tiistai 31. tammikuuta 2012

Iida ja pehmot päiväkodissa

Catarina Kruusval, Tammi 2008
Alkuteos: Fia och djuren på dagis 2007
Suomentanut Tittamari Marttinen

Meillä on luettu pari viimeistä kuukautta iltasatuina ja muutenkin vain oman hyllyn kirjoja. Eilen käytiin kirjastossa kuopuksen kanssa esikoisen kerhoillessa ja lainattiinkin pitkästä aikaa lastenkirjoja. Itsekin sorruin lainaamaan Marja Leena Virtasen Aidan sekä Marko Kilven Elävien kirjoihin, vaikka lukemista olisi koko vuoden tarpeiksi omassakin hyllyssä.

Kruusvalin Iida ja pehmot päiväkodissa osoittautuikin eilen illalla lukiessamme oikein mainioksi tarinaksi. Kuvitus sinällään on aika pelkistettyä mutta meillä on tykätty näistä itse piirretyn näköisistä kuvituksista kovastikin. Meillä on puhuttu jo jonkin verran päiväkotiasioista, koska se arki koittanee syksyllä lapsilla.

Iida on reipas päiväkotilainen, jolla on myös paljon pehmoja....jotka puhuvat! ( "Siis miten nuo pehmot muka puhuvat?", kysyi neljävuotiaani kesken lukemisen.) Eräänä aamuna pehmoja alkaa kuitenkin kiinnostaa kovasti, mitä siellä päiväkodissa oikein tehdään, kun Iida sinne on aina lähdössä niin innokkaana.


Pehmoeläimet päättäväkin, että ne lähtevät Iidan matkaan, isoa pehmokirahvia myöten. ( Ja voi sitä hauskuutta, kun neljävuotias huomasi, että kirjassa on ihan samanlainen iso pehmokirahvi kuin hänellä, ja yhdessä nauroimme ajatukselle, että sekin tunkisi esikoisen mukaan joku kerta kerhoon..) Niinpä Iidan mennessä päiväkotiin, purkautuu repusta sekalainen seurakunta hänen rakkaita pehmoeläimiään: Kille Kirahvi, Into Pirteä, Varis Vaakku, Nallukka, pikku kisu, Mäyris ja Jänö Pupunen. Päiväkodin muut lapset riehaantuvat Iidan pehmoista ja ne poloiset joutuvat suoranaisen riepottelun kohteeksi. Onneksi päiväkodin Anita-ope lopulta päättää pelastaa pehmoeläimet siirtämällä ne naulakkoon odottamaan.


Mutta voi tylsyys! Pehmoeläimet istuvat tylsistyneenä naulakoilla, kunnes Iidan päiväkotikaveri Sini hiipii naulakoille ja huomaa, että hänellä on kotona aivan samanlainen nalle kuin Nallukka....

Sinällään siis tarinaltaankin hyvin simppeli, mutta meillä tämä herätti niin paljon kikatusta ja myös pohdintaa " entä jos meidänkin pehmoeläimet...", että päätin tuoda kirjan blogiinikin. Pitkästä aikaa siis lastenkirjakin, kun aikaisemmin oli täällä keskustelua, että osa kaipailee myös niitä tänne.

Ja kaikki hyvät kanssablogistit, muistattehan huomisen Blogistanian Globalian! Kello 10 huomenna julkaistaan monessa blogissa kunkin blogistin oma ehdokaslista ja 2.2 voittaja julkaistaan Kirjavassa kammarissa. Pysykäähän siis lukijat "kuulolla" ;)


lauantai 28. tammikuuta 2012

Harjukaupungissa tapahtuu


Olen monet kerrat harmitellut sitä, että kaikki kiva kirjallisella saralla tapahtuu lähinnä etelä-Suomessa. Onhan meilläkin täällä Harjukaupungissa, Jyväskylässä toki jo kirjamessut, mutta nekin ovat vuosi vuodelta supistuneet. Haiken mielin katselen silloin tällöin saamiani kutsuja kustantamojen tilaisuuksiin ja lueskelen kirjakauppojen kirjailijavierailuista. Viime vuoden oma kirjallinen tapahtuma- kohokohta oli varmaankin Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät- teokseen perustuva Jyväskylän matkailun järjestämä Kertun ja Ollin polku -kävelykierros. Nyt vuoden alussa olen kuitenkin herännyt näkemään, että kyllä meillä täällä harjukaupungissakin on muutakin kuin ne joka vuosi entistä pienemmän kirjamessut! Ilokseni nimittäin bongasin jo tällaisen ilmoituksen pikkukirjastostamme:  



Luin Marisha Rasi-Koskisen Katariinan viime kesänä ja pidin kovasti. Niinpä aion ehdottomasti mennä kuuntelemaan Marishaa ja tietenkin hakemaan signeerauksen omaan kirjaani, ellei arki tuo jotain estettä matkaan. Luvassa siis ensi kuussa mahdollisesti kuvien kera juttua aiheesta!

Ja heti seuraavalla viikolla tuon jälkeen on luvassa Vanhan kirjan talvi- tapahtuma, jossa pääpaino on antikvariaateilla ja divareilla. Tapahtuma on kaksipäiväinen, joten eiköhän tuolla ehdi piipahtamaan ja aistimaan tunnelmia kameran kerä sekä tietenkin tekemään löytöjä! Tapahtumassa on myös kirjailijavierailuja.

Jyväskylän kirjamessut ovat nykyään osana isoa Elämysviikonloppu-tapahtumaa, jossa on myös mm. Viinimessut, Ruoka 2012-messut, Vapaa-aika-messut jne. Viime vuonna koin jo pientä väsymystä kirjamessujen suhteen, sillä edelleenkään isot kustantamot eivät ole mukana ja siitä muustakin tarjonnasta on karsittu todella paljon. Johtunee varmaan siitä, että kirjamessut on yhdistetty tuohon isoon tapahtumaan omana osana ja tilaa ei enää ole samalla tavalla kuin ennen. Tässä linkissä muisteluja viime vuoden messuilta. Mutta, vaikka nurisenkin asiasta, tietenkin aion kirjamessuille mennä ja olisipa mukava saada aikaa joku bloggaajien meetinkikin paikan päällä. Viime vuoteen poiketen aion tänä vuonna lähteä messuilemaan kunnolla ja perehtyä ainakin Viini- ja Ruoka-messujen tarjontaan kirjojen lisäksi. En ole yleensä mikään superinnokas messuilla kiertäjä mutta jos tänä vuonna kokeilisi oikeasti hyödyntää tuon koko tapahtumaan hankittavan rannekkeen, kun sen kuitenkin joutuu ostamaan vaikka kävisi vain yhdellä messualueella.

Aion siis jatkossa olla silmät ja korvat tarkkana, mitä kirjallisia tapahtumia täällä harjukaupungissamme on ja kertoa ainakin osasta niistä teille täällä, sekä tietenkin mielenkiinnon ja mahdollisuuksien mukaan osallistua itsekin niihin ja raportoida siitäkin täällä. Luvassa siis "Harjukaupungissa tapahtuu" -sarja, miltäs kuulostaa? Ja minulle saa vinkatakin jos tiedät täällä jonkun kivan kirjallisuuteen liittyvän jutun enkä itse ole sitä hoksannut.

MUOKS: Lisään jo tähän myös Jyväskylän kaupunginkirjaston pitämät Kirjaillat, joista löytyy tarkempaa tietoa mm. tästä linkistä. Minulla odottaa omassa hyllyssä vielä lukemistaan Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus -Siltala 2011 ( luen helmikuun aikana varmaankin) ja huomasin, että siitä on huhtikuussa luvassa kirjailta, eli keskustelua kirjasta!

perjantai 27. tammikuuta 2012

Kaarina Davisin haastattelu

Kaarina Davis kotonaan Alhonlahdessa upean luonnon ympäröimänä

Tausta tälle haastattelulle löytyy blogistani Irti oravanpyörästä -arvostelun yhteydestä, tästä linkistä. Kaarinan tarkemman esittelyn puolestasi löydät hänen omilta blogisivuiltaan täältä. Kun minulle tarjoutui mahdollisuus Irti oravanpyörästä teoksen lukemiseen ja sen yhteydessä Kaarinan haastatteluun, se kaikki tuli minulle erittäin hyvään hetkeen oman elämän kannalta. Koitan kovasti omassa elämässäni pohtia asioita, jotka tuovat tarpeetonta stressiä tai vievät voimavaroja. Erityisesti sitä, kuinka omassa arjessa voin hiljentää ja keskittyä niihin olennaisiin ja tärkeisiin asioihin. En ole tällä hetkellä työelämän oravanpyörässä, mutta sekin aika koittaa tänä vuonna kun poikaseni lähtevät hoitoon ja minä palaan työelämän haasteisiin. Kaarinan filosofia Irti oravan pyörästä -teoksen taustalla on hyvin laaja-alainen eikä missään nimessä keskity vain siihen, kuinka irroittautua työelämän oravanpyörästä. Kaari kertoo kirjassa oman tarinansa, kuinka hän pystyi omassa elämässään luopumaan turhasta ja saamaan tilalle onnellisuutta ja harmoniaa. Sain itse kirjasta paljon vinkkejä ja ajatuksia siihen, miten minä pystyn omaa arkeani tarkkailemaan tavalla, jonka tavoitteena on pyristellä irti erilaisista oravanpyöristä elämässäni, sillä niitä löytyy ihmisellä yllättävistäkin paikoista. Nyky-yhteiskunta suorastaan tönii ihmistä kohti materialistisempaa, suoristuskeskeisempää elämistä, jossa lopulta inhimillisyydellä voi olla pieni sija. Ihminen täyttää elämänsä asioilla, jotka loppujen lopuksi vain kuormittavat hänen olemistaan. Halutaan koko ajan lisää ja enemmän, ilman että pysähdytään miettimkään mitä todella tarvitsemme. Toisaalta merkittävä tekijä on työelämän raaistuneet vaateet suorastaan yli-ihmisestä, jonka pitää jaksaa painaa pitkää päivää. Iltalehtien lööpit ovat varsinkin viime aikoina kertoneet monista surullisista tragedioista ja väkisin tulee mieleen, kuinka moni niihin päätyneistä teoista on ajettu jo niin selkä seinää vasten, ettei enää vain jaksa? Mistä syntyy se ajatus, että ihmisen pitää oman jaksamisen uhalla suorittaa niin henkilökohtaisessa kuin työelämässä? Toisaalta liian moni ihminen itse ajaa itsensä pisteeseen, jossa arjesta tulee elämisen sijaan selviytymistä. Ihminen unohtaa olevansa lopulta itse se aktiivinen toimija elämässään ja sen sijaan heittäytyy yhteiskunnan uhriksi. On helpompi syyttää kaikesta muita ja yhteiskuntaa kuin myöntää, että monessa asiassa me oikeasti hyvin pitkälti olemme oman onnemme seppiä.

Irti oravanpyörästä- arvostelun yhteydessä kerroin, että Kaarina vastailee haastattelussa mielellään myös lukijakysymyksiin ja kysymyksen lähettäneiden kesken arvotaan yksi Irti oravanpyörästä- teos. Kiitokset kaikille kysymyksen lähettänelle, tällä kertaa onni suosi J-M:ä Porvoosta, saat kirjan ensi viikolla! Tässä siis vihdoin Kaarinan haastattelu kokonaisuudessaan:


1. Jos haluaa nuorena irrottautua työelämän oravanpyörästä (muuttaa omaan taloon ja elää osin omavaraisesti), onko sinulla siihen mahdollisesti neuvoa, miten tuo voisi olla mahdollista? Onko mielessäsi vinkkejä tai ajatuksia, muuta neuvoa kuin raataa töissä ensin vuositolkulla, jotta saa rahat millä ostaa oma tupa ja pihamaa? (Lukija)
Suosittelen lukemaan kirjani Irti oravanpyörästä sekä kotisivuiltani Usein Kysytyt Kysymykset.

Irti oravanpyörästä -teoksen esittely Kaarina Davisin nettisivuilla 
Usein kysytyt kysymykset

Niissä pohdiskelen juuri näitä asioita. Ehkä olennaisinta on kiinnittää huomiota kysymyksenasetteluun: ”muuttaa omaan taloon” ja ”ostaa”. Tarvitseeko meidän aina omistaa ja ostaa asioita? Oravanpyörästä pääsemiseksi ei tarvitse olla omaa tonttia ja tupaa. Haluamme paljon asioita. Ne ovat eri asioita kuin mitä tarvitsemme. Elinolosuhteemme ovat usein aika hyvät jo nyt, niitä kannattaa vaan viritellä ja tuunata hiukan: asettaa kohtuullisempia tavoitteita ja nähdä kompromissien tarjoamat huikeat mahdollisuudet. Vuokralla asuminen nähdään usein jotenkin huonona vaihtoehtona. Vuokralainen on kuitenkin hyvin vapaa. Omaisuus ja velka ovat rasitteita. Aina pitää miettiä korjauksia, kunnostuksia, kuluja, riskejä ja vakuutuksia jne. ja on eräällä tavalla varsin sidottu paikkaan ja muistoihin. Mitä vähemmän omistaa, sen vapaampi on. Se on todellista rikkautta. 

