tiistai 31. toukokuuta 2011

Kirjahamsterin onnen viikko sekä toukokuun luetut


Kirjahamsterin onnen viikko


Viime viikko oli kirjahamsterin onnen viikko, vai mitä tuumaatte kuvassa näkyvästä pinosta? Kävin viime viikolla kahdella SPR:n kirppiksellä sekä kahdessa päivän kirppistapahtumassa. Jälkimmäisistä löysin yhden kirjan per tapahtuma ja kaikki loput noilta kahdelta SPR:n kirpparilta. Kirjojen hinnat vaihtelivat reilusta eurosta kolmeen, eli ei juuri päätä huimanneet.  Kallein oli tuo ylinnä näkyvä ihana Sami Malilan & Tove Janssonin Muumipeikon luontoretki (WSOY) 3.5e. Se onkin se ehkä parhain löytö vähään aikaan. Kyseessä on vuonna 2000 julkaistu kattava teos ulkoilmaelämään Muumiperheen malliin. Kirjasta löytyy tietoa kasveista, luonnonilmiöistä, retkeilystä leikeistä ulkona, jokamiehen oikeuksia unohtamatta. Vaikka kirjasta tietääkseni ole uutta painosta saatavilla, tuon kirjan esittelyyn lähiaikoina blogissani. Aivan ihana kirja muumien ystäville ja muumimielisille!

Mutta on pinossa muitakin löytöjä! Osa muistaneekin edelliseen kirjalöytöpostaukseeni liittyen, että löysin jo tuon Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna- kirjan sidottuna parilla eurolla, ja nyt se on pinossa nidottuna versiona. En raskinut jättää sitä hyllyyn kun hintaa oli vain 1.20e ja koska käynnissä on nyt blogini 1-vuotisarvonta, tämä kirja tulee osaksi kirjalistaa, josta voittajat valitsevat kirjat! Ihana löytö oli myös Ian McEwanin Sovitus! Tutustuin tovi sitten vihdoin hänen tuotantoonsa, ja haluan ehdottomasti lukea lisää. Sovituksen olen katsonut elokuvana, ja pidin siitä valtavasti. Lisäksi pinossa on seuraavat kirjat, joista en tällä erää sen enempää kommentoi, koska luvassa on vielä tämän postauksen nimissä Toukokuun luetut.

Siri Huvstedt: Amerikkalainen elegia
John O'Farrel: Terveisiä perheestä
Olli Jalonen: Värjättyä rakkautta
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt
Riitta Jalonen: Rakkausmuistot  sekä Enkeliyöt
Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita
William Styron: Sofien valinta
Liza Marklund & Lotta Snickare: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan
Jennifer Wanderbes: Pääsiäissaari
Annie Hawles: Kypsä poimittavaksi
PAHALLA PÄÄLLÄ Kuinka autan pientä känkkäränkkää


Toukokuun luetut
Toukokuun luettuihin sitten vielä silmäys! Toukokuu ei kokonaisuutena ollut niin lukuisa ja hyvä kuukausi kuin huhtikuu. Toukokuun luettujen romaanien saldo on 7 ja lisäksi yksi sarjakuvaromaani. Kaikki lukemani olivat vähintään hyviä, moni erinomaisia. Käännöskirjoista ykkössijaa kärkkyy tämä hetken fiiliksellä Ian McEwanin Sementtipuutarha sekä Susan Abulhawan Jeninin aamut. Kotimaisen kaunon saralla puolestaan voiton vie Essi Tammimaan Paljain käsin. Tässä kaikki toukokuun luetut listana:

Kathryn Stockett: Piiat
Eppu Nuotio: Loppu
Jonathan Theorin: Verikallio
Ian McEwan: Sementtipuutarha
Joel Haahtela: Elena
Susan Abulhawa: Jeninin aamut
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Zeina Abirached: Pääskysen leikki

Arvosteluihini kirjoista pääset kirjoittamalla kirjan nimen blogini oikeassa ylälaidassa olevaan "Hae blogista" kenttään! Ja malttakaahan vielä odottaa tovi, kyllä se Sarah Watersin Vieras kartanossa tulee tällä viikolla! Olen jo yli puolen välin ja pakko sanoa, että syynä lukemisen hitauteen ei ole se, etteikö kirja kiinnosta vaan se, että arki on tohinaa täynnä juuri nyt. Vieras kartanossa on juuri sitä, mitä esittelyiden perusteella odotinkin, enkä malta odottaa, että pääsen taas tänä iltana kodin hiljetessä tuonne ränsistyneeseen Hudnreds Halliin.....

maanantai 30. toukokuuta 2011

Zeina Abirached: Pääskysen leikki

( Like 2011, alkuperäinen teos: Mourir partir revenir - Le de jour des hirondelles. Suom. Aura Sevon)

Libanonilaissyntyisen Zeina Abirachedin  Pääskysen leikki on omaelämänkerrallinen sarjakuvaromaani, joka näyttää yhden päivän tapahtumisen sisällissodan lukijalle lapsen silmin. Abirached syntyi 1984 keskelle sisällissodan jakamaa Libanonia. Tuolloin Yhdysvaltain rauhanturvajoukot vetäytyivät maasta ja Libanonin oma armeijakin kaatui. Eri maiden välillä solmitut sopimukset sodan säännöistä eivät aina pitäneet ja jopa eri muslimijärjestöt taistelivat keskenään. Vuonna 1984 aselepolinja jakoi Beirutin kahtia. Aselepolinjan viereisillä katujen rakennuksista moni oli kuin hautautunut betonisäkkimuurien ja peltirynnyreiden taakse. Asukkaiden arkea hallitsivat pommikoneet, tarkka-ampujat, kaduilla tapahtuvat aseelliset yhteenotot.

Pääskysen leikki kuvaa yhtä päivää Itä-Beirutilaisessa huoneistossa, aselepolinjan kupeessa. Tuolloin neljävuotias Zeina asui perheensä kanssa pääasiassa kotinsa eteisessä, joka oli huoneiston ja itse asiassa koko talon turvallisin paikka. Aina pommitusten alkaessa naapuritkin kokoontuivat tuohon eteiseen turvaa hakemaan. Eräänä päivänä kun Zeinan vanhemmat olivat menneet kylään Zeinan isovanhempien luokse, vain kivenheiton päässä heistä, alkoi taas pommikoneet lennellä katujen yllä. Zeinan vanhemmat jäävät jumiin Annie-mummin luo. Vaikka he olivat niin lähellä, jokainen tiesi, että yksikin askel tuolla lyhyellä matkalla saattoi olla viimeinen.


Abirached kertoo tarinaa yksinkertaisin kynänvedoin ja välillä hyvinkin pelkistetyin kuvin, jotka kuitenkin kertovat vähäeleettömyydessääkin usein paljon. Ulkona riehuvasta sisällissodasta huolimatta ihmiset urheasti ovat kehittäneet kukin oman keinonsa selvitä arjesta ja jopa välillä nauttia siitä. Hartaudella nautitut viinapaukut, yhdessä luetut kirjat, hienosti pukeutuminen tai hetki vedelle kylvyssä leikkien. Nuo sinänsä arkiset asiat pitävät heitä kiinni järjellisen elämän syrjässä, kun ulkona vallitsee usein epätodellisuus.

Tarinassa näyttäytyvät Zeinan naapurit ovat sympaattisia, todentuntoisia. Pommitusten kestäessä he huolehtivat Zeinasta ja hänen veljestään. Vanha Anhala leipoo tyttöjen kanssa kakkua, entinen ranskanopettaja Ernest esittää katkelmia Cyrano de Bergeracista. Pieneen eteiseen mahtuu koko maailma, jota naapureiden elämän tarinat värittävät eletyn hetken ohella. Äsken koettu ilo saattaa vaihtua hetkessä pommikoneiden ylilennon kuuntelemiseen, odotukseen, kun kellon sekunttiviisarin lyöntikin on ikuisuus..tik..tak..tik..tak. Naapuruston yhtenäisyys on melkein käsin kosketeltavaa.

