sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: En sannolik historia (2010)
Suomentanut: Laura Jänisniemi
Sivuja: 308

Pelko siitä että joku suuttuisi. Että hän olisi jonkun mielestä ärsyttävä, hankala, ei pystyisi välttämään konfliktia. Oli Varjon ansiota, että hänestä oli tullut sopeutumisen virtuoosi. Mestari havaitsemaan ja karsimaan itsestään sellaisen, mikä voisi häiritä.


Sillä hankalasta ihmisestä ei välttämättä pitäisi kukaan.
Hän oli tyytynyt siihen että sai olla mukana.


Keski-ikäinen Helena huomaa jumiutuneensa onnettomana keskelle unelmaansa; omistamaansa kartanohotelliin, jossa hän vielä puoli vuotta sitten asui yhdessä miehensä Martinin ja tyttärensä Emelien kanssa. Helena luuli heidän kaikkien elävän yhteistä unelmaa maalla, Helenan rakkaiden lapsuusmuistojen näyttämöllä. Kartanon kunnostamista hotelliksi yhdessä Martinin kanssa ja Emelielle hyvä ympäristö varttua hektisen Tukholman sijaan. Pakkomielteistä unelmaansa toteuttaessaan Helena on kuitenkin onnistunut sivuuttamaan sen tosiasian, että heidän liittonsa ei ole ollut enää aikoihin kunnossa. Onneton Martin päättääkin lopulta lähteä takaisin Tukholmaan ja jättää Helenan. Koko ikänsä muita miellyttänyt Helena raivostuu ensimmäistä kertaa niin rajusti, että systemaattisesti hylkää kaikki Martinin yritykset keskustella, edes Emeliestä, joka on jäänyt keskelle heidän hyistä taistelukenttäänsä. Naapurissa asuva Helenan vanha lapsuudenystävä Anna-Karin on enää ainoa ihminen, josta hän voi saada edes vähän tukea. Vähitellen Helena alkaa kuitenkin nähdä kriittisemmin silmin heidän ystävyytensä luonteen ja Anna-Karinin todellisen persoonan.

Liikemies Anders puolestaan on päätynyt elämässään siihen pisteeseen, ettei ympärille haalittu miljoonaomaisuus ja harvinaiset keräilyesineet tuo enää juurikaan nautintoa. Naissuhteet eivät kestä ja elämästä ei löydy enää mitään mielekkyyttä, haastetta. Kun Anders kuitenkin kuulee tuttavaltaan miehestä, jolla saattaa olla hallussaan harvinainen Beatlesien kitara, hän päättää lähteä Norlantiin. Matkalla kuitenkin tyhjyyden tunne saavuttaa pohjansa ja Anders päättää autonratissa antaa sattuman tai kohtalon ratkaista hänen elämästään. Hän päätyy sairaalaan aiheuttamansa auto-onnettomuuden myötä ja ahdistuksissaan lähtee sieltä vastoin lääkärin suosituksia jatkamaan matkaa. Beatles-kitaran kohtalo on vielä selvittämättä. Anders päätyy kyseisen miehen luo, joka kantaa kylänsä omalaatuisen persoonan leimaa. Verner asuu pienessä torpan pahasessa ja moni pitää häntä suorastaan kajahtaneena. Andersin kohtaaminen Vernerin kanssa ei suju odotetulla tavalla, ja Anders päätyykin väsyneenä Helenan hiljaiseen hotelliin asiakkaaksi. Kaksi, vielä tietämättään elämänsä hyvin merkityksellisessä tienhaarassa seisovaa ihmistä kohtaa kipuineen ja haaveineen. Anders haluaa pysytellä anonyymina ja huomaa tuntevansa merkillistä rauhaa Helenan hotellissa. Helena arvelee Andersin tarvitsevan rahaa ja koska hän tarvitsee apua hotellin kunnostamisessa, hän ehdottaa Andersille pientä työpestiä. Suostuessaan Anders tajuaa jo astuneensa polulle, jota hän on kaivannut.

Helenan ja Andersin toverillinen yhdessä olo ja työskentely ovat mutkatonta ja kuitenkin samalla molempia syvästi puhuttelevaa. Kun vielä yllättäen Verner tahtomattaan ja lopulta myös tarkoituksellisesti pakottaa heidät molemmat kohtaamaan todelliset minänsä, ei entiseen ole enää paluuta. Vaikka tulevaisuus on avoin, varmaa on kuitenkin se, että joskus on uskallettava tehdä juuri niitä asioita mitä eniten pelkää; olla avoin uusille ehdotuksille ja poluille elämässä. Herääminen todellisuuteen on usein kuitenkin kivuliasta, eikä se kuka lopulta peilistä katsoo, ole se joksi itsensä vuosia sitten kuvitteli. Usein ihminen luo itse ympärillensä ne rajoittavuuden muurit, jotka estävät näkemästä, elämästä.

Hulluus on sitä, että toistaa yhä uudelleen samaa mutta odottaa silti eri tulosta.

Karin Alvtegen on tunnettu dekkareistaan, mutta Todennäköisellä tarinalla hän todellakin valloittaa itselleen uuden genren. Itse kehystarina on sinällään mielestäni hyvinkin yksinkertainen, mutta Alvtegen osaa tarjoilla sen niin taidokkaasti psykologista otetta hyödyntäen, että teksti on monin paikoin mielestäni taidokasta proosaa. Tekstissä on toki paikoin tiettyä keveyttä ja huumoria, joille kuitenkin on selvä paikkansa. Henkilöhahmoissa on paljon tarttumapintaa ja hienoa elämän karheutta. Erityisesti omalaatuinen Verner tuli lähelle sydäntä sitä mukaa kun hänen tarinansa keriytyi auki. Todennäköinen tarina on kirjoitettu niin, että se herätti ainakin minussa valtavan paljon ajatuksia elämästä ja ylipäätään niistä kaavoista joihin ihminen kangistuu, sokaistuu. Se sai pohtimaan elämää ja ihmisen valintoja monelta kantilta. Erityisesti niitä rooleja, joihin me asetumme niin omien kokemustemme kuin muiden odotusten perusteella. Todennäköinen tarina on älykäs ja samalla aikaa ihanan sydämellinen.

