torstai 29. elokuuta 2013

Michael Mosley ja Mimi Spencer: 5:2-dieetti

Michael Mosley ja Mimi Spencer: 5:2-dieetti
Kustantaja: Wasoy 2013
Alkuteos: The FastDiet 2013
Suomennos: Tuulikki Valta, sivut 5-125, ja Jenna Yli-Knuuttila, sivut 127-223
Sivuja: 223

Mikä se on SE juttu, josta "kaikki" puhuvat nyt painonpudotuksen saralla niin kahvipöydissä, ruuhkabusseissa kuin keskustelufoorumeillakin? No SE on tietenkin aito ja alkuperäinen, brittiläisen tiedetoimittajan ja lääkärin Michael Mosleyn luoma ilmiö, 5:2-dieetti! Dieetti jossa syödään normaalisti, herkkujakin siis sallien, viisi päivää viikossa ja kahtena päivänä rajoitetaan syömiset 500-600 kaloriin sukupuolesta riippuen.

Ensireaktio ja aika lyhytnäköinen sellainen on varmasti puuskahtaa, että ei voi olla tervettä jos saa ahmia viisi päivää mitä vaan ja sitten kaksi ollaan nälässä! Tästähän ei kuitenkaan Mosleyn dieetissä ole kyse, ei suinkaan. Kiteytettynä kyse on siitä, että normaali ruokavalio sallii herkkujakin eikä vaadi kaloreiden laskemista, mutta syömismäärät ovat kuitenkin kunkin elintavoille ja painonpudotustavoitteille suhteutettuja. Jokainen ylipainoinen varmasti tietää, että normaalia ei ole syödä vaikkapa viitenä päivänä viikossa pikaruoka-ateriaa, herkutella suklaalevy jos toinenkin jne, toistuen viikosta toiseen. Siksi ei pidä sortua ajattelemaan, että 5:2-dieetin nimissä todellakin saa mättää mahaansa mitä tahansa viisi päivää viikossa, vaan kyllä sitä vain pitää syödä sitä perusterveellistä ruokaa, jonka kultaisia nyrkkisääntöjä ovat esimerkiksi: riittävästi kasviksia, kuitua, vettä. Ateriavälit eivät saa olla liian pitkät. Hyviä rasvoja ja hyviä hiilareita jne. Tällainen normaali perusruokavalio sallii herkutellakin, kunhan pysyy kohtuudessa.

Tällaisena "elämäntapajojoilijana" (toivon mukaan tähän tulee vihdoin muutos) olen pääsääntöisesti karttanut kaikenmaailman dieettejä ja yrittänyt etsiä ratkaisua pysyvemmistä tottumuksista. Ajatus paastosta sen pidemmässä muodossa on tuntunut ihan poissuljetulta vaihtoehdolta. Tarkoituksenani on löytää sellainen elämäntapa syömiseen, että pärjään sillä loppuelämäni. En osaa kuvitella tosin, että noudattaisin paastoa loppuelämäni, mutta tässä painonpudotusvaiheessa koen tämän dieetin monellakin tapaa kiinnostavana ja innostavana. Mosleyhan nojaa dieetissä paljolti tieteelliseen tutkimukseen, perustuen juuri paaston hyvää tekeviin vaikutuksiin. Toimittaja Mimi Spencer, joka lähti yhdessä Mosleyn kanssa tekemään dieetistä kirjaa, kertoo itse näin:

" Jaksoittainen paasto on ainoa kahden vuosikymmenen aikana löytämäni menetelmä, jonka avulla paino putoaa pysyvästi. "

Kirjan alku valottaakin hyvin niin itse Mosleyn kuin Miminkin taustoja ja siten luo mielestäni heti uskottavampaa pohjaa itse dieetille. Useamman kymmenen sivun verran käydään läpi paaston tieteellistä perustaa, mikä sai ainakin minut vakuuttuneeksi sen lukuisista hyvistä vaikutuksista. Sitten kirjassa siirrytään 5:2-dieettiin käytännössä, mikä on mielestäni kirjan tärkein osio. Se antaa niin hyviä vinkkejä siihen, kuinka omalla kohdalla kukin voi tehdä parhaansa, jotta 5:2-dieetti onnistuu. Osiossa pohditaan mm. asenteen merkitystä, annetaan konkreettisia vinkkejä kuinka paastopäivien kanssa pärjätään. Oma osionsa kirjassa muodostuu tietenkin sitten paastopäivien ateriaehdotuksista. Kirjan sisällön ei voi sanoa puhuttelevan visuaalisesti, sillä kaikki ne herkulliset värikkäät ateriakuvat puuttuvat, mutta näen tämänkin aika hyvänä asiana. Naistenlehdet pursuavat suorastaan jo näitä tähän dieettiin sopivia ateriaehdotuksia kuvineen ja lööpit julistavat kuinka kukakin julkkis on onnistunut juuri tällä menetelmällä painonpudotuksessa ja ennen kaikkea siinä, että voi paremmin, kolesteroliarvot ja verenpaine laskeneet jne. Siksi on hyvä, että 5:2-dieetti -kirjassa keskitytään olennaiseen, selkeän ytimekkäästi. Mosleyn ja Mimin ääni "kuuluu" läpi kirjan omakohtaisuuden myötä ja siten tekee tekstistä innostavan.