Aiheena sisällissota ei tietenkään ole kevyimmästä päästä. Sodan keskellä vuodesta toiseen eläminen jättää jälkensä ja tekee lukijaa ehkä kauhistuttavistakin asioista normaaleja. Naimisiin on päästävä, vaikka sitten pitäisi juosta luotisateen pelossa kotoa vihkipaikalle ja takaisin. Pääskysen leikki ei kuitenkaan ole raskas tai ahdistava kokemus. Se on ennemminkin täynnä toivoa ja elämänhalua. Se ei keskity sodan julmiin puoliin vaan näyttää toivon eri väreineen, lapsenomaisin silmin. Se näyttää, että kovien koettelemusten keskelläkin on mahdollista löytää palanen onnea ja iloa. Sarjakuvat kerrontatapana tällaisessa aihepiirissä toimii todella hyvin, paikoin voimakkaastikin. Sanonta " yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" näyttäytyy tässä toteen. Tiettyihin kuviin palaa uudestaankin ihaillen, miten yhteen kuvaan on niin hienosti usein kiteytetty se kaikista olennaisin. Myös Kirjavan kammarin Karoliina on kirjoittanut tästä blogissaan.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Kuinka se ennen tehtiin...


...nimittäin se lukukokemusten tallentaminen, muuten kuin mieleen? Aikana ennen kirjablogeja? Kuinka moni piti lukupäiväkirjaa lukemistaan kirjoista? Yllä olevassa kuvassa näkyy minun lukupäiväkirjani kolmen vuoden ajalta. Kyseessä on Kariston painama ihana pieni malli, johon sai merkattua olennaisimmat. Ihan harmittaa, etten ennen tuota ole esimerkiksi vihkoihin kirjannut ylös, mitä luin. Olisipa nyt hauska lukea lukukokemuksia vaikka ihan nuoruudesta!

Kariston lukupäiväkirjaan sai kirjattua tosiaan ne tärkeimmät tunnelmat kirjan lukemisen jälkeen. Olen nähnyt sellaisiakin malleja, missä voi kirjoittaa ihan yhden sivun verran esimerkiksi olennaisimmat juonesta, lempipäähenkilöistä, mutta itse koin tämän parhaimpana.


Merkkasin kirjan yhteyteen aina myös sen, onko kirja ollut oma vai laina. Olikin mielenkiintoista selata kolmen vuoden lukemiset läpi lukupäiväkirjan myötä. Isoimman eron tähän hetkeen huomasin siinä, että luen nykyään paljon monipuolisemmin sekä myös useammin/nopeammin. 2005-2008 luin keskimäärin 60 kirjaa vuodessa, nyt vauhti näyttäisi kuluneen vuoden aikana olleen keskimäärin 100 kirjaa vuodessa.

Lukupäiväkirjassa oli vain se huono puoli, että se oli ns. yksityistä puuhaa, toisin kuin kirjablogiin kirjoittaminen. Blogin myötä pääsee keskustelemaan niin hyvistä kuin huonoista lukukokemuksista monelta eri kantilta. Vuorovaikutuksellisuus on ainakin minusta kirjablogin sydän! Kertokaahan, kuinka te teitte sen ennen, vai teittekö mitenkään?

PS: Muistakaahan eilen julkaisemani blogini 1-vuotisarvontaa, täällä!

lauantai 28. toukokuuta 2011

1-vuotisarvonta käyntiin


11.06.2011 tulee tasan yksi vuotta siitä, kun kirjoitin kirjablogini ensimmäisen postauksen. Siitä se sitten pikkuhiljaa lähti ja kahden viikon päästä siis vietellään blogini 1-vuotispäivää! Teitä lukijaksi kirjautuneitakin on tällä hetkellä 117 sekä lisäksi kaikki te, ketkä käytte vaikkette lukijoiksi ole kirjautuneetkaan. Joten lämmin kiitos teille kaikille, ketkä käytte täällä, kommentoitte ja jaatte kanssani lukuelämyksiä!

1-vuotisarvonta päättyy siis lauantaina 11.06.2011 ja arvonta suoritetaan sunnuntaina 12.06.2011. Arvontapalkintona on tietenkin kirjoja, joko ihan uusia tai kerran luettuja, siistejä kappaleita. Päivitän tähän postaukseen myöhemmin listan kirjoista, joista voittajat saavat valita järjestyksessä mieleisensä. Aivan, voittajat, eli arvon kolme voittajaa, joista jokainen saa valita listasta kaksi kirjaa. Ensimmäiseksi arvottu voittaja valitsee ensin, toinen sitten jne. Kirjalistan löydät tästä linkistä.

Arvontaan voi osallistua niin lukijaksi jo kirjautuneet, sellaiseksi kirjautuvat tai anonyymit. Jos osallistut anonyyminä, jätäthän kommenttisi loppuun nimimerkkisi.  Arpajaiset ovat ns. kolmen arvan arpajaiset. Yhden arvaan saat, kun kommentoit tähän ja kerrot, kuinka olet aikanaan tai vaikka vasta nyt blogiini päätynyt. Toisen arvan saat, jos olet jo kirjautunut blogini lukijaksi tai teet sen ennen tähän kommentoimista. Kolmannen arvan saat, jos linkität arvonnan. Mikäli linkität kuvan kera, toivoisin sinun käyttävän yllä olevaa kuvaa, joka on itse ottamani. Toivotan kaikille arpaonnea!

Ja kiitos jo nyt teille kaikille ihanille lukijoille, vuorovaikutus kanssanne on blogini suola! Piakkoin tulossa postaus aiheella "Kuinka se tehtiin ennen?", huikea kirjasaalispino viikon aikana kirppareilta, Sara Watersin Vieras kartanossa ( on vielä luvun alla ja alkupuolellaan)..eli pysykäähän kuulolla!

perjantai 27. toukokuuta 2011

Voit seurata blogiani myös täällä

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Testaan mm. Bloglovin-sivustoa, joten mikäli olet kyseisessä palvelussa, pystyt sitäkin kautta seuraamaan näppärästi blogiani. Klikkaa postauksen ekaa lausetta, pääset suoraan sinne!

Blogini löytyy nyt myös Blogilista.fi.stä! Blogini oikeassa alalaidassa on napit molempien palveluiden käyttämistä varten blogini seuraamisessa.

Ja hei, huomenna starttaa 1-vuotisarvontani, sillä maagiseen 1-vuoden etappiin enää 2 viikkoa aikaa!!

torstai 26. toukokuuta 2011

Harjukaupungin salakäytävät - matka cinemaattisuuden lähteille

( Kuva: Oma)

"Maagiset paikat ovat vaarallisia. Merkityksellisyyshiukkaset saavat ihmisen havahtumaan eksistenssiinsä. Silloin kuitenkin saattaa luiskahtaa ulos itseydestään. ~Kerttu Kara : Maaginen kaupunkiopas~

Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät oli viime vuonna vuoden huikein lukukokemus. Arvosteluni kirjaan liittyen löydät vaikkapa tästä linkistä. Kuten moni jo tietääkin, kirjan tapahtumat sijoittuvat tänne upeaan harjukaupunkiimme Jyväskylään. Kirjaa lukemattomille ( Lukekaa! Ihastukaa!!) voin valottaa sen verran, että kirjassa mainitaan useita Jyväskylässä oikeasti olevia paikkoja, joissa on jotain mystistä, cinemaatiista..Ja M-hiukkasten määrä huomattavan suuri. On itse asiassa aika jännää, että jo ennen kirjan lukua pidin useammasta kirjassa mainitusta paikasta juuri siksi, että niissä vain on sitä jotain erityistä tunnelmaa: Kuvassa näkyvät Harjun portaat (tunnelma on muuten aivan eri kesäisin tai vaikka syksyllä jo iltojen pimetessä, mitä talvella. Mutta katsokaapa mitä lipui kuvanottohetkellä portaiden yläpäästä ohitse? Maagista, eikö totta?), Puistokatu ja erityisesti Good yearin mainos erään vanhan talon seinässä jne. Kävinkin tammikuussa eräänä -25 asteen kirpakkana pakkaspäivänä, kun aurinko nousi jo yllättävän korkealle, kuvaamassa muutamaa paikkaa, josta voit lukea oman jutun tästä linkistä. Silloin kuitenkin jo mietin, että täytyy lähteä kesällä uudestaan kuvaamaan, sillä kirja keskittyy erityisesti kesään. Silloin M-hiukkasten vaikutuskin lienee suurin..

