin julmuuksien takana olevista ihmisistä oli naisia. Mielestäni Lower ei yritäkään teoksella kauhistella sitä, että naisetkin pystyvät julmuuksiin vaan käsitellä ilmiönä sitä, miten moni nainen oli niin aktiivisena toimijana kansanmurhassa. Tässä on minusta iso ero. Toki nämä tämän aihepiirin teokset ovat aina ylipäätään aika herkkiä asioita yleisessä keskustelussa ja pitkälti lukijan oman ajatus- ja kokemusmaailman värittämiä tulkintoja, mutta tällainen tunne minulle tuli kirjaa lukiessa.

Lower taustoittaa kirjansa perusteellisesti ja tuo oman vahvan tietämyksensä hyvin esille. Tämä luo lukijan näkökulmasta tunteen, että asiaa osataan käsitellä oikealla tavalla eikä revitellen. Lower ei väitäkään yrittävänsä kertoa jonkinlaista totuutta asiasta vaan kertoo paljon dokumentoituja faktoja noista Hitlerin raivottarista ja herättää paljon kysymyksiä, joihin lopullisen vastauksen saa antaa halutessaan lukija itse. Kirjan ns. päähenkilöt olivat tavallaan kuin ketä meistä vain: äitejä, sihteereitä, sairaanhoitajia, konekirjoittajia, tyttäriä. Syistä, joita emme saa koskaan tarkkuudella tietää, he ajatuivat osaksi väkivallan ja veren värittämää koneistoa ja siten toiminnallaan edistivät kansanmurhaa. Olennaista on mielestäni kuitenkin se, että kenelläkään näistä naisista ei olisi ollut pakko ajautua siihen, vaan selittämättömistä syistä he päätyivät siihen omaehtoisesti. Jonkun motiivina saattoi olla kenties ajatus, että olemalla itse julmemman puolella, selviää todennäköisemmin. Toista saattoi kiehtoa ajatus SS-upseerin vaimona oleminen kaikkien saatujen etuuksien ja rikkauksien takia. Mutta sitten tullaan siihen kaikista selittämättömimpään, eli tavallaan pahuuden ytimeen. Siihen, ettei ole mitään normaaliin järkeen käypää syytä, miksi nuori nainen huvikseen ampuu parvekkeeltaan juutalaisia, vaan se on jotain sellaista, mihin suurimman osan mieli ei kykene samaistumaan, ymmärtämään. Toisaalta Lowerin teosta lukiessa tulee mieleen sekin, että ilmapiiri, joka tuolloin vallitsi itä-Saksassa, oli sellainen, että heikompi yksilö saattoi helpostikin mennä ns. väärälle puolelle ikään kuin aivopestynä. Tai että tietyissä olosuhteissa periaatteessa kuka tahansa meistä olisi kykenevä pahuuteen. Nämä ovatkin niin suuria teemoja, ettei näihin ole yksiselitteisiä tulkintoja, vastauksia.

Holokausti on minun mielessäni yksi järkyttävimmistä asioista historiassa. Toisaalta viime aikojen uutiset Ukrainasta saavat pohtimaan, olemmeko viime vuosikymmeninä tulleet kuitenkaan ihmisinä niin paljon eteenpäin kuin voisi kuvitella. Ympäri maailmaa edelleen tapetaan, kidutetaan, teurastetaan mitä mitättömimmistä syistä ja vaikuttimista ihmisiä, viattomia. Ei sitä pysty edes käsittämään.

Hitlerin raivottaret on poikkeuksellinen teos aihepiirinsä ja Lowerin hankkiman valtavan taustatiedon ja dokumenttien myötä. Se antaa lukijalle uudenlaisen ikkunan kurkistaa yhteen varmasti aikamme kauheimmista tapahtumista historiassa. Ennen kaikkea se haastaa lukijaa voimakkaasti pohtimaan ihmisen roolia poikkeuksellisessa ympäristössä kauheuksien tekijänä mutta myös ylipäätään lähestymään pahuuden olemusta. Se ei syyllistä, ei osoittele eikä kauhistele, vaan esittää faktat, joiden valossa lukija itse tekee lopulliset tulkintansa, jos kykenee.


Ihminen on ainoa eläinlaji, joka tekee kansanmurhia.