Esimerkiksi kerrostaloasuminen vuokralla puutarhapalstoineen on hyvä vaihtoehto. Viljelypalstan vuokraus ei maksa kuin muutaman euron vuodessa, lähimetsästä ja järvistä saa käytännössä ilmaiseksi ruokaa, kansalaisopistot (tai ystävät ja sukulaiset) opettavat puuttuvat taidot. 
Elämä muuttuu mielenkiintoiseksi seikkailuksi, kun oppii uusia taitoja ja tapoja nähdä elämää. Ei ole tarvetta suurelle irtiotolle, jos elämä (ja työ) muuttuu mielekkääksi ja mielenkiintoiseksi. Elämän yksinkertaistaminen ja hidastaminen onnistuu niin kaupungissa kuin maalla, vuokra-asunnossa kuin omassa talossa. Konsteja on juuri niin monta kuin on ihmistäkin. Vain luovuus ja mielikuvitus ovat rajana.

2.Kirjasi ovat rohkaisseet varmasti monia tekemään isoja muutoksia elämässään - tai ainakin harkitsemaan niitä. Minkä verran saat lukijapostia, jossa kysytään ihan suoraa neuvoa käytännön asioihin liittyen? Esim. kasvimaan hoidosta, remontista tai raha-asioista. Ja oletko vastaillut? Kun kirjasi lukee, tulee helposti sellainen tunne "kuin tuntisi sinut", ja varmaan moni siksi kokee sinut helposti lähestyttäväksi. (Lukija)
Lukijapostia tulee paljon. Kiitos lukijoilleni! En pysty vastaamaan kaikille yksityiskohtaisesti. Siksi yritän koostaa kysymyksistä Usein Kysyttyjä Kysymyksiä ja blogikirjoituksia, jotta mahdollisimman moni saisi yksityiskohtaisempaa tietoa kysymyksiinsä.

3.Miten ohjeistaisit toistaiseksi lapsetonta pariskuntaa "irti oravanpyörästä" elämän tyyliin. Lapsia haluaisimme muutaman vuoden sisällä, velkaa eikä lainaa ole, asumme vuokralla. Millaisia olisivat tärkeimmät piirteet johon kiinnittää huomiota ennen lapsia? (Lukija)
Mielenkiintoinen kysymys! Isot ja tärkeät elämänmuutokset vaativat aikaa. Hyvä, että mietitte niitä jo nyt. Mitkä ovat teille tärkeitä arvoja ja tavoitteita? Monet haaveilevat pääsevänsä ”irti oravanpyörästä”, mutta he eivät ole selkeästi määritelleet itselleenkään mitä se heille tarkoittaa. Silloin oravanpyörästä irrottautuminen on vaikeaa, jos vain haaveilee ja ajelehtii. Pitää olla suunnitelmia. Mitä ”irti oravanpyörästä” tarkoittaa itse kullekin? Lyhyempiä työpäiviä? Alanvaihtoa? Mahdollisuutta hoitaa lapsia kotona? Työskentelyä kotona? Mahdollisuus kävellä ja pyöräillä työpaikalle, kouluun, tarhaan ja palveluihin? Oppia elämään luonnonläheisemmin ja ekologisemmin? Löytää ja luoda ympärilleen lähiyhteisö, joka auttaa ja tukee? Kun selkeät tavoitteet ovat tiedossa, pitää pienin askelin luoda sellaista elämää, joka heijastelee omia arvoja. Nykyelämä ei ole yksinkertaista ja helppoa. Lasten kasvattaminen ei ole yksinkertaista ja helppoa. Lasten myötä elämän prioriteetit muuttuvat täysin. Uskon, että elämää kannattaa yksinkertaistaa ja tasapainottaa. Mikä elämässä on tärkeintä?

Keskustelin erään äidin kanssa elämän yksinkertaistamisesta ja kohtuuteen tyytymisestä. Heidän perheellään on selvät pelisäännöt. He elävät vapaaehtoisesti vaatimattomammin. Esimerkiksi lapsella on sellaiset lelut, jotka ovat kestäviä ja niitä on sen verran vähän, että ne mahtuvat siististi yhteen laatikkoon. Lapsi arvostaa lelujaan ja ne ovat sellaisia, että hänenkin lapsensa voivat niitä sitten aikanaan käyttää. Ongelmaksi ovat muodostuneet juhlapäivät ja sosiaaliset kuviot. Vanhemmat ilmoittavat vieraille, että emme tarvitse leluja. Lapsi on kuitenkin isovanhempiensa ainoa lapsenlapsi, kummiensa ainoa kummilapsi, parhailla kavereilla ei ole vielä lapsia, joten kielloista huolimatta he kantavat lapselle armottoman kasan turhia leluja. Toisaalta lapsi juttelee koulussa kavereidensa kanssa ja vertaa perheiden elämäntapaeroja ja kyselee vanhemmiltaan: ”Ollaanko me köyhiä?”. Toisin sanoen perhe pärjäisi mainiosti mutta ongelmat ja paineet tulevat kodin ulkopuolelta. Muiden on vaikea kunnioittaa heidän elämänarvojaan.

Ekologiset asiat nousevat tärkeiksi lasten syntymän myötä. Meidän pitäisi jättää maapallo seuraavalle sukupolvelle, eli omille lapsillemme, paremmassa kunnossa kuin millaisena sen saimme. Meidän pitäisi nähdä ainakin viiden seuraavan sukupolven yli. Mielestäni tärkeimmät elämän eväät lapselle on hyvä, terve itsetunto, rakastavat ja huomaavaiset vanhemmat, turvallinen ja lämmin koti. Emme tarvitse aineellisten asioiden pönkitystä, kun elämme henkisesti rikasta elämää.

4. Suosittelisitko kirjoja (mieluiten suomeksi) jotka käsittelevät "irti oravanpyörästä" aihetta tai muita sinuun vaikutuksen tehneitä kirjoja. (Lukija)
Kirjoitin Irti oravanpyörästä–kirjan, koska mistään ei löytynyt tätä aihetta käsittelevää kirjaa. 
En osaa suositella mitään tiettyjä kirjoja, vaan suositan lukemaan mahdollisimman paljon kaikkea erilaista. Luen kaikenlaisia kummallisiakin kirjoja. Ystäväni pyörittelevät päätään ja sanovat: ”mitä sinä nyt tuollaista luet?!” Mielestäni on tärkeää avata mielensä kaikenlaiselle uudelle ja lukea kirjoja, joita ei koskaan ajattelisi lukevansa. Näin ylittää omat sisäiset muurinsa ja oppii näkemään asioita eri näkökulmista. Esimerkiksi elämänkerroista oppii eri ajattelutapoja, joiden avulla on helpompi tehdä omaan elämään kaipaamiaan muutoksia.

Kun lakkaa lukemasta (ja tekemästä) sitä mitä kaikki muutkin lukevat (ja tekevät), tai olettavat sinun lukevan (tai tekevän), tapahtuu jännittäviä asioita!

5. Mikä on suurin positiivinen asia, jonka kaksi kirjoittamaasi teosta ovat tuoneet elämääsi vai pystyykö suoraan osoittamaan, että jotkut asiat ovat suoraan seurausta niistä?
Positiivisia asioita on paljon. Ei voi mainita vain yhtä. Kirjojen julkaisu on ollut osoitus siitä, kun alkaa suhtautua luottavaisesti elämään, se saa yllättäviä käänteitä. Kyselin aikoinaan ystäviltäni neuvoa mille alalle minun kannattaisi hakeutua. Mikä olisi minulle luonteva ala? Minut nähtiin ikuisena hoitajana. Kukaan ei osannut neuvoa. En itsekään nähnyt rakkaassa harrastuksessani kirjoittamisessa (laajassa kirjeenvaihdossa) ratkaisuja. Jouduin hakemaan pitkään uutta elämänsuuntaa.

Jokin aika sitten koulukaverini vuosien takaa soitti ja kyseli kuulumisia. Kun hän kuuli mitä touhuan nykyään, hän tokaisi: ”Niinpä tietysti, olisihan se pitänyt arvata. Koulussa kirjoitit luentomuistiinpanojen lisäksi aina vähintään kahta kirjettä samaan aikaan. Olit aina kirjoittamassa.” Olen oppinut, että usein lähellä olevat, itsestään selvät ja rakkaat asiat tarjoavat ratkaisuja.
Tiedän helpottaneeni monen ihmisen elämää ja edesauttaneeni jollakin tavalla ihmisten ja luonnon hyvinvointia. Olen saanut paljon uusia ystäviä, iloa, voimia, mielenkiintoisia tilaisuuksia ja tarjouksia. Pystyn työskentelemään kotoa käsin ja saan elantoa. Tunnen tehneeni jotain suurempaa, jotain mihin en uskonut yltäväni. Se on muuttanut suhtautumistani elämään. Nyt on helppoa uskoa, että kaikki on mahdollista.

6. Missä toivoisit näkeväsi itsesi kymmenen vuoden kuluttua?
Luonnon keskellä. En osaa ajatella niin kauas. Yritän elää tätä päivää mahdollisimman täydesti. Eihän sitä tiedä elänkö edes kymmenen vuoden päästä (ainakin silloin olen varmasti luonnon keskellä). Toivon että olen voinut esimerkilläni vaikuttaa suhtautumisessamme elämään. Että näkisimme jatkuvan kasvun kestämättömyyden. Että näkisimme itsestään selvän, aivan nenämme alla olevan onnen: luonnon. Meidän pitäisi varjella sitä kaikin keinoin.

7. Mikä on mielestäsi oravanpyörässä elävän nyky-ihmisen suurin kompastuskivi mielekkään elämän tavoittelussa?
Niitä on paljon. Kiire, päämäärättömyys, itsekurin puute, mukavuudenhalu, kyvyttömyys kestää sosiaalista painetta, pelot. Käsittelemme tunteitamme huonosti. Haemme lohtua, korvikkeita ja ratkaisuja materiaalisista asioista. Emme näe mitä meillä jo on, vaan sen mikä meiltä (mukamas) puuttuu. Mietimme liikaa mitä muut ajattelevat tekemisistämme. Odotamme ulkopuolelta (esimerkiksi yhteiskunnalta) apua, emmekä itse kääri hihoja. Unohdamme sen tärkeän tosiasian, että kuolemme jonain päivänä. Elämme kuin meillä olisi toinen elämä jossain varalla.

8. Suunnitteletko tai kirjoitatko jo uutta teosta, ovatko lukijasi toivoneet sinun pureutuvan uuden teoksen myötä johonkin tiettyyn aiheeseen?
Kyllä, suunnittelen ja kirjoitan. Lukijani ovat toivoneet kuulevansa lisää elämästä Alhonlahdessa ja sen suuntaista tekstiä yritän koostaa. Blogikirjoituksissani tulen antamaan jatkossa enemmän elämänhallintavinkkejä luonnonläheisempään, ekologisempaan ja yksinkertaisempaan elämään.

Lämmin kiitos Kaarinalle haastattelusta! Ihania talvipäiviä sinne Alhonlahteen!



keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö
Kustantaja: WSOY 2011
Sivuja: 348

Olen saanut tulla astutuksi tämän taivaan alla joka asennossa ja kulmassa, olen huohottanut ja huutanut avaruuksiin himoani. Sinua olen saanut yllin kyllin. Mutta vasta nyt olen oppinut, ettei mulkun päässä minua odota rakkaus, vaan väsymys, kivistys, erilaiset tulehdussairaudet, aamun kirkastama ikävä ja ikiaikainen häpeä. 
  Sota on saanut minusta otteen.

Se on sellainen tunne, kuin olisi tullut ensin roikotetuksi ylimmän parvekkeen reunalta ja juuri kun kauhu on nousemassa mieleen, joku tempaiseekin lämpimään ja lohduttavaan syleilyyn. Katja Ketun Kätilö on niin väkevä ja haastava lukukokemus, että kaikki sanat tuntuvat liian pieniltä sitä kuvaamaan. Myönnän, että jännitin tämä Blogistanian Finlandiankin voittaneen teoksen lukemista, sillä lukuisien arvostelun perusteella odotukset kirjan suhteen olivat yhtä aikaa kovat mutta ristiriitaiset. En hätkähdä roisia tekstiä tai kauheita tapahtumiakaan, mutta silti jotenkin emmin, onko kirja sellainen, että haluan sen lukea. Blogistanian Finlandian jälkeen tunsin kuitenkin suorastaan pientä velvollisuutta lukea kirjan ja onneksi niin. Eilen kirjan lopetettuani puhaltelin pitkään syviä huokauksia ulos ja tuumasin moneen kertaan: "Huh huh...huh huh!". Ei päästänyt Kätilö helpolla, se todellakin haastoi ja vei minut lukijana mukavuusalueeni laitamille, pakottaen katsomaan jonnekin pimeyteen. Se ravisutteli ja sai haukkomaan henkeään, kauhistutti ja ihastutti. Se jätti jälkensä.

Eletään vuotta 1944 Parkkinassa, Suomen Lapissa. Jatkosota alkaa olla lopuillaan, mutta Lapin sota on jo melkein kynnyksellä. Sodan vielä riehuessa ympärillä yrittää moni kyläläinen elää elämäänsä niin hyvin kuin taitaa. 36-vuotias vanhapiika, punikkiäpärä ja Villisilmäksi haukuttu nainen toimii kätilönä, Jumalan armosta. Kun hän erään kerran toimittaa Näkkälän Lisbetin lapsenpäästöä, tupaan astuu mies joka ensi hetkestä lähtien mullistaa hänen maailmansa, kaiken. Mies on saksalaissuomalainen SS-upseeri ja valokuvaaja Johann Angelhurst, Johannes. Johannes haluaa kuvata juuri synnyttäneen Lisbetin sekä vauvan, mutta hän kiinnittää huomiota tuohon erikoiseen naiseen, jonka suupielessä roikkuu vielä palanen poikkipurtua napanuoraa. Johannes katsoo Villisilmää tavalla, jolla ei kukaan muu ennen ole katsonut. Johannes näkee tuon yhteisön hyljeksimän punikin jälkeläisen tilalla naisen vailla vertaansa. Sota kuljettaa kuitenkin Johanneksen työtehtäviin  saksalaisten ylläpitämälle vankileirille, Titovkalle. Villisilmä, joka on saanut väkevän vainun tuosta miehestä, saa puhuttua itsensä sairaanhoitajaksi Titovkaan. Hän haluaa tuon miehen, ei mitään muuta ja hinnalla millä hyvänsä.