Olen ajatellut aloittaa kokeilemaan tätä nyt sitten käytännössä ihan syyskuun aikana. Aion suunnitella itselle monenlaisia 500 kalorin ateriavaihtoehtoja, joista on sitten helppo valita kunkin päivän ruoat. Olennaistahan noissa paastopäivissä on mm. se, että vähäkaloristakaan syömistä ei pidä puputtaa pitkin päivää vaan oikeasti jakaa tuo kalorimäärä esim kahdelle aterialle. Olen itse tästä aika innoissani ja jos kokemukset kiinnostavat, niitä voi vaihdella kanssani vaikka sähköpostitsekin ( jarjellajatunteellaATgmail.com) Ja pienenä aasinsiltana tähän, että koska 5:2 -dieetissä voi syödä normaalipäivinä vähän parempaakin ruokaa välillä, aion kertoa teille piakkoin eräästä ihanasta uutuus ruokakirjasta, jossa kokataan Texmex-ruokaa!

tiistai 27. elokuuta 2013

Karin Slaughter: Yli rajan

Karin Slaughter: Yli rajan
Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Fallen 2011
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Sivuja: 419

Avokämmenellä läpsäisyt olivat muuttuneet nyrkiniskuiksi jo tuntikausia sitten. Vaiko kenties päiväkausia? Evelyn oli menettänyt ajantajun. Hänen silmänsä oli sidottua - oliko se hana tai räystäskouru, vai sittenkin verta vuotava haava? Joka paikkaa särki armottomasti. Jopa puristaessa silmänsä unohtaakseen edes hetkeksi kivusta kirkuvat lihakset ja murtuneet luut Evelyn tunsi selvästi, ettei hänessä ollut enää yhtään vahingoittumatonta kohtaa. 

Agentti Faith Mitchell luulee jo elävänsä arkensa ruuhkahuippua sukkuloidessaan työnsä, epätasapainossa olevan diabeteksen ja pienen kuopuksensa hoitamisen myötä. Kunnes sitten eräänä päivänä hänen ajaessaan töistä kotiin, hän ei saa äitiään, entistä ylikomisariota Evelyn Mitchelliä puhelimella kiinni. Evelyn on hoitanut Faihin töissä ollessa lastenlastaan Emmaa, mutta nyt Faith ei saa äitiään kiinni ja huoli varsinkin Emmasta kuristaa Faithin kurkkua. Evelyn ei koskaan jättänyt vastaamatta tai ainakin soitti heti takaisin nähdessään tulleen tavoitelluksi. Ehkä vastaamattomuuteen oli kuitenkin looginen selitys, yrittää Faith rauhoitella itseään samalla kun tajuaa verensokerinsa laskeneen jo hälyttävälle tasolle. Kun Faith saapuu kotiinsa, löytää ovesta veriset jäljet, kuulee sisällä pauhaavan rokin ja lopulta törmää lattialla makaavaan tuntemattomaan, kuolleeseen mieheen, alkaa Faithin elämän toistaiseksi pahin painajainen. Missä on Emma, entä missä Evelyn? Liittyykö tämä kaikki jotenkin Evelynin vanhoihin lahjusepäilyjuttuihin vai kuka haluaa aiheuttaa heille tällaista tuskaa ja miksi? Faithin työpari, omalaatuinen Will Trent haluaa tehdä kaikkensa auttaakseen tapauksen selvittämisessä. Ja kaikkensa tekeminen tarkoittaa Willille myös sitä, että hän joutuu ottamaan yhteyttä Saraan...

Sara Linton, poliisimiehensä nelisen vuotta sitten menettänyt lastenlääkäri, yrittää elää normaalia arkea, käydä treffeillä vaikka miehensä jälkeen ainoa mies johon hän on tuntenut vetoa, on Will Trent. Will on kuitenkin naimisissa, joskaan harva tietää Willin ja Angien suorastaan häiriintyneen avioliiton syvempää luonnetta. Willin ja Angien yhteinen lastenkotimenneisyys on hitsannut parin yhteen, mutta tavoin jotka jopa Will on alkanut kyseenalaistaa, varsinkin Sarahin tavattuaan. Faithin juttua selvittäessään Will joutuu pyytämään apua Saralta, ja näin he kohtaavat jälleen. Silmukka Evelynin mysteerin ympärillä kirstyy ja samaan aikaan Saran ja Willin välillä leijuja, määrittelemätön konkretisoituu..

Lapsena Will oli opetellut luopumaan unelmista, jotka eivät koskaan toteutuisi. Hän lakkasi kaipaamasta uusimpia leluja, oikeankokoisia kenkiä ja kotiruokaa purkkilounaiden sijaan. Saraa hän ei kuitenkaan voinut olla kaipaamatta.