Siinäpä kaikille miettimistä...

maanantai 8. syyskuuta 2014

Inger Frimansson: Hyvää yötä, rakkaani

Inger Frimansson: Hyvää yötä, rakkaani
Kustantaja: Like 1999 ( Loisto-pokkari 3.s painos 2008)
Alkuteos: God natt, min älskade 1998
Sivuja: 339
Mistä minulle: Oma hankinta

Hän oli yksin. Hän oli vapaa tekemään kaiken, minkä oli päättänyt tehdä. Mitä piti tehdä. Jotta hänestä voisi tulla kokonainen ihminen. Vahva ja elävä, niin kuin kaikki muutkin. 
Siihen hänellä oli oikeus.

Keski-ikäinen Justine Dalvik asuu yhä isossa lapsuudenkodissaan seuranaan vain pari erikoista lintua. Isän perinnöksi jättämä iso hieno kivitalo järven rannalla kiinnostaa omia ostajia mutta Justine ei suostu lähtemään talosta millään hinnalla. Talo pitää sisällään niin hyvät kuin huonot muistot, mutta erityisesti ne jälkimmäiset. Justine oli vasta muutaman vuoden ikäinen kun hänen äitinsä kuoli kesken ikkunan pesemisen. Sittemmin äitipuolen virkaa toimittamaan tullut Flora oli puolestaan löytänyt rajut keinonsa pitää omalaatuinen Justine kurissa. Mutta nyt isä oli kuollut ja Florakin jo elämänsä ehtoopuolella laitoksessa.

Kerran Justine oli rakastunut korviaan myöten, viidakoissa seikkailevaan Nathaniin ja kaikki oli hetken näyttänyt valoisalta. Mutta sitten tapahtui jotain..ja Nathan oli enää vain Justinen muistoissa. Nathanin Justine päästi lähelleen, mutta Nathanin jälkeen hän on elänyt kuin erakon elämää. Vain suorastaan mielipuoliset linnut seuranaan hän on ihan tyytyväinen hallittuun elämäänsä. Mutta sitten eräänä päivänä hän löytää oveltaan vanhan luokkakaverin ja kipeät muistot nostavat taas päätään. Kun Justine sitten vielä tutustuu yksinäiseen hotellin yövahtimestariin Hans Peteriin, ei hän voi enää sulkeutua vain omaan rauhaansa kivitalon uumeniin. Mutta miksi Justine on halunnut erakoitua ja miksi ihmisiä hänen ympäriltään katoaa? Haluaako joku pahaa Justinelle vai onko hän vain kertakaikkisen pahaonninen ihminen? Vai onko totuus lopulta jotain siltä väliltä?

Inger Frimanssonin
Hyvää yötä, rakkaani ei ole mikään perinteinen dekkari/jännäri. Tarina kulkee eteenpäin hyvin pitkälti kuin ollakseen taidokas kuvaus ruostalaisesta keskiluokkaisesta elämästä, kun on rahaa mutta silti ollaan niin yksin. Osin sitä se onkin, mutta se on vain pintaa. Psykologinen jännitys Justinen menneisyyden ja nykyisyydenkin suhteen rakentuu pikku hiljaa ja se mikä alkaa arkisesti, muuttuu matkan varrella suorastaan hyytäväksi. Hyvää yötä, rakkaani on vahvasti trilleri, mutta ei perinteisessä mielessä. Kerrassaan ovela, sanoisin. Ehkä genrelle aika tyypillisesti henkilöhahmoista puuttuu se tietty syvyys, mutta Ingemarsson kyllä pohjustaa hyvin Justinen taustaa, jotta hänestä rakentuu lukijalle aika tarkka, eläväinen kuva. Ei tule mieleen edes ketään, kenen kirjoihin voisin tätä verrata, sen verran omintakeinen tarina on kyseessä. Ruumiita kyllä on tullut ja tulee tulemaankin, mutta kaiken tapahtumisen ytimessä on jotain verkkaista, suorastaan rauhoittavaa kerrontaa Justinen sekä muiden henkilöiden arjesta. Ei varmasti jää viimeiseksi Inger Frimanssonin kirjaksi jonka häneltä luen!