4/5

Alvtegen on vakuuuttanut uusimmalla teoksellaan myös Leenan, Rachellen, Tuulian, Elma Ilonan sekä Erjan.

Tästä piste jälleen Ruotsi-osioon Ikkunat auki Eurooppaan haasteessa!


perjantai 27. heinäkuuta 2012

Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillon: Uskottuni
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: Le Confidental
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 263

Minun isäni
lähti sotaan
ja jätti kotiin
pikku pistoolin pantavaksi taskuuni
jos olisin poika
ja kaksi naista
kumpikin rakkaita omalla tavallaan
kaksi naista
jotka eivät vielä tienneet
että minä tulisin maailmaan
vain isäni tiesi
olen todiste rakkaudesta
olen todiste vihasta
minun isäni lähti sotaan

Tarina, jonka juuret juontavat aina 30-luvun Pariisista 70-luvun puoliväliin saakka. Silloin kauan sitten oli nuori tyttö, nuori poika. Ja oli nainen, joka ei voinut tulla raskaaksi. Ja sitten, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, oli nainen, joka odotti ensimmäistään. Tuo nainen oli Camille, kustannustoimittaja joka huomasi yllättäen olevansa raskaana ja pian sen jälkeen menetti äitinsä. Kaiken myllerryksen keskellä Camille alkaa saada tiistaisin erikoisia kirjeitä, joiden hän ensin luulee olevan jonkun kirjailijaksi haaveilevan salaperäinen yritys herättää mielenkiinto. Mutta sitten, vähitellen kirjeiden rivien sisältö alkaa muuttua sellaiseksi, että Camille ei enää tiedä, mitä ajatella...

En tiedä miten sain luetuksi kirjeen loppuun.


Kun laskin sen käsistäni olin kalmankalpea ja voimaton, toistin toistamistani samaa elettä: sivelin sormellani niskakuoppaa ihan hiusrajasta.


Sen pikku kauneuspilkkua.

Silloin ennen, maailmansodan kynnyksellä oli nuori Louis, joka ihastui palavasti nuoreen Annieen. Tyttöön, josta tuli hänen nuoren maailmansa keskipiste. Mutta toisaalla oli myös Rouva M. joka ihastui Annien maalauksiin ja nuoren ihmisen tuomitsemattomaan läsnäoloon. Rouva M:n ja Annien välille syntyi side, joka jätti Louisin taustalle ja tempaisi Annien tyystin toisenlaiseen tulevaisuuteen kuin mitä hän olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Hän solmi sanoin sopimuksen, josta tulisi maksamaan kalliin hinnan. Camillen saamat kirjeet rakentavat pala palalta kuvaa traagisesta tarinasta; nuorena solmitusta siteestä, yhden naisen katkeruudesta ja rikoksesta, toisen naisen salatusta rakkaudesta ja ennen kaikkea erään uuden elämän syntymisestä. Kirjeitä lukiessa Camille kääriikin vähitellen auki vuosikymmenien petoksen verkon vyyhtiä.

Ranskalaisen Grémillonin (1977) Uskottuni on esikoisteos, ja erittäin taidokas sellainen. Grémillon kertoo tarinaa kahdessa tasossa ja pääasiassa kahden eri henkilön äänellä. 30- ja 40-luvuille sijoittuvissa osuuksissa Louisin ääni on tyystin erilainen kuin 70-luvun Camillen. Louisin ajatuksissa ja sanoissa näkyy tietty ajanmukainen pidättyvyys ja hienous, kun taas Camillen ajatukset sekä sanat ovat 70-luvulle tyyppillisen vapaita, rentoja ja paikoin hyvin suoriakin. Grémillonin luomat hahmot ovat jotenkin hyvin todentuntuisia ja kiehtovia. Tarinan juoni puolestaan on paljon enemmän kuin mitä ensin saatoin odottaa. Oletin kyseessä olevan kahden ihmisen erityisen rakkaustarinan, mutta Uskottuni tarjosikin monisävyisen tarinan eri ulottuvuuksineen. Toisaalta oli erään lapsettoman naisen katkeruus ja viha, toisaalta nuoren miehen kiintymys ja toisaalta sitten taas salattu rakkaus ja myöhemmin myös oman identiteetin salaisuuksien selviäminen. Kaiken taustalla niin sodanaikainen Pariisi kuin myöhemmin Pariisi 70-luvulla. Uskottuni tuntui jotenkin ihanan periranskalaiselta ja osin siksikin vaikutti minuun voimakkaasti. Jostain syystä olen kuin kotonani ranskalaisen kirjallisuuden kanssa. Uskottuni on yhtä aikaa koskettava, älykäs ja toiveikaskin. Ja juuri kun alkaa pohtimaan, onko tarinan traagiset käänteet olleet kuitenkin itselle liikaa, osaa Grémillon tehdä tarinassa hienon koukun, jonka myötä lukijana jää toviksi vellomaan ihanan täydellisen lukukokemuksen tuomaan olotilaan. Uskottuni oli minulle täydellinen lukukokemus, kertakaikkiaan. Erityiskiitos hienosta, vähäeleisen tyylikkäästä ja puhuttelevasta kannesta!

5/5

Uskottuni on luettu ainakin seuraavissa blogeissa
Leena Lumi
Kirjava kammari
Kirjaiten virrassa
Tarinauttisen hämärät hetket
Rakkaudesta kirjoihin

PS: Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen!

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Karin Slaughter: Pettävä hiljaisuus

Karin Slaughter: Pettävä hiljaisuus
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Broken (2010)
Suomentanut: Annukka Kolehmainen
Sivuja: 504

"Voi Jeffrey", Sara kuiskasi. Mitähän Jeffrey mahtaisi ajatella, jos tietäisi, mihin hän oli itsensä sotkenut? Mitä hän miettisi, jos tietäisi, kuinka hirveältä Sarasta tuntui palata hänen rakkaaseen kotikaupunkiinsa, jossa kaikki kohtelivat Saraa silkkihansikkain? Saran olisi varmaankin pitänyt olla kiitollinen muiden kunnioittavasta suhtautumisesta, mutta heidän säälivät katseensa puistattivat häntä.