Yli rajan on jo viides Will Trent-sarjan osa. Parissa aikaisemmassa osassa Karin Slaughter on kiehtovasti laittanut kohtaamaan aikaisemman sarjansa, Grant Countyn päähenkilön, Sara Lintonin Will Trentin kanssa. Molemmat sarjat ovat olleet minulle erittäin mieluisia, tarinoidensa puolesta erityisesti Grant County on edustanut sitä karmaisevan hyytävää trilleri-genreä, josta pidän. Toisaalta taas Will Trentin todella kiehtova persoona ja henkilötarina ovat myös tämän genren kärkiluokkaa. Hieman jännitinkin, kun Slaughter laittoi nuo kaksi eri sarjan henkilöä kohtaamaan, mutta lopulta se kaikki sujuikin silkin pehmeästi, kuin tarkoitettu. Voi sanoa, että Slaughter on lukeutunut jo useamman vuoden lempidekkaristeihini. Odotukset aina uusinta kirjaa kohtaan ovatkin kohtalaisen korkeat. Yli rajan on siinä mielessä erityinen kirja keskellä sarjaa, että sen voi vallan mainiosti lukea ilman aikaisempien teosten lukemista, koska Slaughter kertaa taitavasti niin Sarahin kuin Willin historian. En tiedä miksi, liekö vielä niin väkevän lukukokemuksen jäljiltä en vain ollut sopivassa tunnetilassa tälle, vaiko mitä, mutta Yli rajan ei ollut minulle niin hyvä lukukokemus kuin aikaisemmat Slaughterit. Jotenkin se kaikki itse tapaukseen liittyvä osuus lopun yllätyskäännettä lukuunottamatta tuntui jopa vähän tylsähköltä..Huumeporukoiden välienselvittelyt ja niiden iso puiminen tapaukseen liittyen jotenkin herpaannutti mielenkiintoani. Ilman Saran ja Willin osuutta tämä olisi ollut minulle aika keskinkertainen lukukokemus. Siitä huolimatta vannon edelleen Slaughterin kirjojen nimeen ja odotan innolla seuraavaa käännöstä...ellen sitten innostu hankkimaan sitä alkukielisenä ennen sitä.


Yli rajan ovat lukeneet moni muukin bloggaaja, lukaiskaapas vaikka Leena Lumin juttu, jonka lopusta löytyy lisää linkkejä!


lauantai 24. elokuuta 2013

Tove Fevang: Virkkaa & koukkua keittiöön

Tove Fevang: Virkkaa & koukkua keittiöön
Suomenkielisen laitoksen julkaisuoikeus: Gummerus 2013
Suomennos: Jenna Yli-Knuuttila
Sivuja: 119

Kuten jotkut teistä ehkä muistavatkin ja tietävät, innostuin toissa vuonna kokeilemaan virkkaamista ja tein muutamia amigurumeja. En voi sanoa olevani mikään käsityöihminen, mutta kausittain huomaan innostuvani erityisesti virkkaamisesta, mutta joskus myös neulomisesta sekä ompelemisestakin. Toisaalta haaveilen, että joku päivä pääsisin kutomaan meille itse muutaman räsymaton. Tai ehkä olenkin käsityöihminen, mutta en mikään taidokas sellainen :) 

Innostuin kovasti saadessani käsiini Tove Fevangin upean selkeän ja informatiivisen virkkauskirjan, jossa esitellään myöskin minulle tätä ennen vieras käsite, koukkuaminen. Koukkuaminen on virkkaamisen ja neulomisen välimuoto, helppo ja hyvin yksinkertainen tekniikka, joka onnistunee vähemmänkin käsitöitä tehneeltä esimerkiksi Fevangin teoksen hyvien havaintokuvien avulla. Fevangin teoksen kantava idea on syntynyt patalapuista, joita hän on hankkinut itse sekä saanut lahjaksi. Patalappujen mallien maailma onkin yllättävän monipuolinen! Toisaalta voi tehdä hyvinkin yksinkertaisen neliön mallisen patalapun tai sitten vaikka haastavamman rimpsureunaisen, tai ehkäpä pienen soman takin mallisen tai....! Fevang on valinnut malleja sillä periaatteella, että jokaiselle virkkaajalle & koukkuajalle löytyy sopivan helppoa tai haastavaa mallia. Patalappujen lisäksi löytyy malleja myös tablettien tai keittiöliinojenkin tekemiseen.

Kirjassa on lopuksi hyvin selkeät kuvalliset johdatuksen niin virkkaamis-, kuin koukkuamissilmukoihin. Lisäksi selitetään lyhenteet, joita virkkaamisen yhteydessä yleensä käytetään. Kokonaisuutena kirja on ihanan raikas, selkeä, hyvin informatiivinen ja havainnollista sekä ennen kaikkea innostava! Kuten kirjan takakannessa todetaan:

Työn aloittamiseen ei tarvita muuta kuin koukku ja kerä kaunista lankaa, ja hetkessä lopputuloksena on upea, itse tehty käyttöesine. Tee se itsellesi tai anna lahjaksi!

Nimenomaan! Minulla on langat hankittuna jo moneen työhön, patalappuja varten olen jemmannut ihanan retrot ruskean ja keltaisen. Lupaan myöhemmin esitellä valmiita "tuotoksia" omassa postauksessa, jos vain kiinnostaa! Vaikka et olisi ikinä ennen tehnyt käsitöitä ja vähänkin kiinnostaa, tämän kirjan myötä on helppo hurahtaa virkkaamisen ja koukkuamisen maailmaan!