Voitte siis kuvitella, kuinka iloinen olin kuullessani, että Jyväskylän Seudun Matkailu järjestää tulevana kesänä kirjaan liittyen kävelykierroksia! Tässä järjestäjän sivuilta tarkempaa tietoa asiasta:

Harjukaupungin salakäytävät - Ollin polku

Pe 1.7. klo: 18.00 sekä ma 11.7. klo 18.00. Lähtö Tourujoen Kinajoen sillalta

Harjukaupungin salakäytävät - Kertun ja Ollin yhteinen polku
Ma 4.7. klo:18.00 sekä ti 19.7. klo:18.00. Lähtö Harjunportaiden yläpäästä

Järjestäjä lupaa seuraavaa:
Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin tapahtumapaikoilla etsimme yhdessä Jyväskylän maagisia kohteita, aistimme merkityksellisyyshiukkasten säteilyä, ja ennen kaikkea pyrimme eroon hitaasta jatkumohakuisuudesta. Pitäkää kiinni sateenvarjoistanne!

Liput: 5 €

Maksimissaan 20 henkilöä. Ei sovellu lapsille.

Aion ehdottomasti osallistua niin Ollin omaan polkuun kuin Kertun ja Ollin yhteiseen. Kävelykierrokset kestävät noin 1.5h maksimissaan. Minä, paikallinen reportterinne, lupaan olla paikalla kameran ( ja sateenvarjon, tietenkin!) kera ja tehdä teille koosteen kävelykierroksen annista! Jos minusta ei kuulu mitään, lienen eksynyt salakäytäviin.... 



keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Essi Tammimaa: Paljain käsin

(Gummerus 2011)

Minä olen Varpu.
Rakkauteni on ehdoton. Haluan vain sanoa sen ennen kuin sanon mitään muuta.

Essi Tammimaan toisessa romaanissa, Paljain käsin, Vaaralan suvun nuorin tytär Varpu, minä-kertoja avaa lukijan eteen Vaaralan suvun naisten tarinaa aina 1940-luvun sotavuosien pommikoneiden jylinän keskeltä nykyhetkeen saakka. Kuin voimakkain tuokiokuvin näemme kolmen sukupolven naisten elämän virstanpylväitä, jotka osa kantavat hedelmää tulevaisuuteen kun taas osa on tatuoituna ikuisiksi ajoiksi kipeänä urana sydämen karttaan.

Vaaran suvun nuorimman sukupolven, 70-luvulla keskiluokkaiseen helsinkiläisperheeseen syntyneen sisaruskatraan kuopus Varpu hoitaa vanhuksia lähihoitajana, valmistaa osan heistä viimeiselle matkalle ja samalla kuvittelee perheenjäsenensä vuoronperään noiden hauraiden, viimeisen hengenvetonsa vetäneiden vanhusten tilalle. Varpu kantaa kuin suojakilpeä suvun raskasta perintöä pärjäämisestä. Pitää pärjätä yksin. Jo niin Varpun isomummi aikanaan tyttärelleen opetti. Hellyys on heikkoutta. Rakkaus vie huonoille teille. Virva-sisko asuttaa vanhaa natisevaa taloa miehensä kanssa ja väräjävin mielin odottaa raskautumistaan, jota ei vain kuulu. Raskain mielin hän purkaa tuntojaan maalauksiinsa ja miettii, voiko toive siitä, minkä pitäisi sitoa entistä tiukemmin yhteen, erottaakin. Inari-sisko puolestaan etsii minuutensa rajoja suhteessaan varattuun mieheen. Kolme sisarta, kukin omaa taakkaansa kantaen.

Sisarusten tempoillessa omien elämien aallokossa kaiken taustalla häälyy Soile-äiti. Äiti joka antoi tyttärilleen heidän ollessaan pieniä, kaikkensa. Puki nätisti, vei leikkipuistoon, halasi ja peitteli hellästi ltaisin sänkyyn. Äiti, joka oli aina läsnä, toisin kuin isä, joka pikku hiljaa katosi heidän elämästään kokonaan. Soile halusi niin kipeästi korjata sen särkyneen kuvan, jota hän mielessään kantoi oman äitinsä hylkäämisen myötä, ettei hän osannut luopua ylihuolehtivan äidin roolista edes tytärten yksi kerrallaan kotoa pois muutettua. Kun mies hylkäsi perheensä, ei sitä auttanut surkutella. Piti vain näyttää, että pärjää siitä huolimatta. Mutta kun nainen, äiti, jättää perheensä ja pakenee velvollisuuksiaan perheen ruokkijana ja lasten kaitsijana sekä miehensä passaajana, mikään ei ole ennallaan. Äidin hylkäämisen henkinen perintö kantaa kivuliasta jälkeään vielä pitkään sukupolvelta toiselle, äidiltä tyttärelle. Aila, Ailahtelevainen, ei kestänyt sitä todellisuutta, mikä hänelle koitti 16-vuotiaana hänen tullessa ensi kertaa raskaaksi. Siinä missä hän oli ennen Soilelle äiti, oli hän nyt enää se, josta ei puhuttu. Ailahtelevainen valitsi itse tiensä, joka lopulta vei hänet puistonpenkin laidalle yhteiskunnon hyljeksimäksi juopoksi. Ja niin kuin Anni-mummo aikanaan oli tuota rimppakinttua katsoessaan miettinyt:

Ei tarvitse kuin katsoa portaiden alapäähän, perunakorin eteen kumartunutta tyttöä, jonka lapaluut kohoavat selästä kuin kaksi siiventynkää. Mihin hän tuon tytön tässä maailmassa laittaisi, että se olisi turvassa?

Sinnikkäiden naisten tragedioiden taustalla, tummien vesien liikkeellepanijana on usein mies. Tuo vahva mies, joka ei halua menettää hallintaansa missään vaiheessa, ei laskea suojamuuriaan edes hädän hetkellä. Naisen osa on kestää, ottaa se vastaan mitä tulee. Se, että nainen ennen miellettiin usein "vauvantekokoneeksi"  heijastaa omat paineensa nykyisinkin naiseuden rooliin. Onko nainen ollenkaan, jos ei saa kohtuunsa kasvamaan uutta elämää? Oli sota tai rauha, mennyt aika tai nykyaika, samat pelot jäytävät meissä, estävät elämästä elämää kuin haluaisimme. Rakkaudettomuuden ja hylätyksi tulemisen pelko ovat raskaita kantaa varsinkin kun niistä on jo kokemusta. Ne kulkevat sukupolvelta toiselle kuin huomaamatta, heijastuksina menneestä. Yritimmepä olla kuinka urheita hyvänsä, tietyt kipupisteet eivät katoa koskaan.

Mutta onko se minun vikani, että näen kaikkien silmien taakse, että kaikissa silmissä vedet nousevat?

Paljain käsin on ennen kaikkea tarina äideistä ja tyttäristä. Se on myös tarina sisaruksista ja yhtä lailla miehistä ja vaimoista. Kolmen sukupolven yli kantava pärjäämisen filosofia näkyy Vaaran siskosten nykyhetkessä yhtä vahvana kuin 1940- luvulla Ailan, Ailahtelevaisen maatessa nuorena tyttönä pellolla pommikoneita peläten. Se kertoo, kuinka tiukassa on nuo niin yhteiskunnan kuin oman perheen meille asettamat roolit. Jos ei ole helppo naisen osa, on vaikea sanoa sen olevan helppo aina miehellekään, kun katsoo yhtä Varpun hoidokkia, Herra Horsmaa, joka ei edes vuoteenomana maatessaan voi luopua auktoriteetistaan, koska se on ainoa jäljellä oleva asia, joka pitää tuon vanhan miehen kasassa.

Minulle, minä, minun! Siinä on hänen maailman rajat.
...Miksei hän voisi kerrankin elämässään katsoa ihmistä silmiin ja ymmärtää, että jos jokin uhka täällä meitä vainoaa, se on anteeksiantamattomuus?

Tarinan tematiikassa on monta ulottovuutta, jotka tekevät kirjasta hyvin vahvan lukukokemuksen. Äitien ja tyttärien välisten suhteiden kipupisteet, äidittömyys tai isättömyys, sukupolvelta toisille siirtyvät sanattomatkin taakat, kipeät kysymykset kun raskautta ei kuulukaan tai kun se tulee pyytämättä, miehen ja naisen välisen suhteen iänikuinen roolien problematiikka. Ja lopulta olennaisimpana sen asian kohtaaminen, että vaikka rakentaisimme minkälaisia suojamuureja ympärillemme, suojaisimme itseä muilta ja elämältä tavalla millä hyvänsä, niin lopulta meidän on kuitenkin kohdattava elämä paljain käsin, haavoittuvuutemme kohdaten.