Sara oli hemmetin väsynyt surevan lesken osaan.

Kun entinen patologi Sara Linton palaa pitkästä aikaa pieneen kotikaupunkiinsa Grant Coyntyyn aikeenaan viettää perheensä kanssa kiitospäivää, joutuukin hän mukaan murhatutkintaan, joka vetää hänet monin tavoin jälleen äärirajoille. Vedestä on löytynyt nuori ja kaunis Allison, raa'asti niskaan puukotettuna. Epäiltyä pidätettäessä hän oli vielä puukottanut yhtä poliisia, joka nyt makasi sairaalassa kriittisessä tilassa. Sara saa soiton, jossa hänet kutsutaan katsomaan pääepäiltyä, nuorta heikkolahjaista Tommya, joka kuitenkin löytyy Saran saapuessa kuolleena sellistään. Vaikka vähän ennen Tommyn kuolemaa rikosetsivä Lena Adams oli saanut puristettua hänestä tunnustuksen ulos, on Tommy ennen kuolemaan kirjoittanut vielä verellään sellin seinään "syytön". Lapsena Tommya usein klinikalla hoitaneena Sara ei voi uskoa kiltin ja rauhallisen Tommyn syyllistyneen veritekoihin, joista häntä syytettiin. Mutta miksi hän sitten riisti itseltään hengen sellissä, jos oli syytön? Mitä jollain saattoi olla nuorta opiskelijatyttöä vastaan niin paljon, että kylmäverisesti riisti tältä hengen?

Tommyn syyttömyyteen uskoen Sara ottaa yhteyttä Georgiaan ja pyytää sieltä apua selvittämään tapausta, sillä hän ei ole luottanut Lena Adamsiin enää sen jälkeen, kun hänen puolisonsa Jeffrey kuoli osittain Lenan takia kesken virantoimituksen. Georgiasta saapuukin tapausta tutkimaan erikoisagentti Will Trent, jonka Sara on tavannutkin aiemmin. Pahasta dysleksiasta kärsivä Will on monen silmissä sangen erikoinen hahmo, joka kulkee töissäänkin omia polkujaan. Vain Willin rautainen pomo Amanda, työpari Faith sekä vaimo Angie tietävät Willin ongelmista. Willin sormessa olevasta vihkisormuksesta huolimatta hänen liittonsa Angien kanssa on kaukana tavanomaisesta. Yhteisen lastenkotimenneisyyden jakaneena heitä yhdistää jokin selittämätön side, joka repii heitä välillä niin erilleen kuin yhteen. Vapaamielinen, tulisieluinen Angie riepottelee Williä mielensä mukaan, katoaa pitkiksi ajoiksi ja juuri kun Will kokee saaneensa elämän omillaan järjestykseen, palaa Angie takaisin. Grant Coyntyyn mennessään Will ei ole nähnyt Angieta taas yli puoleen vuoteen ja Saran nähdessään hän huomaa tuntevansa jotain, joka hämmentää hänen mieltään..

Pettävä hiljaisuus on Slaughterin toinen Georgia-sarjan teos, jossa kahden aiemman sarjan, Grant Countyn ja Atlantan päähenkilöt Sara Linton ja Will Trenton kohtaavat. Olen lukenut kaikki aikaisemmin käännetyt Slaughterin teokset ja erityisesti Grant Coynty ja Sara Linton ovat olleet lähellä sydäntäni. Atlanta-sarjassa tykästyin Will Trentiinkin ja hänen erikoinen persoonsa kiehtoo yhäkin. Niinpä Atlanta-sarjan avauksessa, Kivun jäljillä, olikin herkullinen tilanne kun Slaughter sai nämä kaksi tärkeää hahmoa kohtaamaan. Slaughter on mielestäni vahvoillaan henkilöiden kuvauksissa sekä heidän kehityskaarissaan. Saran ja Willin lisäksi merkittävä hahmo myös tässä kirjassa on rikosetsivä Lena Adams, joka on todellakin monessa liemessä keitetty mimmi, jolla nyt kuitenkin alkaa olla liikaa tunnollaan. Pettävä hiljaisuus keskittyykin paljon Lenaan, mutta myös Saran yhä läpikäymään surutyöhön. Toisaalta oman twistinsä tarinaan tuo Saran ja Willin erikoinen keskinäinen jännite. Itse juoneen liittyen on pakko todeta, ettei tämä mielestäni ole vahvinta Slaughteria, mutta edelleenkin toki nautittavaa luettavaa erityisesti Slaughter-faneille. Varsinkin Grant County-sarjan kirjoissa tapahtumat olivat niin selkäpiitä karmivia ja jännittäviä usein, että menetin melkein yöuneni. Pettävä hiljaisuus oli jotenkin rauhallisempi ja enemmän päähenkilöiden kemioihin ja sisäisiin maailmoihin keskittyvä. Pidin kyllä tietenkin, vaikkei tämä parhainta Slaughteria ihan ollutkaan.

Kouristukset taukosivat tuskallisen hitaasti. Viimein Lena alkoi rentoutua ja lakkasi puremasta hammasta. Hänen pulssinsa hidastui, ja sydän läiskytteli taas rinnassa kuin verkkoon tarttunut kala.


Kuinka hän olikaan päästänyt itsensä tähän tilanteeseen? Kuinka hän oli voinut mennä näin helposti lankaan?

4/5

Ps: Grant Coyntyssa ovat myös viihtyneet Leena, Norkku sekä Rachelle!