Ajattelin tähän loppuun vähän vinkata tulevista postauksista, sillä luvassa nyt syyskuun aikana (toivottavasti ainakin) Agatha Christietä, Karin Slaughteria, Khaled Hosseinia, J.R Wardia, Herman Kochia, 5:2 -dieettiä, TexMex-ruokaa, Muumeja ja juttua postcrossingista ja toivon mukaan monesta muustakin kirjasta, sillä niitähän on vinot pinot odottamassa lukemistaan.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Anne Tyler: Amerikan lapset

Anne Tyler: Amerikan lapset
Kustantaja: Otava 2008
Alkuteos: Digging to America (2006)
Suomentaja: Kristiina Rikman
Sivuja: 335

Siististi pukeutunut aasialaisnainen astui ovesta vauva sylissään. Lapsi oli kenties puolivuotias - se osasi jo istua. Sillä oli pyöreä naama ja ällistyttävän tiheä musta tukka, joka oli leikattu vaakasuoraan otsalta ja korvallisilta, ja vaaleanpunainen potkupuku. " Ahh! " henkäisivät kaikki - jopa ulkopuoliset, jopa äiti ja hänen aikuinen tyttärnesä. ( Tyttären nuorimies tosin näytti edelleen hämmentyneeltä.) Tuleva äiti ojensi käsivartensa ja päästi nauhurin roikkumaan. Mutta aasialainen nainen näytti niin arvovaltaiselta, ettei äiti uskaltanut mennä lähemmäs. Hän ryhdistäytyi ja sanoi: "Donaldson? "

On vuosi 1997, Baltimoren lentokentällä. Lentokentän odotustilaan on pakkautunut kaksi sukua jännittynein tunnelmin: periamerikkalaiset Donaldsonit sekä iranilaistaustaiset Yazdanit. Molemmat odottavat kiinalaisia tyttäriään saapuvaksi, Donaldsonit suurein elkein, Yazdanit ikään kuin heidän jatkeenaan, sivummalla. Sitten he saapuvat, vuorotellen. Ensin tulee Donaldsonien Jin-Ho, sitten Yadanien Sookie, eli Susan. Kaiken tuon uuden ja ihmeellisen, innostuneen puheensorinan ja hälinän keskellä perheet ehtivät vaihtaa muutaman sanan ja näin alkaa heidän tuttavuus, ystävyys, erikoislaatuinen side, joka kantaa tulevaisuuteenkin saakka.

Bitsy ja Brad Donaldson haluavat luoda adoptiotyttärelleen suureelliset puitteet, dokumentoida kaiken Jin-Hoon ympärillä tapahtuvan, nähdä ja kokea isosti, Jin-Hoon taustaa voimakkaasti esille tuoden. Ziba ja Sami Yazdan puolestaan nimeävät Sookien Susaniksi eivätkä halua korostaa niin omia iranilaisia taustojaan kuin Susanin kiinalaisiakaan sen erityisemmin. Samin äiti, Maryam hoitaa paljon Susania ja on tiivis osa Yazdanien perhettä. Adoptiotyttäret luovat kuin väkisin sillan kahden hyvin erilaisen perheen välille. Kulttuurien lisäksi kohtaavat ja törmäävät myös hyvin erilaiset persoonat, vaikka aina välillä kaiken taustalta nousee esiin varsinkin naisten keskuudessa hyvin tuttuja tunteita jaettavaksi. Joka vuosi perheet järjestävät vuoron perään ns. saapumisjuhlat Jin-Hoon ja Sookien kunniaksi. Erityisesti Donaldsonit haluavat ylläpitää isoja perinteitä, rutiineja, joita Yazdanit puolestaan usein ihmettelevät. Lehtien haravoimista yhdessä? Aivan kuin sitä ei olisi tehtäväksi jo omasta takaa omassa pihassa. Ihmeellisiä nuo amerikkalaiset.

Amerikan lapset on minulle ensi tutustuminen Anne Tylerin tuotantoon. Valitsin kirjan lukupiirimme kirjaksi. Hyvin pian kirjaa lukiessa käy selväksi, että Tylerin vahvuus on kirjoittaa kiehtovasti arjesta ja ihmisistä, hyvin tavallisistakin yksityiskohdista elämässämme. Tyler suorastaan nautiskelee lempeän ironisella otteellaan henkilöhahmoihinsa tarinaa eteenpäin kuljettaessaan. Hän keskittyy pieniin yksityiskohtiin jotka ensi tuntumalta tuntuvat hyvinkin arkipäiväisiltä mutta kokonaisuudessa nostavat kerronnan tasoa syvemmälle merkitykselle. Tylerin tekstiä lukiessa vahvistuu se tunne, että arki itsessään on ihmisen arvokkainta ja rikkainta aikaa, kun vain avaa silmänsä sen huomatakseen.