Tammimaan tapa tuottaa tekstiä on rikasta ja yhtä aikaa paikoin melkein runollista ja leikittelevää. Teksti vilisee ns. uudissanoja, joista voi olla kahta mieltä. Osassa arvosteluissa ne koetaan jossain määrin kielelliseksi kikkailuksi, mikä melkeinpä ärsyttää, kun taas osassa ne sulautuvat tarinaan. Juuri tämän seikan vuoksi epäröin ensin, tartunko kirjaan vaikka sen aihe kiinnosti kovasti. Olen kuitenkin silloin tällöin lukenut Tammimaan omaa blogia, ja ymmärtänyt, että hänellä on tapana normaalistikin käyttää sanoja, jotka uudissanoiksi nykyään luokitellaan. Kuitenkin lähdin lukemaan kirjaa tuon vuoksi hieman epäluuloisesti. Ja aluksi nuo sanat pomppaavatkin silmiini huomiota hakien ja en ole varma, mitä ajatella. Toisaalta ne tekevät tekstistä enemmän kirjailijan oman äänen tuntoisen, toisaalta vievät aluksi ehkä liikaa huomiota. Haluaisin kuitenkin ajatella, että ne ovat kirjailijan omaa puhekieltä, eivät tarkoituksellinen keino leikkiä kielellä. On kirvakkaa makua, lapset kilpuroivat, hellitellään kutsumalla Nihkumakkaraksi ja sydänkin hermostuneena sikuttelee. Mutta pitkään en ehtinyt sanoja ihmetellä, kun itse tarina vetäisi kuin pyörre tyynen vedenpinnan alla minut mukaansa. En takerru sanoihin, vaan ahmin niitä lisää koko ajan janoten. Paljain käsin on niin vahva tarina ja monin paikoin puhuttelee minua hyvin henkilökohtaisella tasolla. Pitkin lukemista tunsin välillä pakahtumisen tunnetta sisimmässä ja kyyneleen silmäkulmissa, sillä niin lähelle tämä tuli minua. Sukupolvien välillä henkisenä perintönä kulkevat taakat ja roolit ovat aihepiiri, jotka koskettavat minua henkilökohtaisesti hyvin voimakkaasti. Mutta vaikka koin kirjan hyvin voimakkaasti henkilökohtaisella tasolla, näen silti sen erinomaiset ansiot ilman henkilökohtaista kokemustakin. Tammimaalla on vahva kyky tuottaa uskottavaa, kouriintuntuvaa tekstiä, joka puhuttelee lukijaa varmasti monella tasolla. Kirjan henkilöt ovat niin todellisia, että tuntuu kuin peiliin katsoessaan voisi melkein nähdä jonkun noista Vaaran suvun naisista, äidistä ja tyttäristä. Empatiaa ja läheisyyttä on helppo tuntea monen kirjan hahmon kanssa, ja jopa perheensä hyljännyt Aila Ailahtelevainen näyttäytyy eri valossa noiden takaumien myötä.

Vertailen harvoin kirjoja tai kirjailijoita toisiina, vaikka pidänkin siitä. Nyt on pakko mainita kaksi lempikirjailijaani, Anna-Leena Härkönen sekä Riikka Pulkkinen, sillä jotain samaa kerronnan vahvuutta, rajua realistisuutta ja läpitunkevuutta Tammimaan kirjassa on. Kiitos ystäväni Katjan Lumiomena-blogista, päätin selättää ennakkoluuloni noiden ns. uudissanojen synnyttämänä, ja tartuin kirjaan, sillä Paljain käsin on ehdottomasti parhaimpia tämän vuoden kotimaisia kirjoja, mitä olen lukenut. Katjan lisäksi tämän on lukenut ainakin Karoliina, Ilse, Valkoinen kirahvi sekä Laura. Luin vasta vähän aikaa sitten Gummerukselta Iida Rauman hienon esikoisteoksen Katoamisten kirjan, johon ihastuin ja nyt sitten Tammimaalta tämä Paljain käsin, johon suorastaan rakastuin. Mielenkiinnolla odotan Gummeruksen syksyn kirjoja!

Paljain käsin sopii kirjaksi Kirjavan kammarin suomalainen keskiluokan arki-haasteeseen, johon olen osallistunut. Nyt haasteesta 2/5 osaa siis suoritettuna!

Äidin kädet muistavat tyttärien painon yhtenä hartioita kiristävänä vetona. Mutta ei se ole taakka. Sillä tavalla ollaan yhtä, äiti ajattelee kaipaavasti.

5/5

Tatu ja Patu - nuo Outolan veljekset


Tatu ja Patu, nuo Outolan hassut veljekset ovat syntyneet Aino Havukaisen ja Sami Toivosen yhteistyön tuloksena. Ensin he seikkailivat osana Veera-kirjoja, kunnes 2003 tuli ensimmäinen Tatun ja Patun oma kirja, Tatu ja Patu Helsingissä ( Otava ) Sittemmin Tatu ja Patu ovat seikkailleet yhdeksässä omassa kirjassa, joita meiltä löytyy tällä hetkellä neljä.

Tatu ja Patu -kirjat lukeutuvat tällä hetkellä meidän perheen niin esikoisen kuin äidin lastenkirjasuosikeihin. Ne kestävät useita lukukertoja, sillä kirjan kuvitus on niin rikas, että jo sieltä löytyy uutta juuri kun luulee kaiken jo nähneensä. Tästä on hyvä esimerkki Tatu ja Patu Työn touhussa, missä veljekset pääsevät kokeilemaan eri ammattien töitä. Olimme lukeneet esikoisen kanssa sitä lukuisia kertoja iltasaduksi, kunnes eräänä iltana kiinnitin huomiota kirjan sivuilla aina jossain kohti olevaan punaiseen kahvimukiin. Muki löytyy jokaiselta sivulta ja mukin kyljessä on aina eri kirjaimet. Aloin ääneen tavaamaan noita tavuja sivu kerrallaan, ja niinhän siitä muodostui lause! Kirjan kuvituksessa, jota on kuvailtu paikoin suorastaan anarkistisen humoristiseksi, löytyy paljon katsottavaa niin lapselle kuin aikuiselle.

Hyvä esimerkki kuvituksen rikkaudesta ja monista ulottuvuuksista on mielestäni Tatun ja Patun Suomi. Kirjassa kerrotaan Tatu ja Patumaiseen tyyliin mistä Suomi ja sen asukkaat ovat oikein tehty. Lisäksi valotetaan Suomen historiaa mutta myös nykypäivän ilmiöitä. Ja toki myös saunotaan, etsitään presidentin kadonneita vitjoja sekä Tatun ja Patun niksinurkassa valmistetaan oikea Suomi. Erityisesti koteihin liittyvissä kuvissa vilisee varsinkin kaikille meille aikuisille tuttuja asioita niin lapsuudesta kuin aikuisuudesta. Mitä kaikkea tuttua te näette tässä kuvassa?



Tatu ja Patu ovat uteliaita ja kekseliäitäkin poikia. Joskus heidän puuhansa tuntuvat olevan melkeinpä hullunkurisia, mutta päätyvät lopulta aina parhain päin. Mutta kaikkea hauskaa voi odottaakin, että ovathan he kotoisin Outolasta, jossa asiat tehdään eri tavalla kuin meillä muilla. Luetaanko teillä Tatu ja Patu -kirjoja?

tiistai 24. toukokuuta 2011

Hyvissä ajoin


Olen lista-ihminen. Tykkään suunnitella etukäteen asioita, mutta se ei tarkoita, että odottaisin asioiden edes menevän aina suunnitelmien mukaan. Mutta se suunnittelu, se se vasta kivaa onkin. Osa lukemisen viehätystä onkin miettiä etukäteen, mitä lukee seuraavaksi kirjapinoistaan tai vaikka mitä lukee lomalla.

Löysin viikonlopun isosta kirppistapahtumasta hauskan, vanhan näköisen nahkaisen matkalaukun vitosella. Eihän se oikeasti vanha ole, mutta on juuri samanlainen pienemmässä koossa, mikä oli isovanhemmillani 60-70 luvulla reissatessaan. Ihanat isot soljet, jotka kiinnittävät lukon lisäksi laukun. Kun näin laukun kirppiksellä, ajattelin heti, että " tuossa on minun lomakirjalaukku!" Tyytyväinen virne naamalla kävelin laukku kädessä ympäri kirppistapahtumaa ja huomasin monen katsovan laukkua kiinnostuneena. Mutta siis, lomakirjalaukku, tosiaan!