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Lukutoukan lomalöydöt Lapista


Lukutoukka se on lukutoukka lomallakin ja näköjään myös kirjahamsteri. Rovaniemen SPR:n Kontti on kyllä oikea kirjalöytöjen aarreaitta ja nyt siellä sattui vielä olemaan kaikki kirjat -50%. No, tietäähän sen miten siinä käy...Lisäksi kävin parilla itsepalvelukirpparilla, joista myös tein muutaman tosi hyvän löydön. Ensimmäisen kuvan kirjat hintoineen:

John Irving: Garpin maailma * Kaikki isäni hotellit * Välisarjan avioliitto  2€
Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani  1,50€
Maarit Verronen: Saari kaupungissa 1 €
Robinson Crusoe lapsille 1€
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon 2€
Susanna Alakoski: Sikalat 1,50€
James Clavell: Tai-Pan 0,75€
Sudenpentujen superkäsikirja 1,50€
Sujata Massey: Rei Shimura, samurain tytär  1,50€
Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin 1€
Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi 1€
Gunnar Mattsson: Prinsessa 2€


Ja toisen kuvan kirjapinossa:

The Complete Works of William Shakespeare 2,50€
Emily Wu, Larry Engelmann: Kuin höyhen myrskyn tuulessa 1€
Carol Shields: Ellei 1,50€
Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys: 1,50€
Eve Hietamies: Äitienpäivätyttö 1,50€
Maria Peura: On rakkautes ääretön 1€
Virginia Woolf: To the Lighthouse 0,50€
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen 0,50€
Maritta Lintunen: Heijastus 0,50€
Sujata Massey: Rei Shimura, Yakusan jäljillä  0,50€
Heidi Köngäs: Vieras mies 0,50€

Tässä vielä pari (joskin epäselvää, pahoitteluni!) kuvaa tuosta super löydöstä:



Juu-u, aikamoinen pino siis matkasi Lapista saakka tänne kirjahyllyyn. Iso osa kirjoista on muuten uudenveroisia vielä! Mikä/mitkä löydöistäni ovat sellaisia, jotka olisivat lähteneet sinunkin mukaasi?

ps: Kommentointini teidän kommentteihin laahaa nyt toista viikkoa jäljessä, mutta tässä päivän parin sisällä lupaan palata niihinkin!


keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Lukutoukan loma


Lukutoukan loma Lapissa alkaa lähetä loppuaan. Onkin ollut mukava ja toiminnallinen loma. Toisaalta varsinkin viisi metsän keskellä vietettyä päivää rentouttivat mukavasti. Paisteltiin lettuja kodassa muurikalla, haettiin juomavesi taivaallisen kauniista lähteestä (kollaasissa kuva), ihailtiin auringonlaskuja, saunottiin puusaunassa, ihmeteltiin Lapin tuttua ja kaunista luontoa. Luin Makinen Ikuisen rakkauden kosketuksia sekä Verrosen Osallisuuden tunnon sekä aloitin jo Slaughterin uusimman. Mukana oli iso pino kirjoja, jotta olisi mistä valita, mutta niin vain on aika mennyt pitkälti muuhun. Ja koska lukutoukka on lukutoukka lomallakin, Rovaniemelle saavuttuamme kävin paikallisessa SPR:n Kontissa tekemässä superlöytöjä. KAIKKI kirjat olivat -50 %:a ja kun lähtöhinta oli melkein kaikissa noin 3 euroa, niin voitte arvata miten kävi. Lupaan tehdä loppuviikosta oman postauksen kuvien kera noista löydöistä ( melkein kaksi muovikassillista kirjoja....Tiedän, tiedän, vastahan minä siivosin Lundian ja tyhjäsin parin hyllyn verran pois, mutta oikeasti, ajatelkaa nyt: Carol Shealdsia, Susanna Alakoskea, Joel Haahtelaa, Heidi Köngästä, Miikka Nousiaista, Eve Hietamiestä, Shakespereä, Virginia Woolfia, Lorna Byrneä, Anna Gavaldaa, John Irvingiä, Maarit Verrosta, Ernest Heminwayta ja..ja...voi mahoton!)

Huomenna suunnataan pikkuhiljaa auton nokka kohti kotikontuja. Koska siipan loma jatkuu ensi kuulle, tulee blogissani olemaan vielä tovi normaalia hiljaisempaa, mutta päivittelen kyllä sitä mukaa kun kirjoja tulee luettua. Joten,

vi ses!

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Maarit Verronen: Osallisuuden tunto

Maarit Verronen: Osallisuuden tunto
Kustantaja: Tammi 2006
Kansi: Taina Markko
Sivuja: 211

Salla meni tervehtimään, se tuntui luonnolliselta. Myös Helmi arvasi heti kuka hän oli, ja kaikki oli jotenkin mutkatonta. Helmillä oli lyhyet, siististi leikatut harmaat hiukset, siniharmaat silmät ja jäntevä kädenpuristus. Nyt oltiin naapureita, hän totesi. Ei siinä sitten sen enempää; kyllä kai vähitellen tultaisiin tutuksi.

Sosiologi Salla on tehnyt väitöskirjansa laitoksissa varttuneista lapsista ja siitä, miten he nykypäivänä tunsivat itsensä helposti osattomiksi yhteiskunnassa, miten he itse suhtautuivat siihen tai kuinka osattomuutta tunteva rakensi identiteettinsä. Sallalla on itsellä lastenkotimenneisyys, josta hän ei ole puhunut juuri kenellekään, varsinkaan työkavereilleen. Kun sosiaalitieteen laitoksen syysseminaari pidetään Jenninkartanossa, entisessä orpokodissa joka sittemmin oli muutettu hotelliksi, joutuu Salla palaamaan viidentoista vuoden jälkeen lapsuutensa maisemiin. Pintaan nousee monet vanhat kysymykset; ketkä olivat Sallan vanhemmat, mitä lastenkotitovereille oli sittemmin tapahtunut.