Henkilöhahmoista luonnollisesti kiinnotavimmiksi osoittautuivat Jin-Hoo sekä Susan, mutta myös Maryam. Tarinan edetessä kuitenkin tuntui, että tyttöjen osuus jotenkin loittoni tarinassa sivummalle ja huomio kääntyi lopulta enemmän niin Maryamiin kuin Bitsyn ja Bradin sekä Samin ja Ziban ympärille. Maryamin taustoista oli kiehtova lukea, mutta toisaalta tuli tunne, että hänen tarinansa olisi ansainnut jo ihan oman teoksen. Jostain syystä en varsinaisesti kiintynyt keneenhään henkilöhahmoon, minkä huomaan vaikuttavan kyllä lukukokemukseen kokonaisuutenakin. Tarinan luettua en jäänyt kaipaamaan ketään erityisemmin tai ylipäätään kukaan ei jäänyt pyörimään mieleeni. Amerikan lapset on mielestäni kokonaisuutena sellainen perusvarma teos, jonka parissa viihtyy ja itse kirjan teemat kyllä saavat pohtimaan enemmänkin vielä lukemisen jälkeen. Rakastan kyllä taitavaa arkikuvausta ja vaikka tunnistan sen tässä Tylerinkin teoksessa, jäi lukukokemus minulla hieman vajaaksi. Hyvä, viihdyttävä ja paikoin jopa nautittavakin lukukokemus, mutta jätti silti hieman valjun jälkimaun. Kurkatkaapas Karoliinan vanhasta blogista, mitä hän kirjasta tuumaa! Toisin kuin minä, Karoliina nautti tästä suurestikin ja jäi kaipaamaan kirjan henkilöitä.

Voi miten kapoista hänen elämänsä oli! Hänellä oli yksi aikuinen poika, yksi miniä, yksi lapsenlapsi ja kolme hyvää ystävää. Hänen työnsä oli mukavasti ennalta arvattavaa. Hänen talonsa ei ollut muuttunut vuosikymmeniin. Ensi tammikuussa hän täyttäisi kuusikymmentäviisi vuotta - ei mikään ikäloppu mutta silti, tästä eteenpäin hänen elämänsä vain kapenisi entisestään. Se tuntui hänestä mukavalta, ei mitenkään ahdistavalta.

torstai 15. elokuuta 2013

Darth Vader ja pikku prinsessa

Jeffrey Brown: Darth Vader ja pikku prinsessa
Atena, Jyväskylä 2013
Suomennos: Ville Lähteenmäki

Amerikkalainen, humoristisista sarjakuvista tunnettu Jeffrey Brown on itse ns. Star Wars -sukupolvea. Hänen lapsuuteensa kuului olennaisena osana Star Wars -jutut monissa muodoissaan. Brown on mielestäni tehnyt hauskan ja rohkeankin vedon tuodessaan kulttimainetta nauttivan ilmiön nykypäivään ja vieläpä perhe-elämään. Vai miltä kuulostaa pelottavana tunnettu Darth Vader, joka heltyy täysin nuoren tyttärensä, prinsessa Leian edessä tai kasvava prinsessa Leia, joka yrittää lähteä ulos paljastavissa vaatteissa mutta kuuleekin isän jyrähdyksen " Leia! Et varmasti lähde ulos noin vähissä vaatteissa! " ? Ainakin minun huumoriin tämä uppoaa aika täydellisesti. En voi sanoa olevani Star Wars -fani, mutta tykkään ko. elokuvista todella paljon. Suurin fani lienee meidän perheessä taitaa kuitenkin olla kohta 4-vuotta täyttävä kuopuksemme. Luonnollisestikaan hän ei vielä vuosiin pääse tutustumaan ko. leffojen maailmaan, mutta aika paljon on lanseerattu Star Wars -juttuja lapsillekin, aina legoista pehmoleluihin. Brownin sarjakuvateos sopii hyvin niin aikuiselle kuin nuoremmallekin lukijalle. 


Sarjakuvan kuvitus on mielestäni hyvin uskollinen monilta osin hahmojen ulkoasun suhteen, mutta toisaalta taas esimerkiksi Leian hahmossa on hauskasti näkyvissä nykyaikakin. Myös kuusivuotiaan esikoisen makuun tämä iskee. Sarjista voi selailla lapsi itsekseenkin ja toisaalta lueskella yhdessä aikuisen kanssa. Toki tämä on mielestäni enemmän aikuiseen makuun ja aikuisten sarjakuvaksi luokiteltukin. Ihan pienimmille tämä ei ehkä sovi, koska Darth Vader ja moni muukin hahmo voi olla itsessään vähän pelottava. Darth Vader ja pikku prinsessa Leia on esimerkiksi mainio lahja-idea ja toisaalta aika must-hankinta Star Wars -fanin hyllyyn!

PS: Teitä kirjautuneita lukijoita on jo huimat 300, KIITOS!!!!!!

maanantai 12. elokuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 281 ( ennakkokappale)

Taas Siion kiittää ja riemuitsee, kun armon taivas on täällä. En jaksa yhtyä loppulauluun. Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mitein, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannut ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi?