Jumalani, jos mie tuon miehen saan niin muuta en pyydä.
Sain mitä pyysin. On tullut maksun aika.

Myös Näkkälän Lisbet on iskenyt silmänsä Johannekseen ja niinpä sanonta "sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua" avautuu varsinkin Villisilmän eteen raadollisempana kuin koskaan ennen. Raadollisinta on kuitenkin sodan tuoma todellisuus, joka Titovkalla vallitsee. Sahatessaan vankien kuoliossa olevia raajoja irti, Villisilmä luulee nähneensä jo kaiken, mutta pahin on vielä tulossa. Rakkauden tähden, Johanneksen tähden hän on valmis tekemään mitä tahansa ja hyväksymään kaikki ne kauheudetkin, joita hän todistaa ja joihin myös itsekin lopulta joutuu osallisiksi. Saksalaisten suorittamat ihmiskokeet, naisvankien raiskaukset.. Sodan uhreja eivät vain ole miehet rintamalla vaan sota runtelee ihmisiä paikoissakin, joissa pitäisi voida olla turvassa. Johannes kantaa omia traumojaan, joita hän ei kuitenkaan uskalla kohdata edes mielessään.

Mutta se on selvää, että minun on saatava lääkettä, muuten maailman reunat alkavat taas rakoilla. Ilman Herman Gödelin antamaa lääkettä se kaikki mustuus syöksyy minuun kuin sielu imisi valoa ja suoltaisi mustaa.

Kun jatkosota päättyy ja saksalaisista tulee kuin silmänräpäyksessä liittolaisuuden sijaan vihollisia, joutuu Titovkassa siihen asti sairaanhoitajan virkaa toimittanut Villisilmä kohtaamaan itsekin sodan kauheudet tavoilla, joiden kuvitteleminenkin tekee kipeää. Hän anoo apua niin itselleen kuin suojateilleen Johannekselta, joka on välillä niin sekaisin omien sisäisten haavojensa kanssa, ettei pysty kuin makaamaan katolla ja laskemaan tähtiä. Sota on jättänyt jälkensä häneenkin. Villisilmän ja Johanneksen välinen polte, kiima ja rakkaus on kuitenkin rajua ja paljasta. Kaikkien sodan raakuuksien, veren, lemun ja epätoivon keskellä se ei menetä voimaansa, vaikka hetkittäin kaikki tuntuukin niin epätoivoiselta. Lopulta Kuolleen miehen vuono on paikka, missä jotain päättyy ja jotain alkaa.

Kätilö on tosipohjainen tarina sodan seurauksista ja niistä kauheuksista, joista harva meistä suomalaisista tietää. Ei siksi, etteikö haluttaisi tietää, vaan siksi että niistä on niin kauan haluttu vaieta: vankileirien kauheudet ja toisaalta suomalaisnaisten suhteet saksalaissotilaisiin, joista hetkessä tulikin lopulta vihollisia. Kätilössä sodan julmuudet tulevat niin iholle, ettei niiltä voi ummistaa silmäänsä.  Kätilö on kuitenkin myös väkevä tarina paljaasta himosta, rakkaudesta. Se näyttää miten hurjiin tekoihin ihminen on valmis, ei vain sodan vaan erityisesti rakkauden nimissä. Ketun käyttämä kieli on paikoin suorastaan irvokkaan ronskia, mutta ei tällaisista asioista voi kauniin sanoin kirjoittaakaan. Tämä on tarina, mitä ei pidäkään kaunistella silosanoin. Kettu riisuu kirjansa ihmiset kaikesta ylimääräisestä ja näyttää ihmisen hyvin alkukantaisena, suorastaan eläimellisenäkin olentona, jonka halu pysyä elossa ja olla rakastettu, on hurja. Kaiken rumuuden ja pahuuden keskellä kuitenkin on aina palanen toivoa, kauneuttakin. Voi kuulla valaiden laulun, nähdä huikaisevan tähtitaivaan kattonaan tai mikä tärkeintä, tuntea kädet jotka pitävät kiinni silloin kun maailma kaatuu.

Vaikka kuolisin nyt, kuolisin tietäen, että olet tulossa. Olen odottanut niin kauan ja nyt sinä vihdoin tulet luokseni.

Kätilö on luettu niin monessa kirjablogissa, että linkitän tällä kertaa vain P.S Rakastan kirjoja- blogin Saran arvostelun, jonka lopusta löytyy kattavaa linkkilistaa muihinkin arvosteluihin! Ja jos jollekin jäi epäselväksi, mitä kirjasta pidin, arvosana puhukoon puolestaan:

5/5

tiistai 24. tammikuuta 2012

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Maarit Verronen: Normaalia elämää
Kustantaja: Tammi  2009
Sivuja: 155

-Jatketaanpa sitten, ja sinä pidät huolen, etten minä tule kovin pahasti kiduttaneeksi tai vammauttaneeksi ketään. Jos olisit oikein rehellinen, raportoisit minusta eteenpäin, mutta etköhän sinäkin olen niitä, joilla oma ura on etusijalla.
Jelisa nipisti itseään. Hän ei ollut varma oliko juuri kuullut Pirjo S:n sanovan tuon kaiken.


Maarit Verrosen Normaalia elämää tarjoilee lukijalleen tilanteita, jotka vaikuttavat ulospäin suorastaan tylsän normaaleilta, mutta ovatkin pinnan alla tarkkanäköisiä ja paikoin absurdeja kertomuksia ihmisistä erikoisissa tilanteissa. Ennen kaikkea se pureutuu ihmisen käsitykseen siitä, mikä on normaalia ja mikä ei, kun epänormaalista tulee puistattavalla tavalla normaalia. Vai miltä kuulostaa veljekset, jotka käärivät kuolleen äitinsä lakanan alle piiloon ehtiäkseen viedä arvokasta omaisuutta itselleen jemmaan vain perintöveron välttääkseen? Tai duunari, joka löytää lautapaketista silpoutuneen ruumiin, mutta poliisin sijaan soittaakin iltapäivälehdille? Tai entä kun parisuhteessa ainoa mikä enää kotiin tullessa kiinnostaa, on se että onko puoliso muistanut ruokkia kalat?

Verrosen kirjassa ihmisten kohtaamissa tilanteissa korostuu yhteiskuntamme vitsaus, kun oman edun ja maallisen mammonan tavoittelu ajaa oikeudenmukaisuuden sekä rehellisyyden ohitse niin, että hitaampia heikottaa. Verrosella on selvästi vahva kyky sinänsä pienieleisen mutta tarkkanäköisen proosan muodossa peilata ihmistä monelta kantilta. Pintapuolisesti ja nopeasti luettuna voi tulla jopa tunne, että mikä tässäkin nyt oli se idea, mutta novelleiden älykkyys piilee niiden tarkkanäköisyydessä sekä todella vahvassa jälkimaussa sekä, sillä se iskee lujaa. Näitä tarinoita ei siis kannata lukea putkeen ja hosuen, vaan antaa vähän aikaa mielen makusteluun. Ymmärtääkseni Verronen on kirjoittanut paljon dystopiaan liittyviä teoksia, mutta tämä novellikokoelma nojaa vahvasti juuri tähän hetkeen ja toimii kyllä aika oivaltavan yhteiskuntakuvauksenakin. Niin voimakkaasti se heijastelee ilmiöitä, joiden keskellä mekin elämme: kyvyttömyys välittää toisista, itsekkyys, ahneus, muiden hyväksikäyttö, oman edun moraaliton tavoittelu. Verroselta on tulossa ensi kuussa Vanhat kuviot -novellikokoelma, jonka aion ehdottomasti lukea.

Novellit ovat jaettu neljään osaan: "Tähän kaikki pyrkivät", "Ei sillä enää ole merkitystä", "Ei kuulu kenellekään" sekä  "Muuten ei voisi olla". Nuo jaottelut kuvastavatkin hyvin tarinoiden luonnetta. Omat suosikkini novelleista ovat Hammaslääkäri, Hoitaja sekä Opettaja.

4/5

PS: Myös Booksy , Luru ja Jori ovat lukeneet Normaalia elämää ja tykänneet!

maanantai 23. tammikuuta 2012

Torey Hayden: Viattomat

Torey Hayden: Viattomat
Alkuteos: Innocent Foxes (2011)
Kustantaja: Otava 2012
Suomentanut: Satu Leveelahti
Sivuja: 334

"Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää se, ettei kettuja voi syyttää siitä, mitä ne tekevät. Ketut rakastavat kanoja. Kanat ovat niiden lempiruokaa. Ne eivät käsitä, että ne tuhoavat niitä, joista kaikista eniten pitävät."

Montanalaisessa pikkukaupungissa Abundancessa ei enää vuosikausiin ole ollut juuri mitään ylenpalttista, vaikka sen nimi sitä tarkoittaakin. Sen jylhät vuoristomaisemat jaksavat kuitenkin vielä ihastuttaa niin alkuperäisiä asukkaita kuin heitäkin, jotka pakenivat isoista kaupungeista Abundancen rauhaan. Abundancelainen Dixie koittaa toipua pienen poikavauvansa Jamie Leen menetyksestä samaan aikaan kun yksi Hollywoodin suosikkinäyttelijöistä, Spencer Scott koittaa paeta julkisuutta vuoristolukaalissaan seuranaan poika, jonka seuraa hän ei kaipaa. Yhdeksänvuotias Tennesee oli tulosta Spencerin ja erään hehkeän fanitytön satunnaisista sänkyjutuista, ja vaikka DNA-testit muuta väittivät, ei Spencer halunnut uskoa Tenneseetä pojakseen. Siinä hän nyt kuitenkin oli, Spencerin huolehdittavan halusi hän tai ei, sillä Spencerin ailahtelevainen äiti oli päättänyt lähettää pojan välillä isänsä riesaksi.

Tennesee ei tunnu viihtyvän isänsä hoiteissa sen enempää kuin mitä Spencerkään tuntuu viihtyvän poikansa seurassa. Isän ja pojan välinen sananvaihto on yhtä kirosanojen ja moitteiden tulvaa. Spencerille ei tule mieleen, että ehkä ailahtelevaisen äitinsä kanssa pienen ikänsä elänyt poika peittää jotain ärsyttävällä käytöksellään ja kaipaisi aikuisen oikeaa läsnäoloa. Spencer on niin keskittynyt oman mielihyvänsä tavoitteluun, että toivoisi tuon yhdeksänvuotiaan, kiroilevan ja rasittavan pojan mahdollisimman kauas itsestään. Erään, yhden monista, kinan jälkeen Tenneseekin kypsyy isäänsä ja päättää ottaa ja lähteä. Mutta lähtiessään kävelemään pitkin tien vartta, Tennesee ei voi aavistaakaan, mihin hän lopulta päätyy.

Kun Dixie jäi eräänä päivänä melkein Spencerin auton alle, alkoi hänen hulttio poikaystävän Billyn mielessä jo itää ajatus tavasta saada helppoa rahaa. Sattuman ja kohtalon oikkujen myötä Billy näkeekin hetkensä tulleen kun huomaa tiellä kävelevän Tenneseen, kuuluisan Spencer Scottin pojan. Billy käynnistää tapahtumien ketjun, johon niin Dixie kuin Tennesee tahtomattaan joutuvat mukaan.

Dixie oli aikonut sivellä voidetta pojan hyönteistenpuremiin, mutta poika ei päästänyt häntä lähelleen, eikä Dixien totta puhuen tehnyt enää mieli yrittää. Puoli tuntia tai kauemminkin poika heittelehti ja huusi niin rumia haukkumasanoja, ettei Dixie ollut ikinä kuullut moista sen ikäisen lapsen suusta. Sitten hän alkoi itkeä kiukkuisesti ja tuskastuneesti tavalla, joka ei herättänyt minkäänlaista myötätuntoa. Ja vihdoin viimein hän vaikeni.

Torey Haydenin uusin teos, tällä kertaa fiktiivinen romaani, Viattomat näyttää kuinka aikuiset herkästi kohtelevat lapsia kuin pelinappuloina omissa peleissään. Kun aikuisen oman mielihyvän tavoittelu nousee tärkeimmäksi asiaksi, jää lapsen perustarpeetkin helposti tyydyttämättä. Pääosin tosipohjaisia tarinoita kirjoittanut Hayden näyttää tässä kolmannessa fiktiivisessä tarinassa, miten aikuisten ajattelemattomuudella voi olla syvät vaikutukset lapseen. Lapsipsykologin tausta tuo vahvan vireen kirjaan juuri lapsen näkökulmaan. Suorastaan raivoisan ärsyttävästi käyttäytyvän lapsen taustalla on usein holtittomasti käyttäytyvä vanhempi. Toisaalta Hayden tuo esille sitäkin, että on inhimillistä tuntea lapsenkin käytöstä kohtaan välillä vihaa ja raivoa. Haydenin kirjoista ollaan vähän kahta mieltä. Toiset rakastavat erityisesti hänen tosipohjaisia tarinoitaan kun taas toiset pitävät kirjoja sosiaalipornona. Kuulun itse ensimmäisiin. Haydenhan on aina kysynyt kirjaansa luvan ko. tarinan lapsilta, kun he ovat olleet jo aikuisia. Hän on myös muuttanut nimet ja muitakin seikkoja, jotta oikeiden henkilöiden intimiteettisuoja säilyisi. Itse koen, että tarinat jotka Hayden kertoo, ovat tärkeitä ja ansaitsevat tulla päivänvaloon. Kun tosiasia on usein se, että todella kauheistakin oloista lähtöisin olevalle lapselle on iso merkitys sillä, että jo yksikin ihminen oikeasti haluaa auttaa lasta ja näkee tuon pienen ihmisen ongelmineen aidosti. Ja uskaltaisin väittää, omalla taustallani, että rankankin lapsuuden tai nuoruuden eläneen lapsen mielestä aikuisempana olisi tärkeää saada omalla tarinalla valettua toivoa niihinkin, jotka elävät vielä vaikeissa olosuhteissa. Olen nyt taas rönsyillyt ehkä vähän itse kirjan ohi pureutuessani Haydenkin kirjoihin yleisemmällä tasolla, joten palataanpa siis hetkeksi vielä Viattomiin.