Salla elää yksinkertaista elämää, johon ei kuulu läheisiä ihmisiä juurikaan. Vanha opiskelutoveri Sirkku oli ainoa, kenelle Salla oli kertonut taustoistaan. Sirkun perustettua perheen heidän yhteydenpitonsa oli harventunut, muttei kuitenkaan katkennut. Muutaman mutkan kautta Salla tutustuu mystisesti katoavan työkaverinsa Jarnon iäkkääseen sukulaiseen Helmiin ja saa Helmin avustuksella kaipaamaltaan asuinalueelta asunnon. Vähitellen Salla tutustuu Helmiin ja Helmistä tuleekin hänelle melkein kuin adoptiomummo. Helmillä on monenlaisia tarinoita kerrottavana naapurustostaan ja Salla saakin uuden siitä uuden tutkimusidean. Väitös- ja karonkkapäivänä Sallaan tutustunut Agnus alkaa myös saada enemmän sijaa hänen elämässään. Myös suhde muutamaan työkaveriin saa syvempiä sävyjä ja Sallan tuntema osattomuuden tunto saa vähitellen väistyä osallisuuden tieltä. Sitä ennen kuitenkin täytyy Sallan käydä läpi monia vaiettuja asioita niin omassa kuin läheistensä elämässä. Asioita, jotka ovat painettu pinnan alle.

Tutustuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Maarit Verrosen tuotantoon novellikokoelma Normaalia elämää myötä, ja ihastuin. Jatkoin tutustumista Verrosen tuotantoon toisella novellikokoelmalla, Vanhat kuviot, joka myös oli todella hieno lukukokemus. Osallisuuden tunto on ensimmäinen lukemani Verrosen romaani. Pidän todella paljon Verrosen oikeastaan jotenkin arkisen verkkaisesta tyylistä tuottaa tekstiä ja rakentaa kuitenkin monisyistä tarinaa pikkuhiljaa. Syvemmät merkitykset nousevat vähitellen pintaan ja jälkimaku on voimakas. Osallisuuden tunto ei ollut minulle niin voimakas lukukokemus kuin novellikokoelmat olivat. Jotenkin koin muutaman käänteen ehkä hivenene epäuskottavana. Toisaalta tarinan loppukäänteet olivat hienot ja jättivät minulle sellaisen kirjallisen vau-efektin, sillä en ollut osannut aavistaa kyseistä kuviota. Kolmen lukemani Verrosen teoksen jälkeen väittäisin, että hänestä on muodostumassa kyllä yksi kotimaisen naiskirjallisuuden suosikkejani. Seuraavaksi Verrosen kirjaksi olen valikoinut jo Karsintavaiheen, joka odottaakin kotihyllyssä.

4/5

ps: Myös Booksy on lukenut Osallisuuden tunnon!

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Le Livre des brèves amours éternelles
Suomentanut: Annikki Suni
Sivuja. 158

Me elimme toukokuuta ja koko kaupunki valmisti juhla-ateriaa, pian palaisi aurinko räikeänä ja iloisena. Mutta kauneus oli läsnä siinä vuodenaikojen väliin eksyneessä hetkessä. Se ei tarvinnut kuin himmeitä värisävyjä, lumen vääränaikaista rakkautta, yllättäen heränneen muiston kirvelyä monien talvien takaa. Kauneus sekottui meidän hengitykseemme, riitti kun vain unohdimme keitä luulimme olevamme.

Andreï Makinen Ikuisen rakkauden kosketuksia on ensi kosketukseni Makinen tuotantoon. Luvattoman kauan olenkin pantannut Makinen tuotantoon tarttumista. Ikuisen rakkauden kosketuksia on sivumäärältään pieni romaani, mutta sisällöltään hyvin vaikuttava ja universaalikin, vaikka sijoittuu totalitarismin vaikutuksen alla elävään Neuvostoliittoon. Se on väkevä tarina, karhean kauniita tuokiokuvia ihmisistä sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa 60-80 -luvuilla, lopulta sen romahtaessa. Kahdeksan lyhyttä tarinaa nivoutuvat yhteen pienin häivähdyksin tai vahvemminkin sitein. Kaiken taustalla kokoavana voimana on kertomus syöpään kuolevasta, voimakkaasta toisinajattelijasta Dmitri Ressistä. Ress päätyi vankileirille viideksitoista vuodeksi, sai siellä vankitovereiltaan lisänimen Runoilija ja päätyi lopulta suruisana sivustakatsojana hienostokadun varteen seuraamaan erään hienon naisen kulkua kotiinsa.

Makinen tekstistä huokuu paikoin aika voimakaskin kritiikki niin totalitarismia ylläpitäviin kuin sen vallassa eläviä ihmisiä kohtaan. Tarinoiden ihmisten arki näyttäytyy pääosin rosoisena ja kovana, mutta usein kaiken ahdistavankin keskellä on välähdyksiä toivosta ja rakkaudesta. Kurjuuden keskellä ihminen kuitenkin herkästi hakeutuu etsimään ikuista onnea, pysyviä paratiiseja, ohittaen ne viiltävänkin kauniit, lyhyet onnen hetket joita arjen harmaan jatkumon välissä välähtelee. Tarinat ovat tavallaan ensinäkemältä aika pienieleisiä, arkisiakin, mutta todellinen kauneus, viisaus ja koskettavuus rönsyilee rivien välistä niin, että välillä lukiessa pakahduttaa.

Ikuisen rakkauden kosketuksia on valtavan älykäs ja puhutteleva tarina, jota ei voi lukea lyhyestä sivumäärästään huolimatta hotkien, ajatukset välillä muissa asioissa harhaillen. Se vaatii taukoja, pureskelemista. On jotenkin vaikea pukea edes sanoiksi niitä tunteita ja ajatuksia, joita se herätti. Ikuisen rakkauden kosketuksia on tarina, joka täytyy itse kokea ja oivaltaa.

Me menimme sisälle, ystäväni laittoi teetä, sanat tulivat tai eivät, mökin hiljaisuus riitti meille. Joskus kuuntelimme Tsaikovskin Vuodenaikoja melkein äänettömällä. Osa oli aina sama, Kesäkuu, jonka ystäväni löysi isolta kuluneelta levyltä tarkasti kuin taikuri. Emme koskaan panneet sitä kovemmalle, soiton piti olla hiljainen kuin kaiku, niin se tuntui olevan salaisemmin tavallisen elämän ulottumattomissa, sen elämän joka jatkui ulkopuolella meluisana, kiireisenä, kuurona.
Valo värjäsi tunnit, kulta sävyttyi meripihkaan, kalpeni sitten.