Tämän ydinkysymyksen äärellä kipuilee nuori lestadiolaisäiti Vilja. Vaikka uskovien yhteisössä eläneenä Viljalle on käynyt jo pienestä pitäen selväksi, millaisia uomia elämä lestadiolaisnaisena tulee etenemään, totuus on kuitenkin kuvitelmia rankempaa. Kun Vilja 9 vuotta aikaisemmin tutuistui Aleksiin, ihastui ja rakastui, sitoutui, ei kumpikaan heistä tiennyt, miten kovasti tulevaisuuden unelmat heitä koulisivat toteutuessaan. Tuolloin nuorenparin sydämissä pulppuili ilo toistensa löytämisestä ja ennen kaikkea yhteisien unelmien jakamisesta. Tietenkin perhe ja tupa täyteen pieniä tepsuttelevia jalkoja. Syntyy ensimmäinen ja toinen saa alkunsa pian ensimmäisen jälkeen. Vielä jaksavat Vilja ja Aleksi naureskella ja iloita onnestaan. Viljassa orastaa kuitenkin jo pieni tunne kehonsa menettämisestä, naiseuden katoamisesta jonnekin raskauksien, synnytysten ja vaativien vauvakuukausien välimaastoon. Mutta ei pidä valittaa. On otettava vastaan kaikki mitä Luoja suo, myös loppumaton virta uusia raskauksia, lapsia. Pitää jaksaa hymyssä suin pitää perhe tyytyväisenä, koti kunnossa ja ennen kaikkea ulospäin todistaa miten hyvä on lestadiolaisen naisen osa. Aleksi näkee Viljan pikku hiljaa tapahtuvan muutoksen, kun nauravainen kaunis Vilja muuttuu väsyneeksi ja elämänilonsa menettäneeksi, mutta kun ympäröivä uskovien yhteisö luo tietyt odotukset ja paineen selvitä siinä missä muutkin, heistä kumpikaan ei osaa heittäytyä koko ajan kiihtyvästä oravanpyörästä pois. On otettava vastaan mitä annetaan. Kun neljännen lapsen jälkeen raskaustestiin piirtyy jälleen kaksi viivaa ja he päätyvät lopulta taas kerran tutulle äitiyspolille, heidät suunnataan elämän kiitoradalla sellaisiin ulottuvuuksiin, joissa pimeimmässä nurkassa asuu enää vain pelko ja kuolema.

...Ei tämä olekaan minun elämääni. Tämä on liian vaativa osa. Keho halkeaa. Pää hakeaa. Luolassa ei ole happea, valoa. Jospa aloittaisinkin kaiken aivan alusta. Plim.

...Tuskallisin helvetti on näky, jossa lapset jäävät ilman äitiä. Siihen helvettiin voi joutua jo maan päällä. 

   Siihen helvettiin olen itse matkalla, ja joka askelella mieleni sekä kivettyy että hajoaa, enkä silti uskalla kääntyä.

Tällä viikolla julkaistava Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on varsinkin kotimaisilla kirjamarkkinoilla teos vertaansa vailla. Taivaslaulu on esikoisteos, joka tulee aivan varmasti herättämään keskustelua mediassa, kirjapiireissä, lukevien keskuudessa, kahvipöydän äärellä. Vaikka Taivaslaulu luokitellaankin kaunokirjallisuudeksi, se on niin ravisutteleva ja realistisen tuntuinen, että se tuntuu melkein kuin omakohtaiselta. Rauhala kuitenkin on kertonut haastatteluissa, ettei kirja perustu hänen kokemuksiin. Teoksessa Rauhala käsittelee yhtä aikaa varmoin mutta toisaalta herkinkin ottein aihetta, joka varmasti herättää keskustelua kaikessa tulenarkuudessaan. Naisen osa lestadiolaisyhteisössä avautuu Viljan tarinan kautta tavoin, joka saa sydämen pakahtumaan välillä surusta ja raivostakin. Taivaslaulu ei kuitenkaan ole, tai sen ei edes väitetä olevan mikään yleistettävä kuvaus lestadiolaisuudesta, vaan se on ennen kaikkea ainutlaatuinen tarina rakkaudesta ja elämästä sen häälyvillä rajamailla. Se on Viljan ja Aleksin perheen tarina. Sieltä täältä lukemieni blogijuttujen perusteella osasin odottaa vaikuttavaa lukukokemusta, mutta kyllähän se kieltämättä sitten yllätti, että viime yönä yhden maissa luin kyyneleet silmissä kirjaa loppuun, sydän pakahtumaisillaan monista tunteista. Taivaslaulu ei ole kuitenkaan vain "pelkkä" hieno tarina vaan se on mielestäni myös kirjalliselta kantilta tekstinä taidokasta ja ainutlaatuista. Koen, etten ensi lukemalla saanut vielä hyvällä tavalla kirjasta tarpeeksi, vaan haluan lukea ainakin tietyt osuudet uudestaan ja se on kyllä ainakin minulle harvinaista. Olihan tämä kertakaikkiaan niin hieno teos, että soisin kyllä tälle esikoiskirjalle erityisesti kaiken maineen ja suitsutuksen. Lukekaa hyvät ihmiset tämä, jos haluatte lukea kirjallisuutta joka yhtä aikaa raastaa ja silittää, naurattaa ja itkettää!