Oli muuten hauska huomata, että tämä sinänsä kirjamaailman termein jo vanha kirja on ollut samoihin aikoihin luvussa myös parilla kanssabloggaajallakin! Kurkatkaahan siis myös Hurja Hassu Lukija:n ja Kirjavalaan blogista mitä he tästä tuumasivat. 

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 234
Mistä minulle: Kustantajalta

   Multa, se on sentään kaikkialla tuttua. Multa tuo terveisiä maan uumenista. Muutun lapseksi taas, miten paljon olen multaa kaivannut, sen hajua haistanut, tuntenut kosteuden sormissani, raapinut sitä kynsieni alle, rakastanut sitä, inhonnut. Hakkaan mullan ensin rikki, hakkaan kuin murhaisin. Nostan pehmeää multaa ruukkuun ja siirrän kiinanruusun perässä, taputtelen vielä mullan kiinteäksi peitoksi.
   Sitten muutun jälleen aikuiseksi, äidiksi, naiseksi. Ihmiseksi, joksi se talo minut kasvatti, se piha ja se Kuusi.
   Ja mamma.

Kun joku rakas lähtee, taivaaseen tai vaikka lopullisesti Thaimaaseen, jotain sukupolvien pitkässä ketjussa särkyy niin lujaa, että sen sirpaleet pistelevät vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Poissaolon tyhjyys ja suru ulottavat vahvat juurensa laajalle, pitää tiukasti kiinni. Ei ole helppoa alkaa elää elämää ilman. Granin suvun naisten kohtalona on ollut jäädä ilman, jäädä kaipaamaan, jäädä vaille vastauksia. Aikanaan Margarete jäi kaksin tyttärensä Marien kanssa, kun Eirik-isä lähti takaisin Norjaan. Isossa kartanossa Margarete ja Marie yrittävä kumpainenkin pitää kiinni edes jostain tutusta, Margarete ruusuistaan ja Maria Kukasta ja Kuusesta. Pinnan alla on niin paljon vaiettua kipua, sanomattomia salaisuuksia, jotka nakertavat varsinkin Margareten sisintä, eikä hän tunnu osaavan olla Marielle oikeanlainen äiti. Marie pakenee omaan mielikuvitusmaailmaansa, missä edes jotkin asiat pysyvät samoina. Onneksi on isotäti Greta, joka ei suvun muiden tavoin ole tottunut vaikenemaan ja olemaan puuttumatta.

Perkeleen perkele, Greta kirosi jo kolmikymppisenä kuin rantapiru. Saatana, minkä ne tekivät. Nyt pysyt kovana Marke. Pysyn pysyn, minä itkin ja kaikki lihani hölskyivät hervottomina auton lentäessä kuoppaisella tiellä. Puristin käteni nyrkkiin, että edes joku kohta minusta olisi ollut kova.

Muutaman kymmenen vuoden päästä on aika juhlia Marien kaksostyttöjen kuusivuotispäivää. Noihin vuosiin välillä mahtuu elämänmittainen tarina, joka alkaa avautua niin lukijalle kuin Mariellekin pikkuhiljaa. Päivää ennen kaksosten syntymäpäiväjuhlia Margarete palaa muistoissaan omaan nuoruuteensa ja Marien lapsuuteenkin. Tytärtensä vuosipäivä nostaa myös Mariella pintaan vanhoja muistoja, tunteita joita on yrittänyt olla ajattelematta. Näiden kahden naisen muistoista nousee esiin tarina, joka pakahduttaa ja lujaa. Se muuttaa siihen asti kerrotun tarinan sävyjä ja kääntää asioita ylösalaisin, saa lukijan yllättymään.