4/5

PS: Myös Leena ja Sara ovat lumoutuneet Makinen uutuudesta!

PPS: Terveisiä Lapista alla olevan kuvan kera!




keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Maritta Lintunen: Heijastus

Maritta Lintunen: Heijastus
Kustantaja: Wsoy 2009
Sivuja: 232

Minun mieheni kertoo minun mieheni kuolemasta.
Minä olen naimisissa, ja leski.
Minulla on poika, mutta en ole äiti.
Minulla on elämä, joka on tehty mahdottomaksi elää.

Tuomas on pikkukylästä aikanaan isänsä ahdasta odotusten muottia pakoon lähtenyt kolmekymppinen, joka isän puunkuljetusfirman sijaan valitsi opiskelun ja matematiikan maailmaan. Isänsä kuoleman jälkeen Tuomas palaa eräänä toukokuisena kevätpäivänä kotikyläänsä, käynnistää tapahtumien ketju, jolla on pitkät ja syvät juuret jo menneisyydessä. Vaikea suhde edesmenneeseen isään, isän vallan alle jäänyt äiti, nuoruudenrakkaus Suvi sekä kipeätkin muistot menneestä saavat Tuomaksen sisimmän pohjavedet liikkeelle. Kun Tuomaksen hahmo heijastuu erään vanhan rakennuksen ikkunasta sisällä, järkkyy erään toisenkin sisäinen maailma, nimittäin vanhan kampaaja-Saaran.

Todellisin elintilamme on ajatustemme liikkuma-ala.

Olen poiminut mietelmän jostakin kirjasta vuosia sitten, ja joka vuosi siirrän sen uuden kalenterini kanteen muistutukseksi itselleni. Se on ajatus, joka lohduttaa silloin kun mikään ei tunnu auttavan. Minä voin olla vanki, mutta minun ajatuksiani ei vangitse kukaan.

Tuomaksen kotikylän visiitin myötä kahden muun ihmisen kohtalot nivoutuvat yhteen yllättävin tavoin Tuomaksen kohtalon kanssa. Totuus, johon he kaikki tahoillaan enemmän tai vähemmän törmäävät, on vuosikausia uinunut pinnan alla. Ihminen luo illuusion itsestään niin omista toiveistaan ja ajatuksistaan kuin heijastuksista toisista ihmisistä. Lopulta ihminen on kuitenkin paljon enemmän kuin miten itse näkee itsensä tai kuinka toiset näkevät. Heijastammeko me toinen toisiamme vai ovatko heijastukset kaikkia niitä vaiettuja tunteita, menetettyjä mahdollisuuksia ja haikeita toiveita, joita sisimpiimme patoamme?

Ihastuin Lintusen teksteihin novellikokoelmassa Ovisilmä. Päätinkin lukea häneltä pian lisää ja Adlibriksen tilaukseen laitoinkin mm. tämän Heijastus-romaanin, jonka luin viikonloppuna junassa. Heijastuksiakin tarjoilee Lintusen hienoa tarinankerrontaa ja ilmaisua, joskaan mielestäni ei niin voimakkaasti mitä Ovisilmä teki. Lintusen teksti on rikasta ja hienolla tavalla polveilevaa. Kokonaisuus, joka rakentuu lukijan mieleen kirjan viimeisetkin käänteet luettua on yhtä aikaa hallittu ja kiehtova. Pidän yksityiskohdista, joita Lintunen ripottelee pitkin tarinaa. Ennen kaikkea Lintunen tekstillään haastaa minut pohtimaan ylipäätään elämää, ihmisen valintoja, onnellisuutta. Aivan Ovisilmän tasolle tämä ei lukukokemuksena kuitenkaan yltänyt, mutta tarjosi kuitenkin erittäin hyvän lukukokemuksen!

4/5

PS: Huomenna perheemme suuntaa auton nokan kohti Lappia, kuten viime vuonnakin. Luvassa on toivon mukaan mökkeilyä metsän keskellä ja oleilua myös kaupungissakin. Kirjoja pakkaan mukaan riittävästi, eri asia sitten, montako tulee luettua. Toiveissa olisi saada lukea paljon :) Voi olla, että kaupungissa ollessa naputtelen koneelle tunnelmia Andrei Makïnen uutuudesta, mutta viimeistän ensi viikon loppupuolella kun kotiudumme, blogikin taas aktivoituu!


maanantai 9. heinäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä
Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2012
Sivuja: 122

En minä tiedä mitä 80-vuotiaan miehen ja 43-vuotiaan naisen yhteiselämässä syödään. Appiukon ruokavalio koostuu perunasta, minä olen siirtynyt riisiin, nuudeleihin ja linsseihin ja vuosia sitten. Lisäksi on näitä pikantteja pikkueroja, kuten puoli vuosisataa ja elämänkatsomus. Saako sillä reseptillä gratiinit rakennettua?

Kahdeksankymppisen mielensäpahoittajajan poika perheineen asuu kaukana Sysi-Suomesta, Suur-Helsingissä. Kun poika päättää lähteä katsomaan yksin asuvaa isäänsä lasten kanssa, on mielensäpahoittajan miniällä, Liisalla tyystin toiset suunnitelmat: Lasi kylmää valkoviiniä, tyylikkäimpiä amerikkalaisia maalaistaloja käsittelevä lehti ja kaukosäädin. Ihana, armelia, vapaa viikonloppu.