Miksi niillä perhosilla on niin surullinen nimi? Miksi piha on täynnä suruvaippoja, vaikkei niitä oo ollu koskaan ennen? Tuoko ne meille suruja? Ennustaako ne huonoa onnea? Syökö joku lapsi kärpässienen? Jääkö hella päälle ja tulee tulipalo? Törmääkö maahan meteori? Suistutaanko me mustaan aukkoon?

Taivaslaulusta on monessa muussakin blogissa juttuja, mutta tässäpäs teille suora linkki Googlen hakuun: muiden blogien juttuja Taivaslaulusta.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Katja Kallio: Syntikirja

Katja Kallio: Syntikirja
Kustantaja: Otava 2009
Sivuja: 303

Hän sulautui huoneen hämärään. Ja yhtäkkiä hän vaistosi lähellään toisen olennon, jonkun, joka oli ilmestynyt huoneen varjoihin hiljaa, kutsumattomana ja vääjäämättömänä vieraana kuin äitinsä hylkäämä lapsi. Arvoituksellisen ja äärettömän surullisen olennon, jota hän ei tahtonut tavata. Ja hän tiesi, että se oli hänen yksinäinen minänsä.

Katja Kallio on mielenkiintoinen kirjailija. Toisaalta hän kirjoittaa kevyttä ja hyvin viihteellistä kuten mielestäni esimerkiksi Sooloilua (2003) oli ja toisaalta taas todella hienoa kotimaista proosaa. Kallion uusin, Säkenöivät hetket suorastaan yllättikin minut, sillä se oli niin erilainen verrattuna aikaisempiin, viihteellisiin Kallion teoksiin. Kuitenkin tuntuu, että Kallion teoksia yhdistää tietty arjen kuvaus, ihmissuhteiden tematiikka. Syntikirjassa ollaan samoilla lähteillä, tällä kertaa vanhemman pariskunnan sekä heidän aikuisen tyttärensä ja tämän tyttären arjessa. Kuusikymppinen Tuulikki on kuvitellut elävänsä ihan hyvää elämää ihan hyvässä avioliitossa. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole ollut enää pitkään aikoihin muutoin kuin Tuulikin mielessä, koska Tuulikille yllätyksenä hänen puolisonsa Henri jättää Tuulikin ja heidän vuosikymmenien yhteisen elämänsä aloittaakseen uuden toisen naisen kanssa, ja vieläpä ainakin fyysisestä vähemmän miellyttävän kuin Tuulikki. Suorastaan ennenkuulumatonta! Mutta Tuulikki oli varma, että hullutusta tämä vain olisi ja Henri tulisi kyllä järkiinsä, ja takaisin. Aika kuitenkin kuluu, tytär Sofiakin osoittaa hermostuttavaa itsepäisyyttä ja Tuulikin pöydän hankintakin menee sirpaleiksi, kirjaimellisesti.

Vähitellen Tuulikki joutuu kohtaamaan omaa sisintään ja niitä kipeimpiä muistoja, pelkoja ja tunteita. Pala palalta lukijalle paljastuu toimeliaan ja viehättävän ulkokuoren alta nainen, joka on ehkä rakentanut itsensäkin monista sirpaleista. Pinnalle nousee myös vahvasti mutkikas suhde tyttäreen, Sofiaan, jolla puolestaan on omat murheensa ilman äitiäkin. Kallio kuvastaa jotenkin karhean realistisesti ja kauniisti usein suorastaan kompleksista äiti-tytär -suhdetta. Myös Henrin puoli tarinasta avautuu lukijalle ja näin ollen jättää lukijalle vastuun, kenen puolella on, vai onko kenenkään.

Kallion kyky kirjoittaa puhuttelevaa ja vahvoja ajatuksia herättävää tekstiä tulee esiin hyvin Syntikirjassa. Ulkoisesti moni asia on hyvin arkinen, melkein huomaamaton, mutta Kallio osaa luoda niihin syvempiä merkityksiä, jotka jättävät jäljen lukijan mieleen. Jotenkin tulee tunne, että me elämme usein niin kovin samanlaisissakin tilanteissa tajuamatta, että niin moni lähellä tekee samoin. Että loppujen lopuksi tässä elämässä on kyse hyvin yksinkertaisista asioista, joiden ympärillä pyörimme. Kallion teksti herättelee miettimään omaakin elämää. Kokonaisuudessaan pidin aika paljon Syntikirjasta, vaikka se ei ihan kokemuksena ja toisaalta laadultaankaan mielestäni yltänyt Säkenöivien hetkien tasolle. Kuitenkin olen tykästynyt Kallioon kirjailijana ja aion lukea häneltä ehdottomasti lisää, mm. hyllyssäni jo odottavan Elokuvamuistin. Moni muukin bloggaaja on tästä kirjoitellut, mutta kurkatkaapas vaikka Liisan juttu kirjasta, sieltä löytyy lopusta useampi linkkikin!