Veera Salmi on tullut minulle ja monelle muulle tutuksi hauskan Pulupoi ja Poni-lastenkirjasarjan myötä. Kaikki kevään merkit on Salmen ensimmäinen aikuistenromaani. Ensin on pakko sanoa pari sanaa kirjan ulkoasusta, sillä harvoin törmää niin kauniiseen kanteen kuin tässä ja vieläpä niin, että sama kuvitus toistuu vielä kansipaperin allakin. En tiedä, onko kuvitus Salmen omaa käsialaa vaiko jonkun muun, mutta se on kertakaikkisen kaunis ja hurmaava. Mutta sitten kirjan sisältöön, lukukokemukseen. Salmi kirjoittaa taidokasta tekstiä, joka vilisee kielikuvia ja sanat ovat usein merkityksiä täynnä. Tunnelataus tietyissä lauseissa, hetkissä on valtava. Salmi tavoittaakin moniin lauseisiinsa isoja asioita ja tunnetiloja ihmisen elämästä, kuten kuvaillessaan vaikkapa kuinka huokaus tulee kaikista koloistani ulos, huokosista. Monin paikoin kirja tavoittikin minussa sitä täydellistä lukukokemusta, kun tempaudun niin täysin tekstin tiheisiin merkityksiin, mutta sitten kuitenkin...Tässä tulee se pieni mutta, jonka takia en sitten kuitenkin antaunut kirjalle täysin, kuten esimerkiksi Kinnusen Neljäntienristeyksen tai Lähteenmäen Ikkunat auki yöhön -teosten kohdalla tapahtui. Kaikki kevään merkit liittyy mielestäni tähän samaan kategoriaan, jossa aletaan kerros kerrokselta purkaa erään suvun tragedioita auki. Paikoin lukiessa tuli tunne, että teksti on liiankin hienoa ja kielikuvallista, hiottua. Vaikka jäin viipyilemään monien lauseiden kohdalla ihastellen, tämä aiheutti sen, että itse tarina jäi minusta etäämmälle. Loppua kohden kuitenkin, kun kirjassa tulee eräs mielenkiintoinen koukku, tämä tunne hälveni ja tarina tuli lähemmäksi. Kaikki kevään merkit on kokonaisuutena erittäin hyvä ja vaikuttavakin sukupolviromaani, mutta ehkä paikoin liiankin korea tekstillisesti minun makuuni. Kuitenkin, se jättää erittäin voimakkaan kirjallisen jälkimaun tunnelmansa myötä. Merkittävää kirjassa on mielestäni myös se, kuinka taitavasti Salmi osaa pala palalta rakentaa kuvaa särkyneestä mielestä, sen voimallisuudesta suhteessa muuhun ympäristöön.

Semmoinen hyvä ei ole totta. Ei voi olla totta. Että aina on vaan hymyilevä kuin taivaan enkeli ja siivoaa vaan ilolla ja aina niin siunailee, että onhan ihanaa kun nähdään ja toivoo hyvää tasapuolisesti jokaiselle. Ei semmoista olekaan.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Natalia Linsénin ja John Granlundin Porvoo




Merja Herranen - Olavi Hankimo: Natalia Linsénin ja John Granlundin Porvoo
Kustantaja: Siltala 2014
                                                                                   Sivuja: 133

Rakastan vanhoja mustavalkokuvia, tarinoita niiden takana. Vaikka en tunne useinkaan kuvien ihmisiä ja paikkoja, se ei estä minua aikamatkaamasta mielikuvituksessani kuvan aikaan. Minulla on myös sellainen selittämätön kaukokaipuu ja rakkaus muutamaan kaupunkiin, joissa en ole koskaan käynyt, mutta silti tiedän jo rakastavani niitä kunhan joskus pääsen paikan päällekin. Yksi tällaisista paikoista on Porvoo. Niinpä kun kuulin tästä kirjasta, tiesin että minun on saatava se käsiini. Kirjan esipuhe kertoo, että kirja on saanut alkunsa aikoinaan porvoolaisen kirjakauppiaan teettämästä kuvapostikortista, joka sitten myöhemmin päätyi helsinkiläiseen antikvariaattiin ja siellä korttimappiin. Lopulta teokseen kerättiin kahden vuosisadan vaihteessa toimineen valokuvaajan otoksia niin Porvooosta kuin porvoolaisista vuosilta 1890-1900.



Valokuvien tekstit ovat puolestaan Porvoon museon johtajan Merja Herrasen käsialaa. Hän on perehtynyt Porvoossa vaikuttaneiden valokuvaajien toimintaan perusteellisen hyvin. Vaikka usein yksi kuva itsessään kertoo jo enemmän kuin tuhat sanaa, ovat Herrasen tekstit ehdoton lisä teoksessa ja vievät lukijaa todellakin sadanvuoden takaiselle aikamatkalle Porvooseen.