Olin juuri aikaisemmin viime viikolla alkanut mielessäni jo luoda listaa kirjoista, jotka otan lomamatkalle mukaan. Olin jo päättänyt sen verran, että lomareissu on vähän vanhempien kirjojen aikaa, koska muuten luen niin paljon uutuuksia. Tokihan varmaan joku uutuuskin eksyy mukaan, sillä ensi kuussa ilmestyy ainakin seuraavat kolme kovasti odottamaani kirjaa: David Nichollsin Sinä päivänä, Karin Slaughterin Kivun jäljet sekä Chris Cleaven Little Been tarina. Näistä osa tai jopa kaikki saattavat toki päätyä myöskin lomalukemiseksi. Kuvassa näkyvät pinot ovat kuitenkin koottu sillä ajatuksella, että ainakin osan niistä pakkaan laukkuun mukaan pohjoisen lomallemme, jonne heinäkuun puolessä välissä lähdemme. Minullahan ei varsinaista lomaa kotiäitinä ole, mutta mieheni lomailee juhannukselta reilun neljä viikkoa ja se on minulle vähän sama  kuin loma. Saa uppoutua varmasti arkisinkin päivällä lukemiseen ihan eri tavalla mitä nyt kun arkipäivien vetovastuu on minulla. Niinpä osa pinon lomakirjoista tulee luettavaksi ihan täällä kotona, mutta "lomalla" kuitenkin.

Olimme viime vuonnakin pohjoisessa melkein kaksi viikkoa. Osa ajasta meni ystäväperheen luona Sodankylässä, ja siellä en paljoa lueskele, sillä aika menee kaikkeen muuhun ihanaan ystävien parissa, mutta mökillä luenkin sitten senkin edestä. Tällaisissa tunnelmissa lueskelin siellä viime kesänä:


Tämän vuoden lomapinossani on siis ainakin nyt odottamassa mm. seuraavia vähän vanhempia kirjoja:
Marian Keyes: Hurmaava mies ( Olen lukenut kaikki Keyesit ja edelleenkin hän edustaa minulle sitä laadukasta chick littiä, mutta tämä kirja on jäänyt jostain syystä ns. välistä lukematta vaikka omassa hyllyssä onkin ollut.)
Scan Stewart: Matkija lintu (Lahja ystävältä) 
Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani ( Nostalgian jäljillä -haasteeseeni liittyen)
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär ( Olen pitänyt valtavasti kaikista tähän mennessä lukemistani Oateseista, mutta tämä on jostain syystä yhä odottanut vielä lukemistaan hyllyssäni, vaikka kirja kiinnostaa todella paljon.)
Patricia Cornwell: Valokeilassa ( Cornwellin Scarpetta-sarja on lempijännäreitäni, mutta tämä uusin on yhä ollut lukematta kaiken kirjapaljouden keskellä. Uusi Scarpetta ilmestyy syyskuussa, joten haluan lukea tämän sitä ennen!)
Richard Mason: Meren huoneissa ( Olen kuullut tästä paljon kehuja ja löysinkin sattumalta viime viikonloppuna sieltä kirppistapahtumasta kahdella eurolla sidottuna kappaleena.)
Katja Kallio: Elokuvamuisti ( Sopivan nopeaa ja kevyttä lomalukemista vaikka automatkalle)
Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna ( Kirja, jonka olen halunnut jo kauan lukea, sillä olen pitänyt muista lukemistani Fredrikssonin kirjoista. Tämä löytyi tovi sitten parilla eurolla kirpparilta!)
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla ( Myös tämä sopii yllä olevaan haasteeseen ja on varmasti mitä oivinta lomalukemista kesällä!)
Anna Godbersen: Huumaa ( Vuosisadan vaihteen Manhattanin pukuloisto ja seurapiirien käänteet kiehtovat kovasti!)

Tällaisia kirjoja siis ainakin nyt suunnittelen lukevani lomalla ja osan pakkaavani lomareissulle mukaan tuohon hauskaan matkalaukkuun. Mutta, vielä on kuukausi lomaan jäljellä, eli lupaan vähän ennen lomaa postata, mitä sitten lopulta todellakin lähtee mukaan ;)

Tällä viikolla blogiini tulossa Essi Tammimaan Paljain käsin parin päivän sisällä, lauantaina polkaisen blogini 1-vuotisarvonnan käyntiin ja jotain muutakin romskua varmasti vielä tällä viikolla luvassa, sillä viikkohan on vasta aluillaan!

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Lukutoukan todellisuus



Tätä se on lukutoukan todellisuus. Yöpöytä on muuttunut jo pitkän aikaa sitten "kirjahyllyksi". Yöpöydällä ovat lukemista odottamassa kirjat, jotka haluaisin lukea pian. Omassa oikeassa kirjahyllyssäkin on yksi hyllytasollinen kirjoja, jotka odottavat lukemistaan. Kirjoja siellä, kirjoja täällä. Sitä se on tämä lukutoukan arki! Ja se aikomani lainauskielto hetken aikaa kirjastosta...no, arvaatte varmaan!

Huomasin tuossa sellaisen pienen, sinällään tärkeä etapin koittavan vajaan kolmen viikon päästä. Nimittäin blogini täyttää yksi vuotta! Sen kunniaksi luvassa tietenkin kirjapaketti-arvonta, jossa voittajalle luvassa useampi kirja listasta, jonka julkaisen arvonnan yhteydessä. Arvonta on lukijoilleni tai sellaiseksi kirjautuville. Mutta sitä ennen keskityn Essi Tammimaan Paljain käsin - kirjaan ja sitten taitaakin olla vuorossa tuosta yöpöytäni pinosta Sarah Watersin Vieras kartanossa..tai ehkä sittenkin Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa..tai....

(Klikkaamalla kuva isommaksi lähempää tarkastelua varten!)

lauantai 21. toukokuuta 2011

Karmivan suloiset amigurumit

(Atena 2011, alkuperäinen teos: Creepy Cute Crochet- 
Zombies, Ninjas, Robots and More! Suom. Mirja Muurinen)

Oletko kenties joskus ihmetellyt, mitä ovat nuo pienet ja hauskan näköiset virkatut otukset, joita saattaa kekottaa niin jonkun työpöydällä kuin vaikka roikkua laukun reunassa kiinni? Kyseessähän ovat tietenkin veikeät amigurumit, Japanista Suomeenkin levinneen käsityölajin tuotokset. Atena Kustannus on julkaissut Christen Hadenin virkkaamista erikoisista amiguruista kirjan Karmivan suloiset amigurumit, Virkkaa lempihirviösi. Kirjan ns. alkupuheessa Christen kertoo olevansa heikkona Zombie-elokuviin ja sitä myöten hän on halunnut tuoda innostuksensa kohteen amigurumeihin ja siten levittää sekä kasvattaa luomaansa "olentokomppaniaa". Alussa kerrotaan perustietoa niin virkkauksesta kuin amigurumien tekemiseen vaadittavista työvälineistä.


Jokaisen olennon kohdalla on myös hauska taulukko, mikä kertoo mitä tarvitaan kunkin olennon tekemiseen.


En ole itse vielä virkannut amigurumeja ja muutenkin virkkauskokemukseni rajoittuu lähinnä patalappuihin ja keskenjääneisiin virityksiin. Mutta koska elämässä pitää olla haastetta ja tämä kirjaa oikeasti näyttää kertovain seikkaperäiset ohjeet, aion minäkin kokeilla tehdä jonkin näistä karmivista olennoista. Suloisin on ehkä tämä:


Mutta koska apinan vaativuustaso on vaativa, luulen, että kokeilen ensin tätä vaativuudeltaan aloittelijalle suunnattua Ninjaa:


Kirja tarjoaa siis niin vaativia kuin helppoja malleja, mikä innostaa tällaista kokemattomampaakin kokeilemaan noiden hauskojen otuksien tekemistä. Mieskin silmäili kirjaa kun pari iltaa sitten naureskelin kirjan otuksille ja totesi, että "voisinpa vaikka tuollaisen "Yhtiön Zombin" ottaa työpöydälle istumaan.." Selvä tilaus siis allekirjoittaneelle ;)

Amigurumien teko ei vaadi paljoa aikaa, eikä isoja hankintoja. Virkkukoukku, vähän lankaa ja sillä pääsee jo alkuun! Lupaan raportoida täällä kuinka oman ensimmäisen amigurumini tekeminen sitten lopulta sujui. Kaupasta löysin ensimmäisessä kuvassa Mariskoolissa näkyvät "Minikerät" Novitalta valmiissa paketissa, joka nimenomaan koottu 100%sesta akryylilangoista pienten otusten tekoa varten.