Olen pitänyt eniten Haydenin kirjoissa juuri niistä tosipohjaisista, missä hän toimii itse kirjan minä-kertojana. Siksi Viattomien alussa tovi taas tottua siihen, että tällä kertaa Hayden ei itse ole tarinassa mukana vaan kyseessä on fiktiivinen romaani. Hayden osaa kuitenkin kirjoittaa myös täysin fiktiivistä tarinaa johon hänen lapsipsykologin taustansa tuo vahvaa pohjavirettä. Hayden myös ensimmäistä kertaa sijoittaa näin suoraan tarinaa Montanaan, jossa hänen omat juurensa ovat. Kiehtovaa kirjassa onkin myös taustalla pienen näivettyvän kaupungin kuvaus. Se, kuinka Abundance on alkuperäisille asukkaille ehkä rakas mutta toisaalta ahdistava kun taas suurkaupungin sykkeistä tuleville haluttu pakopaikka. Hayden tuo tarinaan myös syvällisemmin tyhmästi käyttäytyvän aikuisen omia sisäisiä haavoja ja kipupisteitä varsinkin Dixien ja Spencerin myötä. Spencer käyttäytyy itsekeskeisesti ja suorastaan ääliömäisesti, mutta tarinan edetessä hänkin saa hieman ymmärrystä osakseen. Vaikka ajoittain kaipasin tähän kirjaan ns. Toreyn omaa ääntä, pidin kirjasta aika tavalla. Se näyttää toisaalta sen miten itse vaurioituneet aikuiset siirtävät omiin lapsiinsa huonon kohtelun perimää ajattelemattaankin, mutta toisaalta myös sen miten toivoa paremmasta voi olla yllättävissäkin paikoissa.

Rakkaus on niin monimutkainen juttu. Yleensä me vahingoitamme ihmisiä, joita rakastamme, emme edes tiedä, miksi sen teemme. Tai kai me tiedämme, mutta emme kuitenkaan osaa käyttäytyä paremmin.

4/5

lauantai 21. tammikuuta 2012

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
Alkuteos:  Les yeux jaunes des crocodiles (2006)
Kustantaja: Bazar 2011
Suomentanut:  Marja Luoma

Elämä valuu käsistäni. En ole keksinyt, mikä sen tarkoitus on. Minä en elä vaan suljen silmäni elämältä. En osaa olla muiden kanssa, en osaa olla itseni kanssa. Raivostun ihmisille, jotka suhtautuvat minuun sen kuvan mukaan, jonka heille annan, vaikka en pidä siitä. Raivoan itselleni, koska en pysty antamaan itsestäni toisenlaista kuvaa. Kierrän kehää eikä minulla ole rohkeutta muuttua. Kun yhden kerran alistuu muiden lakeihin ja suostuu elämään heidän ajatusmaailmansa mukaisesti, oma sielu latistuu ja hajoaa. Kutistuu pelkäksi ulkokuoreksi. Entä jos on liian myöhäistä?

Ranskalaisen Katherine Pancollin Krokotiilin keltaiset silmät -teoksessa ihmiset ovat enemmän tai vähemmän epämukavasti itse luomissaan rooleissa ja ulkokuorissa, jotka määrittävät heitä. Keski-ikäisen pariisilaisen historiantutkijan Joséphinen arki mullistuu, kun hänen miehensä päättää lähteä Joséphinen hyvänä pitämästä liitosta nuoremman naisen matkaan ja päätyy Keniaan kasvattamaan krokotiileja. Joséphine joutuu yhtäkkiä ottamaan ohjat  kahden tyttären kasvatuksen lisäksi myös talouden hoidosta arken pyörityksen ohella. Teini-ikäinen esikoinen Hortense pistää Joséphinen lujille siinä missä kuopus Zoé kaipaa vielä yllättävän usein äidin syliä. Joséphinen huonoa itsentuntoa ei helpota hänen siskonsa Iris, jolla tuntuu olevan kaikkea: rikas aviomies, kaunis koti ja ylellisyyttä siellä minne katseensa suuntaa. Siskosten kylmä ja laskelmoiva äiti Henriette, Hammastikku, elää kulissielämää varakkaan Marcelin kanssa, jolla puolestaan on vispilänkauppaa nuoren uhkean sihteerinsä kanssa. Hyvin harva Pancolin kirjan henkilö on sinut elämänsä tai edes itsensä kanssa, ja siten kaipaa elämäänsä monia asioita. Joku kaipaa rahaa, joku rakkautta ja yllättävän moni sitä, että voisi kokea elävänsä mielekästä elämää. Pancolin kirjan krokotiilit eivät ole vain Kenian rämeikössä vaanivia petoja, vaan usein myös ihmisen syvimpiä pelkoja.

Sattumien ja pienen valkoisen valheen kautta Joséphine päätyy kirjoittamaan historiallista romaania siskonsa nimissä, palveluksena erityisesti Irikselle. Iris kaipaa sosiaalisen statuksensa kohotusta mieheensä liittyvien ikävien juorujen myötä ja kunnon tienesti ei tekisi pahaa puolestaan Joséphinelle. Kaikki kuulostaa helpolta, mutta milloinka elämä kulkisi täysin etukäteen suunniteltuja teitään?

Suukkoja, äläkä unohda:  muista silloin minua, kun kirppu puree sinua!

Krokotiilin keltaiset silmät on pintapuolisesti suloisen naiivilla tavalla hupsu ja sydämellinen tarina erityisesti keski-ikäisistä ihmisistä elämän aallokossa, mutta myös teini-ikäisten joskus sivaltavastakin suoruudesta ja älykkyydestä suhteessa aikuisiin. Suloisen hupsuuden takana, pinnan alla syvemmissä vesissä todellakin uivat niin todelliset kuin symboliset krokotiilit keltaiset silmät kiiluen. Kirjan päähenkilöt kantavat sisimmissään monia pelkoja, joihin lukijan on helppo varmasti jossain määrin edes samaistua: työttömyys, pettäminen, ero, huono itsetunto ja vaikeat sukulaissuhteet.

Tämä kirja on odotellut minua jo yli puoli vuotta luettavien kirjojen pitkässä rivissä. Kaipasin nyt jotain hyvänmielen kirjaa, ilman että tarina kuitenkaan on mitään ihan hömppähöttöä. Olen parin vuoden aikana kehittänyt vahvan rakkauden ranskalaisiin elokuviin ja kirjallisuuteen, ja senkin myötä odotin mielenkiinnolla Pancolin kirjan lukemista. Muiden arvioista olen aikaisemmin lukenut keskustelua siitä, onko tämä viihdekirja vai ei. Se on jännä juttu tuo sana viihde yhdistettynä kirjan arviointiin, sillä tuntuu kuin se olisi melkein kirosana tai vähintään synonyymi huonolle kirjalle. Olen itse aikaisemmin sanonut, että omalla kohdalla viihteellisyys voi olla mukana hyvin erilaisissa kirjoissa ilman, että se on missään määrin negatiivinen ominaisuus. Jos puhun halvasta kioskikirjallisuudesta tai ihan luokattomasta hömpästä, silloin ollaan varmasti  minun arvostelukategoriassa huonon kirjan synonyymien parissa. Miksi se on niin hankala ajatella, että viihteellisyys voi olla kirjassa vain ja ainoastaan hyvä piirre. Eikö hyvän kirjan parissa juuri viihdytä syystä tai toisesta? Krokotiilin keltaiset silmät on mielestäni viihteellinen kirja, mutta isoilla teemoilla, jotka syventävät lukukokemusta. Itse tarina on kuitenkin sellainen sopivalla tavalla sympaattinen ja hupsu. Päähenkilöt ovat paikoin kieltämättä vähän kliseisiä ja juonenkäänteet romanttiselle tarinalle ominaisia, mutta sen antaa anteeksi, kun tarina itsessään on kuitenkin enemmän. Oma kiehtova lisä kirjassa on Joséphinen kirjan kirjoittaminen, sillä Pancol rakentaa hyvinkin yksityiskohtaisesti Joséphinen luomaa tarinaa. Ihan sellaista täyttymystä kirja ei kuitenkaan tarjonnut, mitä olin ennakko-odotusten perusteella mieleeni luonut, ja siksi pitkän jahkaamisen jälkeen päädyin antamaan kirjalle pisteitä neljän sijasta kolme. Mutta kuten aikaisemmin pisteytyspostauksen yhteydessä mainitsin, kolmen pisteen kirja on jo hyvä ja suosittelen sitä muillekin.

3/5

Pancolin kirja on luettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:
Lumiomena
K-blogi -koko lailla kirjallisesti
Luettua
Mari A.

Tällä kirjalla nappaan pisteen myös Kirjavan kammarin Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan- haasteessa!

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Lukutoukan pisteytys


(Kuva oma)

Siellä ne nyt sitten ovat. Tunteella annetut, tämän lukutoukan täysin subjektiiviseen näkemykseen perustuvat, lahjomattomat pisteet. Aluksi tuntui vaikealta erityisesti pisteytyksen 3/5 kohdalla olla laittamatta vaikka plussaa tai miinusta vielä vähän tarkentamaan pistemäärää, mutta päätin sitten kuitenkin pysyä suunnitelmassani ja totean, että kolme pistettä on oikeasti jo hyvä pistemäärä. Kolmen pisteen kirja on jo sellainen, mitä suosittelen mielelläni muillekin vaikka se ei olisi vielä minua saanutkaan lukuhurmokseen. Mutta mielestäni se ei silti vähennä kirjan hyvyyttä, koska ei kaikkien kirjojen pidä ollakaan viiden pisteen lukukokemuksia.

Ihan yllätyin, kun lopulta sain 141, välillä 06/10-12/11, lukemistani kaunokirjallisista kirjoista peräti 28 viiden pisteen kirjaa! Kävin erityisesti ne vielä uudestaan läpi pisteytyksen jälkeen ja kyllä, kaikki nuo kirjat täyttävät seuraavat kriteerit:

Napakymppi! Tämän kirjan haluan ehdottomasti omaankin hyllyyn, ellei jo ole siellä. Tämän kirjan takia muistan, miksi rakastan kirjoja ja lukemista.

En halunnut tehdä siitä täydestä viidestä pisteestä mitään kirjallista Mont Everestiä itselleni, koska oikeasti olen lukenut paljon kirjoja, jotka ovat olleet minulle täydellisiä lukukokemuksia. Se ei tarkoita, etteikö kirjassa voisi olla mielestäni jotain pientä kritisoitavaakin, mutta pääsääntöisesti täydellinen kirja on sellainen, että se menee sydämeen ja sielun sopukoihin asti. Pyöräyttää sielun pohjavedet liikkeelle ja värisee mielessä pitkän tovin vielä lukemisen jälkeen. Saa aikaan haluun huutaa isoon ääneen jes! Joskus tuo kirja voi olla vaikka erittäin hyvä dekkari ja joskus taas korkeakulttuurinenkin romaani..ja kaikkea siltä väliltä. Lukeminen on niin huikea harrastus!

En pisteyttänyt selvästi tietokirjoiksi luokiteltavia, sarjakuvia enkä myöskään lastenkirjoja. Tämä tuntui selkeimmältä vaihtoehdolta itselle. Pisteytyskategoria löytyy nyt helposti blogini oikealta sivulta ja jos haluaa näppärästi kurkata vaikka juuri ne viiden pisteen kirjani, klikkaa vain kohtaa 5/5 ja saa näkyviin kaikki tuon pistemäärän saaneet kirjat.

Pisteytysten laittamisen ohella tämä viikko on ollut tähän mennessä lukemisen sarallaKIN vähän sellaista downshiftaamista. Krokotiilin keltaiset silmät on piristävän erilainen kirja, jota luen mielelläni, mutta toisaalta olen halunnut iltaisin katsella hankkimiani ihania BBC:n klassikko  elokuvia ja sarjoja, kuten esimerkiksi Henry Jamesin kirjaan perustuvaa Ruuvikierrettä ja Anthony Trollopen He know he was right-tarinaan perustuvaa minisarjajulkaisua. Mutta eiköhän tässä loppuviikolla tuosta Pancollin kirjastakin ole jo arviota luvassa. Sitä odotellessa muistattehan jättää pe mennessä sähköpostiini kysymyksiä Kaarina Davisin haastattelua varten! Ja eihän tässä muuten ole enää kuin parisen viikkoa kun julkistetaan Blogistania Globalia-ehdokkaat! Ja olisipas muuten kiva kuulla, että mikä kirja juuri sinulla on nyt kesken? 