Kun kännykän näytöllä vilkkuu, että mies soittaa, Liisa tietää ettei luvassa ole hyviä uutisia. Appiukko on loukannut jalkansa, eikä pärjää yksin. Miehen pitää kuitenkin jäädä toimittamaan isän asioita; on auton katsastusta ja vuodeosastolla makaavaa äitiäkin pitäisi käydä katsomassa. Hän ja lapset jäävät Sysi-Suomeen muutamaksi päiväksi ja appiukko tulee taksilla jo muutaman tunnin päästä heidän ovelleen. Se siitä rauhallisesta viikonlopusta. Jäyhä appiukko on aina pitänyt tietyn etäisyyden myös miniäänsä, ja Liisa tunteekin tehneensä hänen kanssaan kaikki mahdolliset virheet, mitä voi tehdä. Kun appiukko lopulta saapuu kapsäkkeineen ja perunapusseineen, ei Liisa tiedä, että pahin on vasta tulossa. Juuri kun Liisa luovii mallikkaasti appensa kanssa seuraavaan aamuun, saa hän puhelun töistä. Maanantaiksi aiottu venäläisten vierailu on siirtynytkin viikonlopulle ja Liisan tarvitsee lähteä heitä kentälle pian vastaan. Koska kyseessä on tärkeä asiakas ja rahakas kauppa, ei Liisan auta kuin työntää appiukko autoon ja yrittää sumplia ajaessa, kuinka selviytyy kaikesta kunniakkaasti. Appiukolla on mielessä vain perunat, jotka mokomat jäivät vahingossa edellisiltana ulos pihalle ja paleltuivat.

- Tuli pieni muutos ohjelmaan ja perunat ovat murheistamme pienimmät, minä sanon ja kiihdytän vanhoilla keltaisilla kehätielle.
- Nykyaika puhuu, appiukko sanoo. - Kyllä ei ole pieni asia kymmenen kiloa parasta sysisuomalaista perua...


Kunhan saan tämänpäiväisen kaupan lukkoon tilaamme niitä perunoita vaikka Perusta taikka Siperiasta, helvetti, vaikka kuinka vitun paljon saatana.


- Noituuko miniä?
- En koskaan. Onhan se turvavyö kunnolla kiinni?

Kyllä ei tarvinut mieltänsä pahoittaa Miniää lukiessa. Miniä onkin muuten erikoinen teos, sillä sitä sai ainoastaan ns. kylkiäiskirjana Kirjan ja ruusun päivänä! Ihastuin Mielensäpahoittajaan sekä Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike-teokseen, joten pitihän se tämä Miniäkin hankkia. Panttasin kuitenkin kirjan lukemista muutaman kuukauden, koska Miniän arvosteluja alkoikin tupsahdella pian Kirjan ja ruusun päivän jälkeen pitkin blogistaniaa. Tahdoin pienen hajuraon, koska olin jo ehtinyt arvosteluista imeä itseeni vaikutteita ja odotuksia. No mutta kannattihan se odottaa. Miniän idea on kerrassaan herkullinen; kahdeksankymppinen mielensäpahoittaja-jäärä suoraan Sysi-Suomen metsiköistä keskelle Suur-Helsinkiä ja nelikymppisen miniän arkea. Vaikka osa on ollut sitä mieltä, että tämä kolmas teos on jo liikaa ehkä saman idean toistoa, niin tunnustan että minuun tämä upposi kyllä kuin kuuma veitsi voihin. Luin tämän nyt viikonloppuna junassa kun kävin pienelle reissull Ruissalossa ja kyllä ihan hävetti kun tirskahtelin muuten aika hiljaisessa junavaunussa. Siinä vaiheessa kun Liisa ja mielensäpahoittaja kohtaavat venäläiset, lähtee tarina sellaiseen kyrömäiseen lentoon, että hitaampia heikottaa. Kyllä ei tästä huumori parane.

5/5  koska rakastan mielensäpahoittajaa, kyllä en muuta sano.

Ja koska Miniää on kirjablogeissa pilvin pimein, nyt laiskana kehoitan hakemaan Googlella. Kyllä Google kertoo ;)

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Marie Hermanson: Laakso

Marie Hermanson: Laakso
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Himmelsdalen ( 2011)
Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry
Sivuja: 393

" Mahtavaa! Kerrassaan mahtavaa! Tunnetko tarun manalan lautturista? "
" En."
" Anna kertoi sitä minulle, kun olin pieni. No, oli mies joka oli tuomittu soutamaan vainajia virran yli manalaan. Ees ja taas, ees ja taas, iäisyyksiin. Hän oli kurkkua myöten täynnä sitä mutta ei tiennyt, miten voisi vapautua. Sitten yhtenä päivänä hän sai tietää konstin. Tiedätkö mikä se oli? "
" No? "
" Hän antoi airot jollekin toiselle. Tajuatko? Niin helppoa se oli. Hänen piti vain pyytää jotain matkustajaa soutamaan hetki. Hän oli vapaa häipymään, ja se toinen jäi soutamaan iäisyyksiin."
Max ei voinut lakata nauramasta jutulleen.

Max ja Daniel ovat identtisiä kaksosia. Lapsena Daniel teki kaikkensa passiivisemman Maxin eteen ja vanhemmat huolestuivatkin lopulta siinä määrin, että päättivät laittaa pojat toviksi erilleen. Max lähti isän matkaan ja Daniel jäi äidin huomaan. Sen piti olla aluksi vain lyhyt kokeilu, mutta kun tuloksia alkoi syntyä ja arki sujua erossa paremmin kuin yhdessä, väliaikainen järjestely muuttui pysyväksi. Lopulta pojat tapasivat toisiaan enää vain kerran vuodessa ja tapaamisten ollessa sangen intensiiviä, vanhemmat päättivät sen olevakin kylliksi. Aikuiseksi varttuessaan ailahteleva Max eli elämäänsä kaaoksen keskellä siinä missä Daniel rakensi vankkaa perustaa tulevaisuudelle töitä tehden ja perhettä perustaen. Daniel kuuli harvoin Maxista, edes heidän äitinsä kuoleman aikaan hän ei saanut Maxiin yhteyttä. Kun Daniel saa yllättäen kirjeen Maxilta, ja hänen oman elämänsä peruspilarit ovat yllättäen vähemmän vakaat avioeron ja epävakaan työtilanteen myötä, hän päättää suostua veljensä pyyntöön tulla vierailulle Sveitsiin, hoitolaan jossa Max on lepäämässä.

Himmelstal. Taivaanlaakso. Kaunis nimi kauniilla paikalla, Daniel ajatteli.