Virkatut minihirviöt tulevat - oletko valmis? 


Kirjan kuvista vastaa Chad VanPelt.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

(Like 2010, alkuperäinen teos: Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola)

Maa on meille ahdas
sulloudumme äärimmäiseen reunaan
riisumme raajat, että mahtuisimme läpi

Minne mennä, kun viimeinen raja tulee vastaan?

Minne lentää lintu, kun taivas loppuu?

Istun ja tuijotan näyttöä, koitan keksiä miten alkaisin kuvailla teille kirjaa, joka ravisuttelee kuin syysmyrskyn tuuli mieltä ja raastaa kuin raastinrauta sydäntä. Miten kuvata sitä järjetöntä hävitystä, mikä aukenee lukijalle Susan Abulhawan hienossa, mutta rankassa teoksessa Jeninin aamut ? Sillä järjetöntähän se on; naiset ja lapsetkin ammutaan sumeilematta, kurkut vedetään auki, sikiöt kaivetaan äitien mahoista, jos israelilaissotilaista siltä tuntuu. Väärä katse, sana tai vain väärässä paikassa vääränä aikana oleminen voi laukaista tapahtumien ketjun, jolla ei ole kaunista loppua. Maailman lehdissä vähätellään ja jopa peitellään lähi-idän konfliktien julmuuksia, mutta tämän kirjan jälkeen ei voi enää ummistaa silmiään siltä hävitykseltä, minkä palestiinalaiset kokivat omassa maassaan. Tarinan henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta historialliset tapahtumat todellisia. Abulhawa itse matkusti 2000-luvun alussa Jeniniin ja todisti siellä pakolaisleirissä käydessään julmuuksia, joiden myötä hän halusi kertoa noiden urheiden, sitkeiden palestiinalaisten tarinan. Lähdeluettelo kertoo perinpohjaisesta pohjatyöstä sekä molemmilta puolilta kerätyistä faktoista. Niiden pohjalta syntyi tarina lähi-idän konfliktin raaimmasta puolesta, palestiinalaisten paljon nähneiden silmin.

Kirjan esinäytös tapahtuu vuoden 2002 Jeninissä. Kirjan keskeinen henkilö, Amal, katsoo sotilasta silmiin rynnäkkökiväärin piipun paino otsallaan. "Hän sulki silmänsä uudesti syntyneenä, kylmän teräksen paino yhä otsaansa vasten. Muistojen anelu kiskoi häntä ajassa taaksepän, yhä kauemmas, kotiin jota hän ei ollut koskaan tuntenut." Sitten palaamme ajassa taakse päin, vuoteen 1941. Aikaan, jolloin Amalin isovanhempien,  Yahyan ja Basiman suurin huoli vielä on, ehtivätkö he ennen naapureitaan aloittamaan oliivien sadonkorjuun. Aikaan, jolloin pieni palestiinalainen Ein Hodin kylä täyttyi nauravien lasten äänistä, naisten laulusta. Yahyan ja Basiman pojat, Hasan ja Darwis auttavat vanhempiaan sadonkorjuussa ja Yahyan rinta pullistuu ylpeydestä, minun poikani. Hasan janoaa oppia kieliä ja päästä opiskelemaan Jerusalemiin, Darwin puolestaan on kylän nopein ratsastaja, joka ratsastaa kilpaa vaikka tuulen kanssa. Siinä missä Hasan haluaa oppia, Darwin tutustui nuoreen , villiin Daliaan, jota kyläläiset kutsuivat Beduiiniheitukaksi. Dalian varastaessa Darwinin hevosen, isä rankaisee tytärtään polttamalla häntä kuumalla raudalla. Muiden kyläläisten tuntiessa jo hätää Dalian puolesta, on isä järkähtämätön; beduiinimies on perheen pää, mikään ei saa tahrata hänen kunniaansa. Darwinin vasta haaveillessa Daliasta, Hasankaan ei voi vastustaa tuota julkeaa, eläväistä tyttöä ja päättää naida hänet. Dalialla ei ole asiaan mitään vastaansanomista, sillä kun niin oli päätetty, että Hasan nai hänet, ei hänen haaveillaan Darwisia kohtaan ole mitään painoarvoa. Liitto kuitenkin herättää muissa paheksuntaa, sillä olihan Hasan Ein Hodin perustajien jälkeläinen, siinä missä Dalia vain beduiinityttö. Kuitenkin heidän vastoin yleisiä tapoja ja odotuksia solmittu liitto muuttuu vuosien varrella rakkaudeksi, joka kantaa hedelmää. Hasan ja Dalia saavat kaksi poikaa, Yusufin sekä Ismailin ja lopulta myöhempinä vuosina myös tyttären Amalin.

1947 kaikki kuitenkin muuttuu. Toisen maailmansodan julmuuksien jaloista selvinneet juutalaispakolaiset tulevat euroopasta Palestiinaan. Omavaltaisesti he valtaavat Palestiinaa ajatuksella, että se on maa vailla kansaa ja kuuluu heille, niin syntyy Israel. Sadattuhannet palestiinalaiset ovat yhtäkkiä kansa vailla maata. Heidät sullotaan ahtaisiin pakolaisleireihin vailla ihmisarvoa, pelon kytiessä alati taustalla. Lopulta israelilaissotilaat saapuvat pieneen Ein Hodin kyläänkin. Heidän aikeensa aselevosta tuo hetkeksi toivon kyläläisiin, kunnes pian pommit iskeväkin Ein Hodiin. Kyläläisten paetessa Dalia kadottaa tungoksessa puolivuotiaan Ismailin sylistään. Ismailin katoaminen murtaa Dalian sydämen. Hänen pieni Ismail, Ibni, Ibni!!  Ismailin kohtalo jäytää erityisesti Dalian sydämessä, eikä se helpota vuosien varrellakaan. Missä on hänen Ismail?

Joskus vuosien päästä toisaalla:
David lähestyi palestiinalaista katsellen tätä kypäränsä reunan alta, ja heidät kahlitsivat toisiinsa samanlaiset leukapielet, sama leukakuokka, samat täyteläiset huulet.
Heidän tuijotuksensa pullistelivat kysymyksiä - Kuka helvetissä sinä olet, arabi?

Kun vuonna 1955 syntyi lopulta Amal, ei Dalia kyennyt siltikään enää tuntemaan sitä elämäniloa, mikä hänessä aikanaan oli roihunnut liekin lailla. Nyt se kaikki oli kuitenkin palannut kymmenkertaisena hänen tyttäressään. Kesytön, pieni Amal, jota hän ei osaa hellitellä muutoin kuin silittää tämän nukkussa. Hetkittäin kuitenkin Dalian ottaessa Amalia mukaan avuksi synnytyksiin, side heidän välillään välkähtelee kirkkaana kuin aikanaan Dalian nilkassa helähdellyt nilkkakoru. Amal oppii pienestä pitäen, että elämä on selviytymistaistelua, ja parhaiten selviää, kun pitää kaiken sisällään, kaiken..

Tarina kuljettaa lukijaa Amalin mukana sodan kauheuksien keskeltä aina Yhdysvaltoihin, Libanoniinkin ja lopulta jälleen Jeniniin. Kylään, josta hän lapsena vain haaveili koskaan sinne silloin pääsemättä. Jeninin aamut ei kuitenkaan ole niinkään henkilötarina, vaan se on erään suvun tarina julmuuksien keskellä. Yahyan, Basiman, Hasanin, Darwinin, Dalian, Ysufin, Ismailin ja Amalin tarina. Maattomien ihmisten tarina. Voisinpa sanoa, että selviytymistarina, mutta totuus on toinen. Ehkä osa selviytyy lopulta noiden julmuuksien keskeltä, mutta millaista taakkaa sisimmässään kantaen. Kun kaikki on menetetty, onko millään enää merkitystä, edes selviytymisellä?

Olen arabi, arabin poika. Syntynyt Daliasta ja Hasanista. Isoisäni on Yahya Abu al-Hija ja isoäitini on Basima. Olen Fatiman aviomies, kahden lapsen isä. Olen ahdistunut mies, heidän ruumiinsa riivaama. Sisälläni nousee myrsky. En nuku enkä näe aurinkoa. Suonissani kuplii demoninen viha. Jääköön se vaanimaan minun jälkeeni. Maistakaatte sen etikka.
Janoan kostoa, en en enempää. En sen vähempää. Ja minä saan sen. Ettekä te saa armoa.