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Tähtiä kuin Otavassa- melkein ainakin

(Kuva oma)

Kiitokset kaikille galluppiin vastanneille! Lopputulos oli seuraava, 53 % vastanneista kaipaa arvostelujeni yhteyteen pisteytystä, tähtiä tms tapaa. Ja koska ajattelin äänestystuloksen suhteen, että olipa hajonta kyllä ja ei- äänien kesken miten pieni tahansa, toimin isomman prosenttiluvun vastauksen mukaisesti. Siispä alan tässä pikku hiljaa lisätä ihan ensimmäisistä arvosteluistani lähtien arvostelun mukaan pisteytyksen 1-5. Toki osa voi miettiä, että miten hyvin pystyn arvioimaan jo yli vuosi sitten lukemiani kirjoja ja onko se sitten vääristävää suhteutettuna siihen, että jatkossa annan pisteytyksen heti luettuani...mutta eihän tämä ole niin vakavaa, vai mitä?  Pisteytys perustuu puhtaasti omaan subjektiiviseen lukukokemukseeni ja väitän, että kun palaan kuhunkin arvosteluuni yksitellen, aika hyvin pääsen vielä sen hetkiseen lukufiilikseen sen verran kiinni, että voin aidosti pisteyttää lukukokemuksen. Kunhan saan koko urakan tehtyä, eli pisteytettyä kirjat ( pisteytän vain kaunokirjalliset teokset, lastenkirjat ja tietokirjat sekä sarjikset toistaiseksi jäävät ilman tätä pisteytystä.), tulee tuonne blogini oikeaan reunaan oma kategoria, josta on helppo klikata suoraan vaikka kaikki neljän pisteen kirjat esille. Voi olla, että urakka on valmis jo tällä viikolla, tai voi olla, että vasta ensi viikolla. Tulossa siis kuitenkin on, sen halusin heti gallupin päättymisen jälkeen teille kertoa! Ja hieman haluan avata tuota pisteiden 1-5 taustafilosofiaakin, joten tällaisia tuumintoja kuhunkin pistemäärään liittyy:

1: Jos sain luettua edes loppuun, lukukokemus ei kuitenkaan ollut kovin mieleinen. Kirja saattaa olla gengressään hyvä, mutta minulle ei tästä henkilökohtaisesti irronnut juuri mitään tai jokin asia ärsytti niin paljon, että koko lukukokemus kietoitui vain tuohon ärsytykseen.


2: Kyllähän tässä jotain hyvääkin oli, mutta ei vain natsannut kokonaisuutena. Tulipahan luettua, mutta tuskin toista kertaa.


3. Kerrassaan kelpo kirja, paikoittain oli jo oikein mukavasti imua, mutta jotain jäin ehkä aavistuksen verran kaipaamaan lisää joko henkilöiden syvyyksiin tai itse tarinaan, tai sitten joku piirre kirjassa sen verran häiritsi, etten täysin pystynyt heittäytymään mukaan. Suosittelen kuitenkin jos lajityypin tai aihepiirin teokset kiinnostavat!


4. Hipoo jo melkeinpä täydellistä lukukokemusta monella tapaa! Mutta jotain kuitenkin olisin vielä vaille, että   lukukokemus olisi ollut täyden viiden pisteen arvoinen. Silti jo hurjan hyvä ja mieleenpainuva lukukokemus!


5. Napakymppi! Tämän kirjan haluan ehdottomasti omaankin hyllyyn, ellei jo ole siellä. Tämän kirjan takia muistan, miksi rakastan kirjoja ja lukemista!

Tulette varmasti huomaamaan, että esimerkiksi 5 saaneet kaksi kirjaa voivat olla hyvinkin erilaisia keskenään. Lukukokemuksen myötä pisteyttäen nimittäin jonain hetkenä joku sinänsä "kevytkin" kirja saattaa tehdä sellaisen vaikutuksen, että tuntee saaneensa kirjallisen napakympin. Voi myös olla, että saatan jälkikäteen muuttaakin joidenkin kirjojen kohdalla pisteytystä, sillä joillakin kirjoilla on tapana jatkaa vielä ns. elämäänsä lukemisen jälkeenkin mielessä ja se ns. lopullinen fiilis asettuu uomiinsa vasta myöhemmin. Mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, tämä ei ole niin vakavaa, niin näillä nyt mennään. Ilmoittelen kun projekti valmis ja Pisteytys-kategoria ilmestyy blogini sivupalkkiin.

Luen nyt Katherine Pancollin Krokotiilin keltaisia silmiä ja koska kirjassa on noin 700 sivua, viihtynen sen parissa vielä päivän jos toisenkin. Mutta mikäpä kiire tässä, valmiissa maailmassa! En tehnyt mitään muita uudenvuoden lupauksia kuin että "Calm down and...read a book!"

PS: Muistattehan meilailla kysymyksiä minulle 20.1 mennessä Kaarina Davisin haastattelua varten, tarkemmat tiedot Irti oravanpyörästä - arvostelun yhteydessä, täällä! Kysymykset tulee haastatteluun ns. anonyymisti, voittajalle ilmoitan henkilökohtaisesti sähköpostilla. Kysymysten meilanneiden kesken arvotaan siis yksi Irti oravanpyörästä -teos!Kannattaa meilailla kysymyksiä siis tulemaan ;)


perjantai 13. tammikuuta 2012

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä
Kustantaja: Kaarina Davis 2011
Sivuja: 244

Aina välillä elämässä sattuu asioita, jotka tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Vajaa pari viikkoa sitten pinnalla oli jo voimakkaasti ajatus siitä, että tarvitsen elämääni ns. yksinkertaistamista ja jo trendi-ilmiönäkin tunnettua downshiftaamista. Keskittymistä niihin asioihin, joita oikeasti tarvitsee ja kaipaa, sen ylimääräisen karsimista. Arjessa tapahtuneiden asioiden kuormittumisen jäljiltä nämä jo viime vuonnakin mielessä pyörineet ajatukset nousivat nyt voimakkaasti pinnalle. Lisäksi ajatus siitä, että tämä on se vuosi, kun viiden kotiäitivuoden jälkeen tulen palaamaan takaisin työelämän pariin, loi omat paineensa. Juuri tähän saumaan sain yhteydenoton Kaarina Davisilta, joka oli löytänyt blogini ja tiedusteli kiinnostustani lukea hänen kirjansa ja kertoa lukukokemuksesta blogissani. Saan joskus pyyntöjä suoraan kirjan kirjoittajilta kirjan lukemiseen( kuten varmasti yleensä moni muukin blogisti saa), mutta olen rehellisesti sanottuna aika valikoiva sen suhteen, mitä ns. tarjottuna luen. Syy siihen on puhtaasti se, että luen vain ja ainoastaan kirjoja jotka kiinnostavat minua, niin helppoa se on. Davisin yhteydenotto ja itse kirja, Irti oravanpyörästä olivat jotenkin uskomattoman sopiva sattuma tähän hetkeen ja niinpä viestittelinkin heti hänelle, että luen mielelläni kirjan ja jaan täällä lukukokemuksen, olinpa mitä tahansa mieltä kirjan luettuani. Kaarina Davis on tullut monelle ehkä tutuksi ensimmäisen kirjansa, Rankka kutsumus -sairaanhoitajan päiväkirja, myötä. Teos oli myös Tieto-Finlandia-ehdokkaana 2010. Kirja sai myös Mielenterveysseuran kunniamaininnan. Davis on saanut paljon hyvää palautetta myös tästä Irti oravanpyörästä-teoksesta, sillä aihepiiri on valtavan tärkeä nyky-yhteiskunnassamme, missä ihmisten työelämässä ja yleensä arjessakin väsyminen ilmenee monin traagisinkin seurauksin. Teos on kuitenkin suuremmalle yleisöllä vielä tuntematon, joten sille soisi kyllä blogisavuja erityisesti.

Kirjassa Davis kertoo kuinka hän irroittautui pitkään jatkuneesta työelämän paineesta ja omasta riittämättömyyden tunteesta. Hän hyppäsi rohkeasti irti oravanpyörästä, johon tämä nyky-yhtyiskuntamme meidät väkisin tuntuu alistavan. Se ei ollut lyhyt tai helppokaan projekti, mutta tuotti lopulta satoa, kirjaimellisestikin, ja nykyään Davis asuu mummonmökissä vailla kiireitä ja yhteiskunnan luomia paineita. Davis ottaa kirjassa ponnekkaasti kantaa työelämän koko ajan kasvaviin kohtuuttomiin vaatimuksiin, joiden puristukseen yksilö herkästi joutuu, mutta myös yksilön niin itseä kuin luontoa kuluttaviin kulutustottumuksiin.

Vaikka minulla oli jo kaikki elämän välttämättömyydet, tuntui kuin minulla ei kuitenkaan olisi ollut mitään. Eikä minulla ollutkaan mielenrauhaa tai elämänsisältöä. Luin lehtia, katselin televisiota ja näin erilaisia mainoksia ajatellen kuinka kivoja nuokin uudet asiat olisivat.

Davisin kohdalla matka kohti muutosta alkoi syntyä juuri sen paineen keskellä, kun ympärillä oli paljon materiaa, mutta lopulta mikään ei silti tuntunut miltään. Kaiken sen materian eteen tuli tehtyä valtavasti töitä, mutta aina uuden tilin tullessa entinen tili oli mennyt kuin tuhka tuuleen. Työssään Davis kuunteli kuinka vanhukset surivat sitä, etteivät olleet eläneet tarpeeksi rohkeasti ja tässä hetkessä. Työaikoina haaveissa siinti aina seuraava loma, jonka loputtua ei kuitenkaan ollut yhtään sen virkeämpi kuin sitä aloittaessakaan, sillä lomatkin tahtoivat mennä suorittamiseksi. Hän tajusi, että tarvitsee jonkinlaista muutosta ja haki vuorotteluvapaata sillä ajatuksella, että saisi levätä ja kuulostella mitä todella elämältä kaipaa. Jossain takaraivossa välkehti ajatus suvun kesäpaikasta Alhonlahdesta merkillisenä levon ja onnen paikkana, jonne Davisin mieli alkoi lopulta kaivata lakkaamatta. Silloinen aviomies sekä läheiset pitivät kuitenkin huolen siitä, että hänen orastavat haaveensa mummonsa vanhan mökkirähjän kunnostamisesta eivät vielä silloin saaneet tuulta purjeisiinsa. Matka kulutuskeskeisestä elämisestä ja suorittamisesta kohti omavaraista ja ekologista, onnellista elämistä Alhonlahdessa sai vielä monia mutkia varrellensa, ennen kuin Davis lopulta sai toteuttaa unelmansa ja vapautui oravanpyörästä. Se vaati avioeron, työstä irtisanoutumisen ja roppakaupalla uusia haasteita voitettavaksi vanhaa mökkiä asuinkelpoiseksi kunnostaessa.

Kun on uupunut, elämää ei voi tarkastella realistisesti. On vaikea haaveilla mistään järkevästä, jos ei ole aikaa levätä. Ellei ole syntynyt miljonääriksi tai voittanut lotossa, ei liene mahdollista pelkästään laiskotella. Silti on mahdollista luoda mielekäs elämäntapa. Elämä ei kuitenkaan voi olla mielekästä, ellei jaksa ottaa sitä vastaan.

Irti oravanpyörästä ei ole missään määrin mikään paatoksellinen elämäntapaopas, joka osoittelisi näkymättömällä syyllistävällä sormella. Sinisen linnan Maria on myös lukenut kirjan ja kommentoi ihanasti, että kirja on onnellisen elämän kuvaus. Ja sitähän se lopulta tosiaan on, kun vaikeudet on ensin voitettu. Davis kertoo ihastuttavan havainnollistavasti siitä, miten hän yhdessä uuden miehensä, britin, kanssa teki Alhonlahdesta sen paikan, jossa he nyt voivat viettää onnellista elämää. Kirjassa on kattavasti kerrottu kuinka ihminen pystyy omia tapojaan jo pienestikin muuttamalla elämään ekologisemmin. Ei tarvita aina edes sitä mummonmökkiä jonka pihalle laittaa kasvimaan, vaan ruokaa voi kasvattaa kerrostalokodin ikkunalaudalla ja parvekkeellakin. Davis keskittyy myös seikkaperäisesti pohtimaan oman kulutuksensa kautta sitä, mihin ihminen todella kuluttaa rahojansa. Miten helposti kulutamme rahaa asioihin, joita emme oikeasti tarvitse. Kirja antaa helppoja ja hyviä ohjeita omien kulutustottumustensa tarkkailuun ja muutosten tekemiseen. Kirjassa keskitytään paljon myös pienviljelyyn sekä luonnon ja metsän merkitykseen. Olennaisin anti kirjassa on kuitenkin mielestäni sen taustafilosofia: jokaisen on mahdollisuus edes jossain määrin irroittautua elämänsä oravanpyöristä ja löytää elämään enemmän mielekkyyttä asioiden, kuten kuluttamisen yksinkertaistamisella. Jatkuva kiire, paine ja yltiöpäinen kuluttaminen vain uuvuttavat ihmistä.

Kirja on oikeastaan aika hämmästyttävän monipuolinen, sillä siitä saa varmasti hyvin erilaisia asioita irti. Ainakin itse taittelin kirjasta varmaan parisen kymmentä eri sivua hiirenkorville muistiksi ihan vain itselleni, ns. neuvoiksi matkalla kohti rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa elämää. Lukijan omista tarpeista riippuen kirja auttaa pohtimaan ja toimimaan niin oman työn, talouden kuin elämän mielekkyyden saralla. Se näyttää hyvin, miten työelämä koko ajan enenevässä määrin kuluttaa ihmistä liikaa loppuun, mutta ennen kaikkea miten ihminen itse sokeana kuluttaa niin omia kuin luonnonvaroja loppuun. Davisin tarinan avulla yksilö pystyy pohtimaan omia elämänsä valintojaan ja saamaan vahvistusta sille tärkeälle ajatukselle, että me todellakin olemme hyvin pitkälti oman onnemme seppiä.