Kuvista näyttäytyy vahvasti sen ajan Porvoo, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja sääty-yhteiskuntarakenne voimissaan. Kuvat välittävät siis voimakasta ajankuvaa. Huomasin usein jääväni yksittäisen kuvan lumoihin ja pohtimaan kuvien henkilöiden mahdollista elämäntarinaa. Kuka oli tuo pieni tyttö kuvan laidassa, mistä hän haaveili, elikö hän kauankin? Tai miltä Porvoossa näyttää nyt paikassa, jossa Myllykuja kiemurteli 1898?   




Tästä teoksesta on oikeastaan vaikea kertoa tämän enempää, sillä kuten muutkin kuvateokset, se vaatii oman kokemuksensa. Jotain tunnelmia toivon mukaan onnistun tällä lyhyellä tekstilläni sekä kuvilla välittämään, mutta kirjan lumo aukenee vasta kun kirja on omissa käsissäsi.

Ensi kesänä minun on vihdoin päästä Porvooseen.


maanantai 25. elokuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: La vérité sur l'affaire Harry Quebert (2012)
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809 (ennakkokappale)
Mistä minulle: Kustantajalta

- Ei se pelaa joka pelkää. Muista tämä sanonta aina kun eteen tulee vaikea valinta. Ei se pelaa joka pelkää.

Nuorta menestyskirjailijaa Marcus Goldmania voisi kyllä kuvailla monilla eri sanoilla, mutta pelokkaaksi häntä ei voi kutsua missään määrin. Esikoiskirjallaan suurta menestystä niittänyt Marcus on pudonnut suureen tyhjiöön niin kirjoittamisen kuin koko elämänsä suhteen; mikään ei tunnu etenevän. Mutta kun hänen suuresti ihannoimansa oppi-isä ja mentori, kirjailija Harry Quebert pidätetään liittyen yli 30 vuotta sitten kadonneen nuoren tytön murhasta epäiltynä, ei Marcus epäröi mennä puolustamaan Harrya ja etsimään totuutta, vaikka muu maailma tuntuukin kääntäneensä selkänsä Harrylle. Samaan aikaan kustannusmaailma hengittää Marcuksen niskaan painostaen tätä toisen romaanin suhteen. Ja siitäkös riemu syntyy kun ahne kustantaja tajuaa Marcuksen ja Harryn välisen vahvan kytköksen: Marcus on saatava kirjoittamaan skandaalinkäryinen teos tragediasta, joka on vaivannut yli kolmekymmentä vuotta pientä Auroran kaupunkia. Mitä oikein tapahtui vuonna 1975 tuolle suloiselle 15-vuotiaalle Nolalle, johon Harrylla tuntui olleen jonkinlainen suhde? Tappoiko Harry todellakin nuoren rakastettunsa, hautasi hänet pihaansa, josta Nolan ruumis kolmekymmentä vuotta myöhemmin löydetään ja alkaa hurja hullunmylly ja ajojahti? Onko totuus todellakin niin yksinkertainen kuin miltä se ensi silmäyksellä vaikuttaa?

- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksistasi yksi ainoa, niin mikä se olisi?
-  Esitän saman kysymyksen sinulle.
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä pudotusta. On osattava kaatua.

Päällisin puolin kaikki näyttää niin selvältä. Harryn ja Nolan suhteeseen on tullut jotain säröä, Harry on tappanut Nolan ja haudannut hänet kuitenkin lähelleen, omaan kotipihaansa. Ja lopulta, yli kolmenkymmenvuoden jälkeen syyllisyydentunto on ollut niin voimakas, että se on ajanut Harryn paljastamaan Nolan hautapaikan pihastaan kuin puolivahingossa. Aurorassa kuohuu ja ennen niin ihailtu Harry on hetkessä muuttunut pedofiiliksi ja murhaajaksi kaupunkilaisten silmissä. Vain Marcus ei halua uskoa, että Harry ei olisikaan se mies, kehen hän on aikanaan tutustunut, ystävystynyt ja kiintynyt kuin poika isäänsä. Marcus käy tapaamassa Harrya vankilassa ja haluaa kuulla häneltä kaiken, mitä tuolloin vuonna -75 oikein tapahtui Harryn ja Nolan välillä. Harry on valmis puhumaan, mutta onko Marcus valmis kuulemaan kaiken, ihan kaiken? Marcus haluaa totuuden, mutta onko hän lopulta valmis siihen?