Lopuksi lainaus kohdasta, jossa erityisesti rakastan Kallion tapaa tuottaa ilmaisuvoimaista tekstiä arkisista asioista:

Illan voinen valo oli paksua ja keltaista, kuin sitä olisi valunut kannusta vastapäisten talojen punaisille katoille.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Peter James: Kuolema kulkee kannoilla

Peter James: Kuolema kulkee kannoilla
Kustantaja: Minerva 2013
Alkuteos: Dead like you (2010)
Suomentanut: Maikki Soro
Sivuja: 582

   Grace selaili paksun kansion sivuja ja vilkaisi vertailuja muihin maassa tehtyihin raiskauksiin. Pohjoisemmassa oli tehty samoihin aikoihin rikos, jossa oli silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä Brightonin tapauksiin. Mutta ensin mainitun rikoksen tekijä oli vapautettu epäilyksistä, koska hän ei selvästikään voinut olla Gracen etsimä henkilö.
   No, Kenkämies, Grace ajatteli. Oletko vielä elossa? Ja jos olet, niin missä piileskelet?


Rikosylikomisario Roy Grace joutuu palaamaan vanhan selvittämättömän rikosvyyhdin pariin tässä Peter Jamesin kuudennessa Roy Grace-dekkarissa, kun kaupunkia piinaa jälleen oudot raiskaukset. 1997 kaupungissa liikkui Kenkämieheksi nimetty raiskaaja, joka ehti raiskata neljä ja murhata viidennen naisen ennen katoamistaan. Grace oli tuolloin nippanappa kolmekymppinen ja uransa alkuvaiheilla, autuaan tietämätön tulevista tapahtumista niin silloisen vaimonsa Sandyn katoamisen kuin raiskausvyyhdin suhteen. Kahdessatoista vuodessa on kuitenkin ehtinyt tapahtua paljon varsinkin Gracen henkilökohtaisessa elämässä. Sandyn katoamisesta oli tullut vihdoin täyteen tarvittava aika, jotta hänet saatettiin julistaa kuolleeksi ja nyt Grace pystyisi virallistamaan suhteensa Cleohon ennen heidän yhteisen lapsensa syntymää. Uusi raiskausaalto vie Gracen väkisin ajatuksissaan ajassa taaksepäin vanhaan tapaukseen mutta myös elämään Sandyn rinnalla. Gracella ei ole kuitenkaan valinnanvaraa, sillä kello käy koko ajan ja vain antautumalla menneisyyden otteeseen, voi Grace yrittää pysäyttää Kenkämiehen ennen uusia uhreja.

Olen lukenut Roy Grace-sarjan kaksi ensimmäistä ja pidin niistä kyllä siinä määrin, että halusin lukea tämän uusimman kun ystäväni kehui tätä parhaimmaksi sarjan osaksi. Jamesin dekkarit eivät ole mielestäni perinteisiä brittidekkareita vaan enemmänkin sellaisia hyvin toiminnallisia, suoraviivaisia jännäreitä. James kirjoittaa sujuvasti ja tarina etenee sopivan nopealla tempolla niin, ettei tee tiukkaa viipyä kirjan parissa melkein kuudensadan sivun verran. James osaa myös kuljettaa juonta niin ettei lukijana tarvitse puhahdella ennalta-arvattuuden merkeissä. James heittää pieniä täkyjä sinne tänne ja lukijana tempoilee kuin kirjallisessa labyrintissä sinne tänne, kuitenkin koko ajan kohti loppuhuipennusta. Tavallaan kirjassa on siis kaikki palikat kohdillaan ja mielestäni kirja onkin aika tyylipuhdas lajinsa edustaja. Jostain syystä tempauduin paremmin mukaan kahden ensimmäisen kirjan kohdalla ja vaikka luin kirjaa paikoin ahmien, en jotenkin saa ehkä näistä tämän tyylin kirjoista riittävästi itselle sitä mitä kaipaan. Peter Jamesin kirjat ovat minulle ihan kelpoja "välipalakirjoja", mutta ei sen enempää. Ystäväni taas piti tästä valtavasti ja Leena Lumikin kirjoittaa tämän olevan hänestä paras Jamesin kuudesta Roy Grace-jännäristä.

Sinällään pidän kyllä Gracen henkilöhahmosta ja jotenkin näkisin hänet mielelläni valkokankaalla. Gracen ex-(vihdoin)vaimon Sandyn kohta jäi vaivaamaan minua toisen kirjan jälkeen kovasti ja koska hänet nyt oli voitu jo julistaa kuolleeksi riittävän pitkän kateissaoloajan jälkeen, oletan ettei tässä välissä olevissakaan kirjoissa ole tullut asiaan mitään uutta. Sikäli siis hyvä että Sandyn katoamiselle laitetaan näin piste, ainakin oletettavasti, sen sijaan että sitä vatvottaisiin takaumin ja Gracen ajatuksin jokaisessa kirjassa ilman asian etenemistä. Tai ehkä Jamesilta on vielä tulossa kirja, jossa palataankin Sandyn tarinaan. Sen kirjan kyllä haluaisin lukea!

Normaalista poiketen en nyt oikein saa tästä enempää irti juttua, joten pitemmittä puheitta toivottelen teille hyvää alkavaa viikkoa! Pian tulossa juttua Katja Kallion Karilla -kirjasta!