Kulje kumisaappaissa.
Älä katsele jalkoihisi.
Vaan kurkota taivaisiin.
Hymyile toisille ihmisille.
Tuntemattomillekin.
Levitä siivet.
Hyppää.
Lennä.

Teen parin viikon päästä blogiini haastattelun Davisista ja nyt kaipaankin teidän lukijoiden apua. Omien kysymysteni lisäksi toivoisin myös teiltä kysymyksiä. Lähettämällä kysymyksesi sähköpostiini: jarjellajatunteella(AT)gmail.com, osallistut myös yhden Irti oravanpyörästä -teoksen arvontaan! Jätä kysymys 20.1. klo 18.00 mennessä. Jos haluat, voit myös huikata tämän postauksen kommentteihin, että olet meilannut kysymyksen. Kurkatkaahan myös Davisin kotisivuille:

www.kaarinadavis.com

tiistai 10. tammikuuta 2012

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä
Alkuteos: A Secret Kept ( 2009)
Kustantaja: WSOY 2011
Suomentanut: Leena Tamminen
Sivuja: 330

Ei, hän ei enää ollut se lapsi. Hän oli eronnut, yksinäinen, keski-ikäinen mies, jonka elämä ei ollut koskaan tuntunut tyhjemmältä, ei koskaan surullisemmalta, kuin tänään. Hänen vaimonsa oli jättänyt hänet, hän halveksi työtään, ja hänen hurmaavat lapsensa olivat muuttuneet juroiksi teini-ikäisiksi. 

Nelikymppinen pariisilainen Antoine tuntuu olevan elämässään vaiheessa, jossa mikään ei tunnu miltään ja jos tuntuu, niin kurjalta. Antoine haluaa kuitenkin järjestää rakkaalle siskolleen Mélanielle syntympäpäiväyllätyksen, ja vie hänet lapsuudenmaisemiin, paikkaan jossa he eivät ole käyneet tuon traagisen kesän jälkeen, jolloin heidän kaunis ja elinvoimainen äitinsä yllättäen kuoli. Sisarusten matka suvun kesäparatiisiin herättää heissä paljon muistoja ja paluumatkalla autossa Mélanie muistaakin yhtäkkiä jotain, joka kirjaimellisesti suistaa heidät tieltä juuri kun Mélaine on sanomassa asiaa Antoinelle. Siskonsa onnettomuudesta järkyttyneenä Antoine alkaa tutkimaan heidän äitinsä menneisyyttä, sillä hän on varma, että se mitä Mélania aikoi hänelle sanoa, liittyy äitiin. Moni vanha muisto äidistä vyöryy mieleen ja Antoine huomaa, ettei vieläkään ole voinut hyväksyä äidin kuolemaa. Vielä vähemmän hän on voinut hyväksyä sitä, että äidin kuoleman jälkeen hänet ikään kuin pyyhittiin suvun ja perheen elämästä pois. Äidin kuoleman jälkeen Antoine ja Mélanie alkoivat pian kutsua puheissaan äitiä nimeltään, sillä sana äiti herätti liian kipeitä muistoja. Clarissa. Miksi kukaan ei puhu Clarissasta enää mitään, miksi kaikki vaikenivat niin pian hänen kuolemansa jälkeen, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan?

Yhtäkkiä Antoinen merkityksettömään elämään vyöryykin merkityksiä joka suunnasta, eikä hän voi olla enää se etäinen elämänsä sivustakatsoja, joka tajuaa tähän asti olleensa. Teini-ikäisten lasten murheet ja edesottamukset pakottavat hänet toimimaan ja olemaan oikeasti läsnä. Äidin kaipuu, viileä suhde isään, ahdistava työ ja katkeruus ex-vaimon tekoja kohtaan ovat tehneet hänestä melkein miehen, joka hän ei halua olla. Mélanien onnettomuuden myötä Antoine alkaa tajuta selvemmin, kuinka tärkeää on selvittää keskeneräiset asiat, tulla sinuiksi oman itsensä kanssa ja ennen kaikkea katkaista tuo suvun vaikenemisen kierre asioista, joilla on merkitystä. Mutta onko lopulta olennaisempaa se, kuka äiti todella oli, vaiko se, kuka hän itse oikeasti on?

Luin viime vuonna loppuvuodesta Rosnayn Avaimen, josta pidin aiheen rankkuudesta huolimatta todella paljon. Minulla oli siis valmiiksi ihan kohtalaiset odotukset lukea Rosnaylta tämä uusinkin käännös, mutta jostain syystä kirjan kansi sai minut odottelemaan tähän hetkeen asti. Kannesta tulee väkisin kuva kirjasta, jollaisia myydään marketin kassoilla ja ne eivät minuun vetoa kyllä missään määrin. Kirjan aihepiiri kuitenkin onneksi ajoi sinänsä merkityksettömän seikan yli ja tartuin vihdoin kirjaan. Luettua- blogin Sanna sekä Kirjavan kammarin Karoliina olivat lukeneet tämän aikaisemmin ja sen perusteellakin kyllä tiesin, että kirjan sisältö on kuitenkin kiinnostava. Tarinat hankalistakin perhesiteistä ja vaietuista salaisuuksista, tunteista vetoavat minuun melkein aina. Ja niin teki nytkin tässä Viimeisessä kesässä. Toki Rosnayn ote on paikoin ehkä liiankin viihteellinen, mutta sitten vastapainoksi ottaa harppauksin huikeasti syvempiä merkityksiä tarinaan. Kiehtovinta antia kirjassa onkin päähenkilön Antoinen sisäinen maailma, henkinen kasvu. Varsinkin tilanteet, joihin hän lastensa myötä joutuu, pakottavat hänet kohtaamaan omat sisäiset rajansa. Myös Clarissan tarina tuo oman hienon juonteensa tarinaan. Viimeinen kesä on älykästä viihdekirjallisuutta, johon on helppo saada tarttumapintaa, mutta se myös sopivassa määrin haastaa lukijaa pohtimaankin. Mielestäni laadukkaan viihdekirjallisuuden ja lukuromaanin raja on hyvin häilyvä ja tässä yhteydessäkin voisi puhua molemmista. Tai kentis sanoa, että viihdyttävä lukuromaani ;)

Kun olen kuollut, rakkain,
ei surulauluja,
jätä ruusut istuttamatta
ja sypressi varjoisa,
saa haudan vihreä ruoho
sateesta kimaltaa,
ja jos tahdot, voithan muistaa,
ja jos tahdot, voithan unohtaa.

3/5

maanantai 9. tammikuuta 2012

Välipäivien löydöt

Joka paikassa tuntuu olevan nyt alemyynnit, mutta en ole niistä nyt jaksanut innostua. Joulunpyhien jälkeen kävin kuitenkin ennen vuodenvaihdetta parilla kirpputorilla, josta teinkin löytöjä roppakaupalla. LisäksiCitymarkertista hyppäsi väkisin ostoskärryyn pari kirjaa, jotka olivat alennuksessa. Normaalisti olisin tässä vaiheessa jo täydellä tohinalla esitellyt tulevan kevään kiinnostavimmat kirjatärpit yms. mutta nyt esittelen teille sen sijaan nuo välipäivien löydöt. Mukana myös kolmen kirjan satsi, jonka löysin jo ennen joulua tuolta lempikirppariltani, Silinteristä.


SPR:n Kirrin kirpparilta, josta aina teen hyviä kirjalöytöjä, löytyi tällä kertaa iso satsi kirjoja. Tässä yllä niistä kolme ensimmäistä. Amanda Wardin Katoamistemppu on ihan vieras kirja minulle, mutta takakansi sai kiinnostumaan: " Katoamistemppu on haikea ja koominen tarina itseään etsivästä kolmikymppisestä naisesta. Se on myös terävä sukupolviromaani, todenmakuinen kertomus odottamattomista käänteistä, joita elämä ihmisten eteen asettaa. Brooke Shields on tullut monelle tutuksi näyttelijänä, ja sitä myöten kiinnostuin jo aikanaan kun kuulin hänen kirjoittaneen teoksen vakavasta aiheesta, synnytyksenjälkeisesti masennuksesta. Tuli sade rankka kertoo siis Brooken omista kokemuksista ja siitä, miten hän masennuksesta selvisi. Amy Tannilta en ole lukenut ennen mitään, mutta erityisesti tämän kirjan aihepiiri kiinnostaa: Ilon ja onnen tarinoissa kiinalaisäiti ja tyttäret yrittävät selvitä kahden kulttuurin risteyksessä, Amerikassa. Nämä kirjat maksoit 1-2e kappaleeltaan.


Tuolta samalta SPR:n kirpparilta löytyi myös nämä. Joskus muistan lukeneeni jonkun arvostelun Juliette Meadin Kaupunkirakkaudesta ja kirja vaikuttaakin sellaista sopivan älykkäältä viihdetarinalta, johon ns. välipalakirjan on hyvä upota vahvempien teosten välissä. Ja Kettunen sitten, voi Kettunen! Muistan kuinka nuorena katselin Kettusen nerokkaita juttuja tv:stä ja nyt tähän kirjaan törmätessä tuli mieleen vähän Kyrön Mielensäpahoittaja nuorempana versiona. Markun Kajon Kettunen on kyllä ihan klassikkohahmo. Jari Sinkkosen Yhdessä isän kanssa pureutuu enemmän isän ja pojan juttuihin, mutta pidän niin paljon Sinkkosen ajatuksista lastenkasvatuksen suhteen, että tämänkin haluan lukea. Näistä kallein oli Meadin kirja, 3e, Kajo ja Sinkkonen 2e.


Kurkistin vielä pokkarihyllynkin ja sieltä mukaan tarttui upean Lionel Shriverin The post.birthday world, jonka olen aikonut lukea suomennettuna, mutta kun sattuikin nyt alkukielisenä kohdalle, mikä ettei. Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjo oli minulle aikanaan huikean hieno lukukokemus, mutta jostain syystä Enkelipeli on odottanut lukemistaan. Jos nyt alkuvuodesta siis tarttuisin tähän vihdoin. Anne B. Radgen Berliininpoppeleista olen lukenut niin monta kehuvaa arvostelua, että tarkoitus olisi nyt vihdoin tutustua tähänkin. Näistäkin maksoin vain 1-2e per kirja.


Citymarketin kirja-alesta löysin Eve Hietamiehen Yösyötön, jonka luin jo pari vuotta sitten ja pidin kovasti. Olen kaivannut sitä omaan hyllyyn ja nyt löytyikin kivasti uutena kuudella eurolla. Samoin ihailemani Audrey Hepburnin elämään perustuva Donald Spoton Lumous löytyi kuudella eurolla. Minulla odottaa siis nyt hyllyssä Spoton niin Marilynistä kuin Audreysta kertovat teokset.


Silinteri-kirpparilta löytyikin sitten Meritta Koiviston Lontoolainen rakastaja. Pidin viime vuonna hänen Poissa-teoksestaan, joten mielenkiinnolla luen tämänkin. Ja sitten kovasti etsimäni Ian McEwanin Ikuinen rakkaus, josta olen kuullut paljon kehuja, löytyi pokkarina. Olisi ihanaa saada tuo ihan kovakantisenakin joskus hyllyyn. Koiviston kirja maksoi pari euroa ja pokkari oli vähän kalliimpi, kolme euroa.


Nämä kotimaiset teokset löysin tuolta Silinteristä jo ennen joulua, mutta haluan laitaa nekin tähän mukaan. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen olen aikonut lukea jo kauan, nyt se osui kohdalle maksaen euron...Snellmannin Parvekejumalat kiinnostaa myös kovasti ja se kolme euroa. Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla oli tästä joukosta vähän sellainen yllärikirja, mutta pidin esimerkiksi Hämeen-Anttilan Suden vuodesta, joten mukava lukea häneltä muutakin. Tämä maksoi vain pari euroa.


Elsa Beskowin Ruusu suu ja pikku hirvi löytyi melkein kuin uuden veroisena kahdella eurolla. Pojat eivät ole mitenkään erityisen kiinnostuneita olleet aikaisemmista Beskow-löydöistä, mutta minusta nämä vain ovat niin viehättäviä!

Eipä ole siis oikeastaan tarvinut edes noita nettikirja-aleja kauheasti kahlailla, kun välipäivinä löytyi kirppareilta jo tällainen saalis.

Nyt luen Tatyana de Rosnayn Viimeistä kesää, siitä tuntoja luvassa parin päivän sisällä. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus kyllä jotenkin vähän summata tulevaa kirjakevättäkin, mutta ehtiihän tässä. Blogin oikeassa laidassa on pieni gallub, kaipaatteko arvostelujeni yhteyteen pisteytystä/tähtiä? Kiva jos viitsitte siihen vastata ja olisi myös mukava kuulla kommenttejanne näihin välipäivien löytöihin liittyen, onko tuttuja kirjoja jne.

lauantai 7. tammikuuta 2012

JP Koskinen: Paholaisen vasara

JP Koskinen: Paholaisen vasara
Kustantaja: Helsinki-kirjat 2011
Kannen suunnittelu: Mika Perkiökangas
Sivuja: 239

Tiedän, ettet usko sanaakaan siitä, mitä kerron sinulle. Se ei haittaa minua, uskomisen aika tulee myöhemmin.