- Mutta mitä herran tähden sinä yrität sanoa?
- Marcus, avain on kirjoissa. Sinun silmiesi edessä. Katso tarkkaan, tarkkaan! Näetkö missä olemme?
- Motellin parkkipaikalla!
- Ei, ei, Marcus! Me olemme pahan juurilla. Ja tätä hetkeä olen pelännyt yli kolmekymmentä vuotta. 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta meinasi olla minullekin vähän liian ylivoimainen selvittää. Kirja alkaa erittäin kiehtovasti ja runsaasta sivumäärästään huolimatta jaksaa pitää otteessaan niin että yhtäkkiä huomaa olevansa jo puolivälissä. Joël Dicker kirjoittaa kyllä itse tarinaa niin koukuttavasti, että kirjaa oli vaikea laskea pois käsistä ja keskittyä muuhun elämään. Tietyt pienet piirteet hieman huvittivat ja ehkä jopa häiritsivät pitkin matkaa: erityisesti Harryn ja Nolan välinen dialogi tuntui niin falskilta, vieraalta muuhun ympäristöön. Toisaalta sitten taas Harryn äiti tuntui vähän liian yliampuvalta nykyhetkeen, mieleeni tuli Austenin Bennetin perheen äiti. Oikeastaan kukaan henkilöhahmoista ei ole kovin syvällinen ja he jäävät herkästi etäisiksi. Kaksikolmasosaa kirjasta luettuani koin hetken ajan pientä tympääntymistä jostain selittämättömästä syystä. Tarina kyllä edelleen veti, mutta silti tuli tunne, että kurkkaan kohta kirjan loppupuolen, mikä ei lukijana ole minulle todellakaan tyypillistä. Tätä kesti onneksi vain lyhyen tovin, sillä sitten olin taas ihan koukussa Harry Quebertin mysteeriin ja loppua kohden juonikuviot yltävätkin jo sellaisiin sfääreihin, että lukijana minua kyllä vietiin ja lujaa. Näistä pienistä mutinoistani huolimatta kokonaisuutena kirja on yksi kiehtovimpia tänä vuonna lukemiani käännöskirjoja, ehdottomasti. Sillä on selkeät heikkoutensa, mutta sitten taas sen vahvat puolet onnistuvat kantamaan kokonaisuuden kauniisti. Tarinassa on mielestäni aika monenlaista tarttumapintaa, joihin hyvin erilaisetkin lukijat voivat tarttua. On tulkintaa kirjan kirjoittamisen vaikeudesta, kustannusalan raadollisuudesta. On kiellettyä rakkautta, vaiettuja salaisuuksia, pikkukaupungin yhteinen tragedia, jonka taustalta alkaakin paljastua vielä järkyttävämpiä asioita.

Sellaista jäin myös miettimään, että tämähän on osa Tammen keltaista kirjastoa. Toki jo hieno, joskin selkeästi viihteellinen Sarah Watersin Vieras kartanossa antoi viitteitä ko.sarjan sisällön laajentamisesta kohti viihteellisempää. Silti on mielestäni hieman erikoista nähdä tämä osana aikaisemmin niin vahvasti korkeakulttuurisemman proosan edustajana tunnettua sarjaa. Kirja ei ole suoraan dekkari, mutta dekkariominaisuudet ovat kyllä hyvin vahvasti osa tätä kirjaa. Jos luokitella pitäisi, sanoisin että laadukas, mysteerilukuromaani. Suosittelisinko? Kyllä, ehdottomasti! Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli selvittämisen väärti. Hauska pieni detalji on myös jokaisen luvun alussa olevat Harryn opit Marcukselle kirjan kirjoittamisesta.

- Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
- Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
- Mihin?
- Kirjan kirjoittamiseen.
- No ihan varmasti.

Kyllä Dickeristä oli.

tiistai 19. elokuuta 2014

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Forgotten Garden (2008)
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 669
Mistä minulle: ennakkokappale kustantajalta

Ikivanhojen, kyhmyisten köynnösruusujen muodostaman lehväholvin ali kulki kivipolku. Lämpötila laski, kun he astuivat puutarhaan. Yleisvaikutelma oli pimeä ja synkkä. Ja hiljainen, oudon, liikkumattoman hiljainen. Lannistumattoman merenkin pauhu tuntui vaimenevan siellä. Oli kuin kivimuurin ympäröimä alue nukkuisi. Odottaisi jotain, jotakuta, joka herättäisi sen.