Jykevien vuorten keskellä, syvällä Alppien kainalossa sijaitsee idylliseltä näyttävä suljettu yhteisö, joka tarjoaa lepoa kaipaaville asiakkailleen upeat puitteet toipua. Huikeat maisemat, raitis vuoristoilma ja huipputason psykologit tarjoavat stressin väsyttämille ihmisille suorastaan paratiisin. Kun Max esittää Danielille pyynnön ns. tuurata häntä muutaman päivän ajan, jotta Max saisi laakson ulkopuolella hoidettua välit kuntoon vaarallisten velkojien kanssa, ei ajatus muutaman päivän lomasta paratiisissa tunnu Danielista hullummalta. Daniel saisi muuten liikkua laaksossa vapaasti, mutta hänen täytyi olla aina aamuisin ja iltaisin tiettyyn aikaan Maxin mökissä, kun tarkastajat olivat kierroksellaan. Se oli tärkein osa laakson sääntöjä ja siitä ei voinut tinkiä. Ennen kuin Daniel kuitenkaan edes ehtii kunnolla suostua veljensä erikoiseen ehdotukseen, hän huomaa että Max on todellakin suunnitellut kaiken valmiiksi ja häipyykin eräänä aamuna jättäen Danielin tilalleen. Daniel tutustuu laaksossa sangen omalaatuisiin ihmisiin ja kylän bubissa laulava Corinne alkaa tuntua ainoalta normaalilta ihmiseltä. Miksi ihmiset oikeasti ovat tulleet laaksoon, mikä heitä vaivaa? Päivät kuluvat ja Daniel saa huomata Maxin tehneen katoamistempun. Rentouttava muutaman päivän loma Alppien syleilyssä Maxin hyväksi muuttuukin pian painajaiseksi, josta tuntuu olevan mahdoton päästä pois.

" Mitä sinä oikeastaan tiedät Himmelstahlista, Daniel? "
" Tämä on ylellinen klinikka kauniilla mutta vaarallisella alueella. Henkilökunta vaikuttaa hullummalta kuin potilaat. Mutta kaikkein hulluimpia ovat laakson alkuperäiset asukkaat. Liikenneyhteyksiä ei ole. Jokakerta kun yritän lähteä täältä, näkymätön kuminauha nykäisee minut takaisin. Siinä jokseenkin kaikki mitä tiedän."


Marie Hermanson on minulle ihan uusi tuttavuus ja voi millainen tuttavuus olikin! Ei voi muuta todeta ensin kuin että kyllä nyt psykologisten jännäreiden ystävää hemmoteltiin urakalla. Hermansonin luoma tarina on niin monisyinen, ovela ja jännittävä, että luin tätä kirjaa kahtena yönä aivan liian myöhään aikaista heräämistä ajatellen, mutta oli vain pakko! Kyllä on nyt analyyttisyys tällä blogistilla kaukana, kun en oikein tunnu osaavan edes perustella kunnolla, miksi :) No, yritetäänpäs vielä kuitenkin. Juoni Laaksossa on harvinaisen taidokkaasti mietitty ja luotu. Harva asia on sitä, miltä alunperin vaikuttaa ja vielä senkin jälkeen lukijalta vedetään matto jalkojen alta. Toisaalta tunnelma, joka tiivistyy sivu sivulta, on oikeasti otteessaan pitävä ja jossain vaiheessa aloinkin tuntea melkein jonkin sortin klaustrofobiaa. Hermansonin luoma henkilömaailma on myös oikein rikas ja kiehtova. Ihmisistä ikään kuin paljastuu eri kerroksia koko ajan tarinan edetessä. Laakson rikkaus ei ole vain tarinassa ja ihmisissä, vaan myös tematiikassa, joka tulee voimakkainkin keinoin läsnä. Pahuuden kasvot näyttäytyvät monin tavoin ja haastavat lukijan pohtimaan omaakin käsitystä pahuudesta. Aika täydellinen herkkupala tämän genren ystäville ja toivon todella, että häneltä suomennettaisiin lisääkin, sillä tämä on jo kymmenes hänen kaunokirjallinen teoksensa.

Pahuus on vain eräänlaista kyvyttömyyttä.
           Bertol Brecht,
           Setsúanin hyvä ihminen

5/5

Tästä jälleen piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen, Ruotsin alle.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Mitä mukaan lomalle?


Heinäkuu taitaa aika monella olla sellainen lomailu- ja rentoilukuukausi. Kirjablogeissa ainakin selvästi huomaa monen päivitystahdin hidastuneen, mukaanlukien allekirjoittaneen. Tulevana viikonloppuna alkaa näillä näkymin meidän perheen hektisin lomailuaika, sillä ohjelmassa on niin minulla Ruisrockia kuin koko perheen Lapin matkaa sekä ystävien kyläilyä ja lasten synttärijuhlintaa. Toisin sanoen päivitystahti täälläkin tulee olemaan aika verkkainen ja Lapin lomalla tuskin päivitän ollenkaan. Tällä viikolla lueskelen kuitenkin toivon mukaan vielä ahkerasti ja laitan varmaan sitten tuon Lapin loman ajaksi jonkun tulemaan ajastettunakin. Tällä hetkellä luen todella mielenkiintoista Liken uutuutta, Marie Hermansonin Laaksoa, siitä juttua täällä ihan parin päivän sisällä.

Mutta sitä ennen toivoisin teiltä apuja sen suhteen, mitä pakkaan sitten Lapin lomalle mukaan. Toivotaan, ettei tällä kertaa käy kuten viime kesänä, kun sairastuimme kovasti koko perhe Lapissa ja minä en saanut edes yhtä pokkaria luettua loppuun. Kuvassa näkyvästä etummaisesta pinosta otan varmaankin sen kolmisen kirjaa mukaan ja nyt haluaisinkin kuulla, mitä sinä toivoisit minun nappaavan sitten mukaan! Ja toki saa myös ehdottaa jotain ihan muutakin :)

Kaunista heinäkuista viikkoa kaikille, nautitaan kesästä ja kirjoista! Pysykää kuulolla, sillä tällä viikolla vielä luvassa ainakin tuo Laakso ja kenties vielä jotain muutakin!