Kun nuori, väitöskirjaansa vääntävä tutkija Matias Rakola saa keskellä yötä puhelun mielisairaalasta, hän ei epäröi hetkeäkään vaan lähtee kohti mielisairaalaa. Soiton takana on mielisairaalan johtaja Petra Hujanen, Matiaksen entinen rakastettu, joka tarjoaa nyt Matiakselle yllättävää tilaisuutta. Mielisairaalaan on astellut vapaaehtoisesti potilaaksi Lauri-niminen mies, joka väittää kuitenkin olevansa 1400-luvulla elänyt romanialainen prinssi Vladislaus, itse kreivi Draculan esikuva. Lauri tuntuu Matiaksesta yllättävän selväjärkiseltä ja kertoo hämmästyttävän tarkasti asioita noista 1400-luvun tapahtumista, joista Matiaskin on kirjoista lukenut.

Samaan aikaan kun Matias alkaa haastatella miestä, hänen nykyinen naisystävänsä Anna päättää lähteä ulkomaille hakemaan taiteilijan työhönsä insipiraatiota eräästä taidemuseosta. Matiaksen etäinen suhde isäänsä polkee paikoillaan eikä Matias pysty unohtamaan yli kymmenen vuotta sitten hillasuolle kadonnutta äitiään. Isällä on ollut jo vuosia uusi naisystävä, jota Matias ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt, sillä joko isä ei tunnu haluavan poikansa ja uuden naisystävänsä kohtaavan tai sitten naisystävä itse ei sitä halua. Isän ja pojan kohtaamiset ovat täynnä vaiettuja tunteita ja jotain, mistä Matias ei itsekään saa mielessään kiinni.

Petran kohtaaminen herättää Matiaksessa muistoja, joiden hän ei välttämättä haluaisi palaavaan. Hänen ja Petran oma vääristynyt, paikoin sadomasokistinen yhteys kuitenkin tuntuu nostavan päätään väkisinkin heidän kohtaamisissaan. Mielisairaalan "kammiossa" istuva Lauri vaikuttaa Matiakseen myöskin voimakkaasti, eikä hän lopulta tiedä mitä uskoa. Kun sitten mielisairaalassa tapahtuu järkyttävä veriteko, on Matias jo niin syvällä jonkun selittämättömän ytimessä, ettei paluuta tunnu olevan helposti enää takaisin. Isän etäisyys, voimakas äidin kaipuu, ulkomailla oleva Anna ja uudestaan Matiaksen elämään merkillisesti palannut Petra syöksevät Matiasta kohti tuntematonta, kun yhtäkkiä arjessa ei olekaan mitään tuttua, mihin nojata. Onko tuo kammiossa istuva mies todellakin hän kuka väittää olevansa? Kuka on mielisairaalan murhan takana ja mikä rooli Matiaksella on kaiken sen keskellä?

Kynttilöiden liekit saivat voimansa takaisin, huone muuttui valoisammaksi ja kuumemmaksi. Hän hymyili minulle niin kuin hymyilee paras ja vanhin ystävä. Minua ei kiinnostanut mistä hän oli tullut ja miten, hän oli lihaa ja verta, läsnä luonani niin kuin ei kukaan muu. 

Huh huh. Kyllä nyt vietiin minua kuin pässiä narussa tämän kirjan kanssa, mutta hyvällä tavalla. Lukijan vinkkauksesta halusin pian tutustua tähän kotimaisen kirjallisuuden harvinaisuuteen, ns. vampyyritarinaan nykyajan Suomessa. Moni teistä ei ehkä tiedä, että elokuva/tv-sarjagengressä pidän aika paljon vampyyritarinoista, Draculasta. Niin niistä vähän vanhemmista mutta erityisesti näistä nykyaikaan sovitetuistakin. Jostain syystä kirjoina olen lukenut kuitenkin vain aika kesyn Elizabeth Kostovan Historiantutkijan. Kun sitten yksi teistä lukijoista vinkkasi tästä ja luin netistä esittelyn, niin kiinnostuin heti. Kaipasinkin jotain täysin erilaista luettavaa kahden edellisen, henkisesti ehkä liiankin puhuttelevan lukukokemuksen jälkeen, joten tämä kirja tuli juuri siihen saumaan oikein sopivasti. Kirja ottikin imuunsa heti alkumetreiltä lähtien. Luin tätä viime yönäkin vielä yhden maissa sydän pamppaillen, mutta en vain voinut lopettaa. Tämä ei tosiaan ole mikään herkimpien kirja, sillä erityisesti Laurin kertomissa takaumissa veri lentää kun Vlad-seivästäjä taistelee Muhamettilaisia vastaan ja koittaa puolustaa omaa uskomustaan, omaa polkuaan. Ja eipä verenvuodatukselta vältytä nykyhetkissäkään. Kuitenkin, kaiken pelottavan, kiihkeäsykkeisen tapahtumien vyörytyksen taustalla piilee syvempiäkin ajatuksia rakkaudesta, ihmisen sisimmästä ja tekojen oikeutuksista.

Olen monesti sanonut, että hyvän kirjan mittari on se, miten paljon se onnistuu herättämään ajatuksia ja puhuttelemaan tavalla tai toisella sisintä. Yhtä lailla hyvän kirjan mittareihin luen ominaisuuden, mikä Paholaisen vasarassakin on: sen tarjoama maailma on niin oman elämän ulkopuolelta, että samaistumisen sijaan tempautuukin kirjalliseen seikkailuun, missä mikään ei ole varmaa. Se haastaa lukijan kokemaan tunteita, joita ei ehkä kirjaa lukiessa haluaisi tuntea, mutta lopulta kuitenkin kaikki tiivistyy yhteen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Ja minä, paatunut psykologisten trillereiden lukija en ennalta tajunnut niitä merkittäviä isoja koukkuja juonessa, johon Koskinen lukijan erityisesti lopussa pyydysti. Hui ja wau.

Pimeässä ei ollut muuta pelättävää kuin minä itse.

4/5

perjantai 6. tammikuuta 2012

Marko Kilpi: Kadotetut

Marko Kilpi: Kadotetut
Kustantaja: Gummerus 2009
Sivuja: 396

Mutta mikään ei ole toisaalta niin varmaa kuin kuolema. Se tulee eri muodoissa, eri hahmoissa, usein hyvin yllättävissäkin. Joskus sillä on täysin tuntemattomat kasvot, toisinaan se tulee läheisimpänä pitämänsä ihmisen hahmossa. Mustasukkaisena aviomiehenä, lapsuuden ystävänä, työtoverina, huumehouruisena sekopäänä. Kuolema voi ottaa hahmon jopa keskenkasvuisesta koulupojasta, ja pystyy tekemään työnsä mitä hirvittävämmällä tavalla. Se voi olla kuka tahansa meistä, se voi tälläkin hetkellä olla kenen tahansa vierellä, kosketusetäisyydellä.

Heti alkuun on todettava, että meinasin jättää kirjan lukemisen poikkeuksellisesti kesken jo alkumetreillä. Mutta en missään nimessä siksi, että se olisi huono, vaan siksi koska aihepiiri on nyt niin rankka tässä mielentilassa, että ellei kirja olisi lukupiirimme seuraava kirja, olisin siirtänyt lukemista tuonnemmaksi. Olen pitkään halunnut tutustua Kilven tuotantoon ja pari vuotta sitten olinkin kuuntelemassa häntä Jyväskylän kirjamessuilla. Kun lukupiirissä päätimme lukea dekkarin, valikoitui tämä 2009 Finlandia-ehdokkaanakin ollut teos luettavaksemme. Siispä luin kirjan, vaikka hetki siihen olikin nyt ehkä hieman väärä.

Itse kirjaan sitten. Kilpi on kirjoittanut toiminnan määrän ja kantaaottavuuden suhteen suorastaan hengästyttävän teoksen. Se näyttää lukijalle sellaisen Suomen, millaiselta haluaisi vielä ummistaa silmänsä ja hetken kuvitella elävänsä lintukodossa. Kadotetut kuitenkin pakottaa näkemään, miten täälläkin pahoinvointi saa yhä hurjempia seurauksia ja toisaalta väkivaltaa ja kuolemaa on aina ollut ympärillämme, halusimme tai emme. Tapahtumia tarkkailee kaiken keskeltä vanhempi konstaapeli Olli Repo, joka suhtautuu poliisin työhönsä poikkeuksellisella intensiteetillä. Uudessä työtehtävässään harjoittelijoiden perehdyttäjänä hän saa huomata, että motiivit monen poliisin työhön eivät ole yhtä puhtaat kuin hänellä. Revonkin tarkkaivaisuus tapahtumien ytimessä meinaa paikoin horjahdella hänen oman elämänsä ongelmien puskiessä väkisin pinnalle. Vaimon pöydälle jättämä avioerohakemus painaa miehen mieltä, sillä hän ei ymmärrä miksi tilanne on mennyt niin pitkälle.

Kun Olli työkavereineen törmää erään asuintalon autotalliin asukkaan valituksen perusteella, näky lamaannuttaa heidät hetkeksi täysin. Katossa alasti killuva mies ja yleisönä nuoret huumatut pojat samein silmin. Pahuudella on toden totta monet kasvot. Ulos päin kiltiltä vanhemmalta herrasmieheltä näyttävästä miehestä ei uskoisi, että hän voisi syyllistyä moiseen kauheuteen. Samaan aikaan katoaa paikkakunnan pikkujulkkis, joka sai oman hetkensä julkisuudessa Big Brother-talon myötä. Myös nuoria kunnollisia naisia häviää kuin savuna ilmaan, internetin keskustelupalstat täyttyvät järkyttävistä vihaviesteistä- ja ryhmistä. Väkivalta eri muodoissaan on yhtäkkiä hyvin voimakkaasti läsnä monella suunnalla. Uteliaat toimittajat eivät kaihda keinoja päästä urkkimaan kauheidenkin rikosten tapahtumapaikoille ennen kuin veri on edes kuivunut. Kansa janoaa toinen toistaan kauheampia tapauksia lööppeihin voidakseen turvallisesti maistaa palan kuolemaa.

Olli koittaa selvittää useita eri tapauksia yhtä aikaa ja oman haasteensa tuovat niin hänen harjoittelijansa kuin työkaveri, joiden työkyvystä Olli ei ole vakuuttunut. Rikosten selvittämisen tuoksinnassa Olli pohtiikin hyvin intensiivisesti poliisin työn mielekkyyttä ja asioiden syvempiä merkityksiä. Pahoinvoiva yhteiskunta velloo lonkeroitaan laajalle ja Olli kyseenalaista omankin työnsä mielekkyyttä. Urallaan tehokkaasti edenneenä konstaapelina hän kokee nyt olevansa siellä minne on tähdännytkin, mutta sisällä kolkutteleva selittämätön yksinäisyys eivät jätä häntä rauhaan.

Kilpi ottaa Kadotetuilla kantaa niin moniin yhteiskunnallisiin kipupisteisiin, että lukijana pää on välillä pyörällä. Se esittelee lukijalle poliiseja joiden toiminta ei kestä päivänvaloa, heitteillä olevia lapsia, yksinäisiä ihmisiä, pedofiliaa, tahdottomia nuoria ihmisiä joiden ainoa tavoite on hetki julkisuudessa, tositv-kulttuurin luomaa tunteiden ja tekojen kertakäyttökulttuuria. Se näyttää ahdistavankin todentuntoisesti, miten väkivalta on läsnä yllättävissäkin paikoissa. Päähenkilön Ollin filosofiset pohdinnat kaikesta tästä ovat voimakkaasti kantaaottavia ja tuovat tämän genrgren kirjaan siten poikkeuksellista syvyyttä. Kuitenkin, hieman on pakko antaa risujakin, sillä paikoin tuntui että tuota kantaaottavaa pohdintaa ja suorastaan paatosta oli liikaakin. Samoin tapauksien ja yleensä toiminnan määrä on kirjassa runsas ja paikoin se sai aikaan tunteen, että vähempikin ehkä piisaisi. Yleensä kiinnyn herkästikin kirjan päähenkilöihin, mutta nyt Olli ja muut jäivät ehkä hivenen etäisiksi kaikesta huolimatta. Koenkin että kirjan suurimmat ansiot ovat sen tematiikassa. Kokonaisuutena Kadotetut on mielestäni kuitenkin vahva lajinsa edustaja poikkeuksellisella, tunnustuksensa ansainneella otteella yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen. Vaikka se monin tavoin näyttää, että maailma on mätä, se viestii myös sitä, että rakkaudella ja välittämisellä on iso merkitys. Sillä...

..ilman rakkautta ihminen kadotetaan.

Kadotetut on luettu myös Kirsin kirjanurkassa.

4/5

torstai 5. tammikuuta 2012

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Kustantaja: Gummerus 2011
Suomentanut: Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa
Sivuja: 305

Isä... kuiskasi ääni syvällä sisimmässäni. Ääni oli kuitenkin niin vaimea, ettei kukaan kuullut sitä. Vuonna 1989 isälle myönnettiin Vapaudenristin suurristi. Samana kesänä minä olin sairaalassa. Kaikista symboleista kyseessä oli juuri risti. Isä sai ristin, ja tytärkään ei ollut kaukana sellaisen saamisesta...

Vaikka Vinoon varttunut tyttö on ennen kaikkea kertomus tyttärestä äidin varjossa, on se myös kertomus tyttärestä perheessä jonka isä oli kuuluisa jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth. Vinoon varttunut tyttö on omaelämänkerrallinen romaani on kuin kudelma erään lapsuuden ja nuoruuden tuokiokuvia, joiden keskiössä on näkymätön tyttö, joka vain halusi läheisyyttä ja tulla nähdyksi.