On vuosi 1913 ja pieni Nell-tyttö seisoo piilossa laivan kannella, odottaen naista joka lupasi pitää hänestä huolta. Naista, kirjailijatarta, ei kuulu ja laiva lähtee Englannista kohti Australiaa. Nell päätyy Australiaan mukanaan vain päällänsä olevat vaatteet ja pieni sievä matkalaukku. Melkein vuosisata myöhemmin on Nell tullut lopulta matkansa päähän ja häntä hyvästelemässä sairaalassa on hänen rakas tyttären tytär Cassandra, jonka hän aikanaan otti omien siipiensä suojaan. Viimeisinä hetkinään vaiettu menneisyys alkaa palata Nellin mieleen ja hän muistelee asioita joista Cassandralla ei ole aavistustakaan.

Miksi isoäidin päässä nyt elämän lopulla soivat kauan sitten kadonneiden ihmisten äänet? Oliko aina niin? Tarkastelivatko kuoleman äänettömään alukseen matkalipun saaneet aina laitureita nähdäkseen kauan sitten pois menneiden kasvoja?

Kun Nell lopulta nukkuu pois ja tulee perinnönjaon aika, Cassandra joutuu hämmentävän tilanteen eteen. Nell on kaiken muun lisäksi jättänyt hänelle Englannissa sijaitsevan talon puutarhoineen. Cassandra ei ole koskaan aikaisemmin kuullut, että Nellillä olisi ollut mitään kytköksiä Englantiin ja hänellä on siellä ollut jopa talo. Vähitellen Cassandralle alkaa valjeta, miten suuri mysteeri Nellin elämään onkaan liittynyt ja hänen on pakko matkustaa Englantiin selvittääkseen lisää Nellin historiaa ja nähdäkseen perimänsä talon. Aukenevatko vuosikymmeniä piilotettuina olevat salaisuudet, pystyykö Cassandra itse kohtaamaan omat kipupisteensä ja avautumaan uudelleen elämälle? Kuka oli tuo kirjailijatar, jota pieni Nell turhaan odotti laivan kannella? Mysteerin harsoon kietoutunut nainen, joka oli ikuistettu tauluihinkin. Oliko hän avain Nellin kohtalossa?

Morton on tuonut tarinaan useamman eri henkilön, joiden kautta lukija matkaa ajasta ja paikasta toiseen. Välillä ollaan nykyajassa Cassandran silmin, välillä 1900-luvun alussa Nellin äidin tai mystisen kirjailijattaren silmin kun taas vahva osa tarinaa on ajanjaksot suoraan Nellin elämästä aina lapsuudesta vanhuuteen. Rakenne on kieltämättä haasteellinen, mutta Morton on osannut asettaa sanansa siten, että minä koin mukana pysymisen helppona ja miellyttävänä.

Kate Mortonin Hylätty puutarha on kuin unenomainen, kiehtova nojatuolimatka läpi vuosisadan. Se koukuttaa, koskettaa ja ennen kaikkea viihdyttää niin perinpohjaisesti että lukemisen jälkeen jää ikävä kirjan tunnelmaan ja maisemiin. Hylätty puutarha tarjoilee hurmaavaa englantilaista sukusaagaa mysteerin kera, ripauksella keijukaisia ja maagista luontoa. Ihana niin 1900-luvun alun kuin 2000-luvun englantilainen kartanomiljöö, jossa ihminen voi vaikka eksyä puutarhan labyrinttiin. Monitasoinen juoni näyttää pala palalta lukijalle hienon tarinan, jossa jokaisella asialla on paikkansa. Ihastuin muutama vuosi sitten Mortonin Paluu Rivertoniin ja sen jälkeen olenkin odottanut kieli pitkällä uutta käännöstä Mortonilta. Odotukseni tämän uusimman suhteen olivat siis sangen kovat. Vaikka luin kirjaa aika monessa pätkässä, välissä jopa parin viikon paussi, joka kerta kun palasin kirjan pariin, tempauduin välittömästi sen ihanaan maailmaan. Hylätty puutarha lunasti odotukseni ja kuten olen näköjään jo todennut Paluu Rivertonista, on tämäkin lukuromaanien ehdotonta aatelia.