Sydäntäni jäytää. Kun lopetin myöhään yöllä lukemisen, itkin ja painoin suuni tyynyä vasten, etten huuda. Olen tiennyt selvästikin hyvin vähän, pintapuolista ja jopa vääristeltyä tietoa Israelin ja palestiinalaisten historiasta, lähi-idän konfliktista. Verilöylyistä, joista kuitenkin monesti yritetään vaieta. Suorastaan hävettää oma tietämättömyys asioiden suhteen. Samaan aikaan tunnen suunnatonta ihmetystä, miten kansa joka itse koki euroopassa kauheuksia, sortuu siihen samaan lopulta Palestiinaan päästessään? Toisaalta, kun ihmiseltä viedään pahimmillaan perhe, ihmisarvo, onko pelastumisella enää merkitystä jos katkeruuden siemen on jo kitketty. Mutta vihaan vastaaminen vihalla ei voi kuin kylvää lisää tuhoa. Televisiosta uutisia katsellessa on helppo arvostella ja kauhistella noita sodan marttyyrejä, itsemurhapommittajia. Mutta entä kun ihmiseltä viedään kaikki, moneen kertaan, mitä jäljelle jää? Tämän kirjan myötä tajuan, ettei syyt noiden tekojen taustalla todellakaan ole yksinkertaisia.

Jeninin aamut on ehdottomasti tähän mennessä tänä vuonna lukemistani kirjoista yksi puhuttelevimmista lukukokemuksista. Se ei todellakaan ole helppo kirja, vaikka Abulhawa kirjoittaa mielestäni hyvin tarinaa. Raakuus ja vaikeus syntyy siitä kaikesta, mistä tarina kertoo. Lukijan tietoisuuteen iskeytyy toinen toistaan julmempia kohtaloita, mutta Abulhawa ei missään määrin mässäile tapahtumilla. Hän kertoo ne niin, ettei epäilylle jää lukijan mielessä varaa. Kieli on selkeää, paikoin kaunistakin, mikä tuo hetken levon julmuuksien keskellä. Kaiken keskellä on välillä häivähdys iloa, toivoa. Orastava rakkaus, syntynyt ystävyyssuhde, pienet arkiset hetket. Kaikki ne tuovat hetkittäin lohtua. Mutta voisiko edes tällainen tarina loppua onnellisesti ja kauniisti? Vesittäisikö se kaiken sen surun ja tuskan, mitä kirjaa lukiessa on kokenut? Voisi sulkea kirjan ja ajatella onnellisen lopun myötä, että hyvinhän se loppui. Voimakas lukukokemus voi olla myös hämmentävä, ahdistava ja jäädä vaille hyvää mieltä. Mutta eikö nuo sadattuhannet ihmiskohtalot ansaitse tulla kuulluksi, nähdyksi ja jäädä elämän sydämiimme kuin pienen arpena, joka koristi pienen Ismailin kasvoja?

Pudotessa vauvan kasvot osuivat kehdosta pistävään naulaan, joka repi ihoon haavan poskelta oikean silmön ympäri. Fyysisenä muistona tuosta päivästä Ismailin kasvoihin jäi selvä ja pysyvä arpi, joka lopulta johdatti hänet totuuden äärelle.

PS: Jeninin aamun ovat lukeneet myös Kirsi Hietanen, Jori, Kuutar, Satu sekä Booksy.

5/5

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Kirjalöytöjä ja Totally Britishiä


Kävin viime viikolla pitkästä aikaa kirppiksillä ihan kirjoja katselemassa ja aika mukava pinohan sieltä parilta eri kirppikseltä löytyi. Ja vieläpä pari sellaista, joita olen jo pitkään aikonut ostaa kunhan vain eteen sattuisi. Kallein oli tuo paksu Donald Spoton elämänkerta ihanaisesta Marilyn Monroesta, 5e. Mutta kirja on kuin uuden veroinen ja noita Marilyn-aiheisia kirjoja löytyy todella harvoin kirppareilta ainakaan. Toinen etsimäni kirja löytyi 3 euron hintaa, Janochin Suuri panamakirja. Yleensä pidän 3-4e ehdottomana maksimina käytettyjen kirjojen suhteen, ellei ole joku harvinaisempi teos kyseessä, minkä markkinahinta käytettynäkin siksi yhä korkeahko. Tai joskus jos törmää juuri siihen etsimäänsä kirjaan, en ala muutamaa euroa harmittelemaan.

Pinosta löytyy myös Katja Kallion Elokuvamuisti ( en ole lukenut, halunnut kylläkin), Anja Snellmannin Lemmikkikaupan tytöt ( luin ja halusin omaankin hyllyyn), Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna ( olen halunnut lukea) sekä Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla ( en ole lukenut, mutta aion lukea Suomalaisen keskiluokkaisen arjen haasteeseen liittyen) Kaikki nämä kirjat olivat 1-1.50e /kirja.

Lapsille löytyi myös heidän kovasti pitämänsä Autot-elokuvan Marttiin liittyviä satukirjoja kaksi, euron kappale sekä Palomies/autokirja, joita esikoinen keräilee. Eurolla sekin. Meillä ei muutoin olekaan vielä ollut liiemmin Disneyn kirjoja, sillä poikia on toistaiseksi Disneyltä kiinnostanut vain tuo Autot sekä Toy Story.

Muutama sananen lukuhaasteistakin. Olen ollut aika varovainen mukaan lähtemisen suhteen, ettei tule sellaista kirjallista stressiä. Moni haaste kyllä on kiehtonut kovasti. Toistaiseksi olen lähtenyt mukaan Kirjavan kammarin Karoliinan suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen sekä viime viikolla itse pistin jakoon Nostalgian jäljillä -haasteen. Molempien aihepiirien kirjat ovat kirjoja, joita todennäköisesti lukisin nyt muutoinkin. Nyt kuitenkin Kirjavassa kammarissa tuli upea haaste, Totally British, johon on pakko tarttua. Huomasin nimittäin, että olen aikonut lukea aika monen siinä mainitun kirjailijan kirjoja muutoinkin. Klikkaamalla tuota ylempänä olevaa Totally British- kohtaa, pääset suoraan Karoliinan blogiin tarkkaan kuvaukseen haasteesta. En ala niitä tähän kopioimaan, koska haaste on laaja alahaasteineen. Lähden siis mukaan, mutta en ole vielä ihan päättänyt, mitkä kategoriat alahaasteissa ovat ne, joihin ensi sijaisesti päätän tarttua. Nyt ainakin äkkiseltään kiinnostaa Modern women writers, Gothic fiction, Stiff Upper Lip sekä Eirinngo go Brach. Blogini ylälaidasta löytyy nuo välilehdet, missä omana sivunaan Lukuhaasteet. Sieltä löytyy pian tarkempaa tietoa omalta osaltani haasteeseen osallistumisesta. Mutta ihana haaste kaikenkaikkiaan, kiitos Karoliina!

Tällä viikolla tulossa blogiini ainakin Susan Abulhawan Jeninin aamut, Atena kustannuksen hauska Karmivan suloiset amigurumit - kirja ja lukunopeudestani  riippuen ( eleteään sairastuvalla..) jotain muutakin romskua loppuviikolla!

maanantai 16. toukokuuta 2011

Tee omat lemmikkisi

(Minerva 2011)

Nukentekijöiden Fumie Kamijon ja Rosie Shortin hauskoista ja omintakeisista otuksista on koottu nyt 35 hahmoa yksien kansien väliin teokseksi: Tee omat lemmikkisi - Omintakeisia otuksia kierrätysmateriaaleista. Hahmot tunnetaan myös ns. Bobby Dazzler- olioina. Erityisen hahmoista tekee se piirre, että ne ovat kaikki valmistettu kierrätysmateriaaleista. Kirjan inspiroivien hahmojen myötä tulee halu vihdoin tehdä kevätsiivous täyteen ahdettuun komeroon ja kaivaa vaatekaapin perukoilta ne vuosikausia käyttämättömänä olleet vaatteet hauskaan uusiokäyttöön. Hahmot syntyvät hyvin yksinkertaisista materiaaleista; vaikkapa vanha raidallinen sukka, vähän lankaa ja neula, pumpulia ja pari nappia. Tai uusiokäyttöön voi päästä sukulaistädiltä saatu kaamea vanha samettipaita.

Näiden hahmojen tekemiseen ei vaadita mestariompelijan taitoja tai muutoinkaan minkään sortin käsityövirtuoosia. Valmistusohjeet ovat tehty todella yksinkertaisiksi, havainnollistettu kuvien kera sekä oma oliovalmentaja opastaa askel askeleelta hahmojen teossa kuvien seassa.