Karinin äiti on tanskalaissyntyinen kreivitär Karin-Birgitte Ehrnrooth, "Mehiläiskuningatar", jonka omalaatuisuus leimaa koko perheen elämää, mutta erityisesti esikoistytär Karinin. He asuvat Solgårdenissa meren rannalla, ihanassa kauniissa valkoisessa talossa, mutta Mehiläiskuningatar ei sitä arvosta, vaan suree entisen hohdokkaan elämäntyylinsä ja myöskin kotilinnansa perään, jota nyt asuttaa hänen veljensä. Mehiläiskuningatar ei huomaa tytärtään joka kaipaisi erityisesti äidin aitoa läsnäoloa ja läheisyyttä. Mehiläiskuningatar on itse kuin perheen vanhin tytär, josta kuitenkin pienempien pitää huolehtia. Perheen vaihtuvat au-pairit ovat Karinille kuin äidin korvikkeita.

Miksei Mehiläiskuningatar nouse aamulla ylös niin kuin kaikki muutkin? Miksi salaperäiset säännöt säätelevät hänen elämäänsä? Minkä takia hän saa tehdä mitä haluaa, vaikka se ei näytä tekevän hänelle erityisen hyvää? Mahtaako Mehiläiskuningatar olla surullinen...

Vaikka Karinin lapsuus ja nuoruus näyttäytyvät paikoin ahdistavan yksinäisinä ja taakka pienen tytön harteilla liian suurena, on joukossa myös valoisia päiviä, onnen hetkiäkin. Yhteiset hiihtoretket isän kanssa, oma koira, ratsastusretket, saaressa vietetyt onnelliset kesäpäivät. Vaikka Adolf-isänkin tekemisiä säätelee hyvin pitkälti Mehiläiskuningatar sekä sodan jättämät sisäiset arvet, hetkittäin hän pystyy kohtaamaan tyttärensä aidosti läsnäollen. Riitatilanteissa äidin kanssa isä on kuitenkin aina äidin puolella. Nuori Karin tunsikin usein, että hän oli kuin se nimeämätön vihollinen, jota vastaan isä vieläkin taisteli.

Lukija matkustaa vahvan ajankuvauksen siivittämänä pitkin poikin Karinin lapsuuden-ja nuoruudenhetkiä lapsuuden varhaisimmista muistoista rajun syömishäiriön syövereihin, lopulta kuitenkin kohti ehjempää minää. Karin kirjoittaa sujuvasti ja jo yksittäisten lauseiden painoarvo on usein voimakas. Mukana on suoria lainauksia Karinin nuoruuden päiväkirjoista, mutta pääosin kirja on rehellistä, suorasukaista kerrontaa siitä, miten hän kaiken koki. Tietyllä tapaa kirjasta henkiikin se, että tarinan kertominen on kirjoittajalleen eräänlaista terapiaa, puhdistautumista vanhasta. Vaikka Vinoon varttunut tyttö on "vain" yhden perheenjäsenen näkökulma elämästä kyseisessä perheessä, se ei tee siitä missään määrin vähempiarvoisempaa. Vaikka tarinalla on aina niin monta puolta kuin ihmistäkin, niin Vinoon varttunut tyttö on ennen kaikkea lapsen tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Lapsen, joka oli näkymätön niin monelle koko pienen ikänsä, ansaitsee tulla nyt nähdyksi. Taakka, mikä lapsen harteille asetetaan hänen joutuessaan ottamaan vastuuta omasta vanhemmastaan, on kohtuuton.

Aina joskus tulee eteen sellainen kirja, että sen lukukokemuksen jakaminen muiden kanssa on kuin jakaisi pienen palan omasta syvimmästä sisimmästään. Näin minulle kävi Vinoon varttuneen tytön kanssa ja pahoittelenkin, etten kovin monisanaisesti kykene jakamaan niitä tuntoja mitä kirja minussa herätti. Sanomalla jo tämän kerron tavallaan paljon enemmän. Paikoin mietin, luinko kenties otteita omasta päiväkirjasta. Monin tavoin niin erilainen, monin tavoin niin samanlainen. Vaikka kirja on monelta osin rankkakin, on se kuitenkin myös eräänlainen selviytymistarina ja kaiken keskellä on hetkittäin pieniä ilon pilkahduksia. Se näyttää, että vaikka sukupolvelta toiselle siirtyvä raskas ja ikävä henkinen perimä voi olla sitkeässä, sen voi myös katkaista.

Tunnen, että elämäni on ollut jo melko pitkä ja että elämä itse katsoo minua peilistä ja hymyilee minulle ystävällisesti pilke silmäkulmassa. Kyllä, tuo olen epäilemättä minä. Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei enää tarvitse etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla.

Vinoon varttunut tyttö on luettua ainakin seuraavissa blogeissa:
Lumiomena
Sinisen linnan kirjasto
Opuscolo

5/5

maanantai 2. tammikuuta 2012

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Alkuteos: The Gravedigger's Daughter 2007
Kustantaja: Otava 2009
Suomentanut: Kaijamari Sivil
Sivuja: 678

Miten helppoa vastasyntynyt olisi ollut tukehduttaa. Ja miten armollista tukehduttaminen olisi ollut. Aikuisen käsi pienen ruttuisen naaman päällä, punaisen kuin keitetty tomaatti. Ennen kuin tyttö olisi ehtinyt vetää henkeä ja ruveta rääkymään. Ennen kuin pojat näkivät ja ymmärsivät, että heillä oli sisko.

Rebecca Schwart syntyy 1930-luvulla ikkunattomassa ja saastaisessa hytissä laivassa, joka kuljettaa ihmisiä pakoon natsi-Saksan kauheuksien keskeltä Amerikkaan. Olisi ollut niin monta tapaa, jolla Rebecan isä, Jacob Schwart olisi voinut vastasyntyneen tappaa, mutta pieni Rebecca saakin pitää henkensä. Jacob oli ollut Saksassa, maassa josta ei Amerikassa enää puhuta, arvostettu matematiikan opettaja, mutta päätyykin Amerikassa perheineen haudankaivajaksi. Uusi uljas maailma ja Milburnin pikkukaupunki ehkä tarjoavat turvallisemmat puitteet Schwartin perheelle, mutta arki hautausmaan kupeessa on karua. Mökkipahanen on kylmä ja kalmiston puistattavat hajut tunkevat makuna juomaveteen. Jacob ei salli vaimonsa, Rebeccan äidin Annan puhua sitä outoa kieltä, jota siellä Toisessa Maassa puhuttiin. Rebeccan ja hänen veljiensä Augustin ja Herschelin varttuessa Anna piiloutuu paisuvan ulkomuotonsa taakse heidän mökkipahasessa ja ennen niin sivistynyt Jacob alkaa itse muistuttaa niin luonteeltaan kuin ulkoiselta olemukseltaan kuin pahempaakin peikkoa. Todellisuus jonka he kohtasivat Atlantin valtameren toisella puolen osoittautui rankemmaksi kuin he koskaan olisivat saattaneet edes kuvitella.

Niin Jacob kuin Anna suhtautuvat Rebeccaan ankarasti, mutta erityisesti Jacob kohtelee tytärtään kylmäkiskoisesti. Siinä missä hän ottaa Augustia ja Herscheliä avuksi hautausmaan töihin, hän häätää Rebeccan kylmästi pois tieltään. Silloin kun hän vaivautuu puhumaan Rebeccalle enemmänkin kuin muutaman sanan murahtaen, paatokselliset lauseet hämmentävät Rebeccaa. Hetkittäin Jacobin hokemien taustalta paistaa kuitenkin tietyllä tapaa välittäminen, sillä Jacob näkee jotain hyvää siinä, että Rebecca laivalla syntyessään sai Uuden Maan kansalaisuuden.

Niele ylpeytesi niin kuin se olisi räkää, Dzei-kob.

Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan äkkiä eroon. Sinun pitää kätkeä heikkoutesi, Rebecca!

Sinä...Sinä olet syntynyt täällä. Sinulle ne eivät tee pahaa.


Siinä missä Rebeccan mieleen iskostuu kuitenkin häpeä siitä että on tyttö, kasvaa hänen sisimmässään myös vihaa isää kohtaan. Jacobin yhä enemmän ja enemmän synkistyvä olemus vaikuttaa heidän kaikkien elämään ja lopulta moni asia kärjistyykin siihen, että niin August kuin Herschel vuorollaan päättävät karata kotoa ja kadota. Enää jäljellä on vain Rebecca, surkea tyttö jota isänkin olisi pakko rakastaa pojat menettäneenä. Mutta ei Jacob kykene tytärtään rakastamaan, sillä Rebecca on kuin hän itse. Miten sen saattoi kestää, että tämä oli kaikki se, mitä hänellä oli tarjota perheelleen? Epäinhimilliset asuinolot, hakaristit mökin ovessa, muiden pilkka ja tulevaisuus vailla toivoa? Kun lopulta kaikki kilpistyy järkyttävään tragediaan, joutuu Rebecca jättämään kaiken vanhan taakseen. Jos hänen matkansa saikin alkunsa tuossa saastaisessa hytissä kolmetoista vuotta sitten, niin vasta nyt hänen todellinen odysseiansa oli alkanut. Nuori Rebecca joutuu kohtaamaan todellisuuden ja luomaan identiteettinsä uudelleen jonain muunakin kuin haudankaivajan tyttärenä.

Seitsemäntoistavuotias Rebecca tapaa hotellisiivoojana ollessaan itseään vanhemman, panimoalan edustajan Niles Tignorin ja saa hetken maistaa miltä rakkaus maistuu. He avioituvat ja Rebecca synnyttää suloisen pojan, Nileyn, mutta Nilesin mustasukkaisuus alkaa tuoda liian tummia sävyjä Rebeccan arkeen. Se mikä ensin näytti kauniilta ja lupaavalta, onkin yhtäkkiä pelon ja väkivallan värjäämää. Rebeccan ja Nileyn lopulta paetessa joutuu Rebecca sanomaan hyvästit myös todelliselle itselleen.

Mikä sinun nimesi on, kulta, kerro. Sinä tiedät minun nimeni.
Tiedät mikä on pojan nimi. Se riittää toistaiseksi.
Ei. Minä haluan tietää myös sinun nimesi.
Minun nimeni on Hazel Jones.
"Hazel Jones." Nätti nimi.
Onko? Sain nimen jonkun toisen mukaan. Äiti ja isä pitivät salaisuutena, kenen, ja nyt he ovat kuolleet. Jonain päivänä minä taidan sen vielä selvittää.

Rebeccan tarina kulkee aina 1930-luvulta 1990-luvun lopulle. Oates kuljettaa ja rakentaa tarinaa jälleen kerran taiturimaisen lumoavasti ja vetovoimaisesti. Rebeccan oma odysseia on hätkähdyttävä, kauhistuttavakin mutta ennen kaikkea täynnä elämää ja toivoa. Schwartin perheen rankka elämä uudessa kotimaassa, entinen elämä Saksassa salaten, on traaginen monella tapaa. Oli kiehtovaa seurata Rebeccan elämänvaiheita niin monella eri aikatasolla. Kirjan loppuvaiheilla paljastuva, todelliseen Hazel Jonesiin liittyvä seikka nostaa ihokarvat pystyyn ja muistuttaa, kuinka pienestä elämä voi usein olla kiinni ja kuinka sattumanvaraista kaikki voikaan olla. Olen lukenut Oatesilta aikaisemmin huikean Blondin sekä Kosto: Rakkaustarinan ja molemmat ovat olleet hienoja lukukokemuksia. Jo niiden perusteella vaikutuin Oatesin kyvystä kirjoittaa taidokasta tarinaa ja Haudankaivajan tytär vain vahvistaa sitä. Vaikka tässäkin oli melkein 700 sivua, en kertaakaan kokenut pitkästymisen tunteita, mikä herkästi hyvässäkin mutta järkälemäisessä teoksessa on riskinä. Kyllä se vaan Oates osaa, ei voi muuta sanoa. On jotenkin melkein vaikea pukea tarkemmin sitä sanoiksi, miksi hänen tekstinsä nyt esimerkiksi tässäkin kirjassa on vain niin hyvää, puhuttelevaa ja palkitsevaa. Jotain tekemistä sillä on vahvojen henkilötarinoiden, sujuvan tekstin, tiiviin tunnelman, vahvan ja kiinnostavan miljöön rakentamisen ja lukijaa koukussa pitävän otteen kanssa. Haudankaivajan tytär on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:

Leena Lumi
Lumiomena
Täällä toisen tähden alla
Ankin kirjabogi
Luettua
Nenä kirjassa

Se tunne kun kaikki hajoaa. Kun jää alkaa säröillä, kaikki käy nopeasti.

PS: Yllä oleva teksti on kirjoitettu jo viime viikolla, mutta julkaisen sen nyt. Olin ajastanut tämän alunperin julkaistavaksi huomenna sillä tälle päivälle olin aikonut julkaista omat ehdokkaani Blogistanian Finlandia-äänestyksessä. Mutta koska sitä en tehnyt, halusin julkaista tämän nyt ja vähän selittää, miksi näin. Henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut asioita, joiden myötä en ole jaksanut nyt suunnitellusti tehdä mm. tuota BF-postausta jotta olisin voinut julkaista sen aamulla. En myöskään ole ehtinyt/jaksanut vastata kommentteihinne tai muutenkaan olla mukana kirjablogistanian menoissa. Siksi tällä postauksella haluan huikata jos joku on ihmetellyt pientä blogihiljaisuutta, että täällä ollaan, mutta nyt on näin. Lupaan tällä viikolla vastailla jättämiinne kommentteihin. Käykää sillä välin lukemassa Blogistanian Finlandia-äänestyksen tulokset Sallan blogista.

5/5