Hauskaa kirjassa on myös se, että jokaisella otuksella on nimi ja omanlaisensa luonne. Paavo pingviini on vanhan ajan herrasmies, Kaisu viettää päivänsä hyppelehtien niityillä, ja keräten villikukkia kun taas Kalervo kirahvi on aina työntämässä nenäänsä muiden asioihin. Vai miltä kuulostaa Piu Piu panda, joka rakastaa sanoja, eikä ole koskaan onnellisempi kuin silloin, kun onnistuu saamaan sanaristikon valmiiksi. Tai entäpä Samu sammakko, joka etsii alituiseen uusia seikkailuja?


En ole itse mikään käsityöihminen, mutta ompelen kyllä verhojen käänteet, lyhennän housunlahkeet ja kudon kaulaliinan jos tarve vaatii. Tykkäisin kuitenkin puuhastella aina välillä jotain hauskojakin käsitöitä, missä ei ole niin tarkkaa, tuleeko saumat millilleen suoraan jne. Kun näin tämän kirjan, ihastuinkin siihen oitis. Kierrätysmateriaalien käyttö on iso plussa sekä ohjeiden helppous innostaa kokemattomammankin tekijän tuunaamaan hauskan lemmikin omaksi iloksi tai vaikka lahjaksi. Itse kirja on myös erinomainen lahjaidea vähääkään käsitöistä ja kierrätyksestäkin kiinnostuneelle. Melkein 4-vuotias esikoiseni selasi kirjaa  innostuneena ja löysi heti monta hahmoa, jotka "äiti meidän on ihan pakko tehdä!"

Löydätkö sinä suosikkisi näistä ihastuttavista, hassun hauskoista otuksista?


Kirjan on kääntänyt englannin kielestä Heli Roiha. Ulkoasu ja valokuvat: CICO BOOKS 2010, valokuvat: Geoff  Dann sekä piirrokset Rosie Short & Fumie Kamijo.

Joel Haahtela: Elena

(Otava 2003)

Me kuljemme vuosien halki ja löydämme itsemme muistoista, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus itse. Ja eikö kaikki lopulta kutistukin vain yhdeksi hetkeksi, jossa on kaikki mitä olemme halunneet ja mitä olemme menettäneet?

Puiston penkillä, kastanjapuun varjossa, istuu mies ja odottaa naista jota ei tunne, mutta joka on yhtäkkiä yhtä kuin koko elämä. Joel Haahtelan Elenassa väärällä pysäkillä jääminen eräänä keväisenä päivänä muuttaa tarkkailijan, tuon yksinäisen miehen arjen suuntaa ja tuo vieras nainen täyttää hänen ajatustensa jokaisen salaisenkin sopukan. Vieras, mutta kuitenkin niin tuttu. Tummat hiukset, ripeät askeleet, satunnainen hymy kuin kenelle tahansa ohikulkijalle hymyiltynä. Portaille hylätty kirja, jossa nimi Elena, syöpyy miehen mieleen. Pienistä palasista mies rakentaa Elenan kokonaiseksi, kuvittelee tälle elämän. Kuin uskollinen ystävä hän istuu puistossa ja odottaa Elenan kulkevan ohi, kenties kuulevansa hänen äänen tai tuntevansa ohi mennen tuoksun. Oi Elena, Elena. 

Odotan naista, jonka kanssa en ole vaihtanut sanaakaan, mutta jokaisena aamuna hän tulee luokseni ja hänen ihonsa on talven jäljiltä vaalea tai yön jäljiltä kalpea. En edes tiedä missä hän asuu, mutta olen kuvitellut hänelle kokonaisen elämän. Kun avaan yhden oven, lukitsen toisen, eivätkä ne kaksi ovea koskaan avaudu samaan aikaan.

Kesän tullessa mies saa huomata Elenan lähteneen kaupungista. Yksinäisyys miehen ympärillä kietoo tiukemmin otteeseensa ja mies päättääkin lähteä lomalle meren rannalle, taiteilijaystävänsä Janin ja tämän vaimon Evan luokse. Lomareissu tuo yllättävän kohtaamisen, mutta syksyn tullen lopulta selviää, miksi mies ei saa Elenaa mielestään. 

Elena on luokiteltu kirjan alussa pienoisromaaniksi, mitä se toki lyhyiden lukujensa ja kapean kokonsa puolesta edustaakin, mutta muutoin Elena sisältää suuria asioita ja tunteita. Se on vuoroin suruisa, vuoroin kaunis ja toiveikas. Tarinan miljöön myötä on melkein mahdoton tarkalleen sanoa, mihin kaupunkiin tai edes maahan se sijoittuu. Kastanjapuut, raitiovaunut, kivimuurin raoissa kasvavat muratit, meri. Toisaalta näen tuon yksinäisen miehen istuvan pari vuosikymmentä takaperin jossain Helsingin puistossa, toisaalta kuvittelen mielessäni Ranskan. 

Haahtelan kieli on kaunista. Sinällään pienieleiseen tekstiin sisältyykin niin paljon syvempiä merkityksiä. Pidin valtavasti Haahtelan tavasta kuvailla arkisia asioita: kirjan päälle läikkynyttä teetä, tarjoilijan nutturasta karannutta hiussuortuvaa tai nousevan auringon rajaa liukumassa halki terassin. Ja juuri kun aloin tuntemaan kaikesta huolimatta pientä ärtymystä kirjan miehen melkein pakkomielteistä suhtautumista Elenan näkemiseen, Haahtela kiepsauttaakin tarinan aivan eri raiteille ja sysää minut sydän syrjällään istumaan tuon miehen viereen kastanjapuun alle odottamaan Elenaa.

Kohta hän tulee. En vielä näe häntä, mutta voin melkein kuulla hänen askeleensa. Ne kaikuvat katukivetyksellä hetkeä ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen. Aina samalla tavalla, aina yhtä yllättäen. Kuin hän tulisi tyhjästä.

Elenan ovat lukeneet ainakin myös Katja, Satu ja Elma Ilona.

5/5

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Ian McEwan: Sementtipuutarha

(Otava 2009, käännös ilmestyi ensimmäisen kerran 1980, 
alkuperäinen teos The Cement Garden. Suom. Eva Siikarla)

Brittikirjailijan Ian McEwanin upea ura alkoi 1970-luvun lopulla tästä mestarillisesta esikoisteoksesta. Sementtipuutarha on yhtä aikaa häkellyttävän suorasukainen, paikoin ahdistavakin sekä harvinaisen taidokas psykologinen kuvaus vääristyneistä perhesuhteista. Tarinan kertoja on teini-ikäinen, vahvasti omaan seksuaalisuuteensa herännyt Jack, joka asuu isossa talossa yhdessä vanhempiensa ja kolmen sisaruksensa, Julien, Suen ja Tomin kera. Syrjässä sijaitseva talo on omiaan perheen sisäänpäinkääntyneelle arjelle, jossa vieraan koputus ulko-oveen on melkein utopistinen ajatus. Lausumaton sääntö piti huolen, ettei kukaan tuonut ystäviään kotiin. Sisarusten keskinäiset lääkärileikit rikkovat sovinnaisuuden rajoja varsinkin lukijan mielessä, mutta toisaalta Jackin silmin katsottuna kaikki tapahtuva tuntuu siihen miljööseen sijoitettuna tarkoitetulta.

Heidän taloaaan ympäröi isän outojen visioiden puutarha, jossa tarkkaan valitut kukat koittavat kasvaa kaiken ympärillä olevan kiven ja laatoituksen rinnalla. Sydänvaivainen isä ei jaksa enää pitää puutarhasta huolta ja tilaakin 15 säkkiä sementtiä aikomuksenaan ympäröidä talo edestä ja takaa tasaisella betonikentällä. Mutta kesken sementin sekoittamisen isä kuolee.

En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin häntä matkaan. Ja lukuun ottamatta sitä että hänen kuolemansa osui yhteen erään oman ruumiillisen kehitykseni rajapyykin kanssa, se tuntui merkityksettömältä verrattuna siihen mitä sitten seurasi.

Isän kuoleman jälkeen ei mene kauaa, kun äiti sairastuu. Sisarukset viettävät paljon aikaa äidin sairasvuoteen ääressä. Isän kuolema ja äidin sairastuminen sitovat sisarukset entistä tiiviimmin kotiinsa ja toisiinsa. Ja kun eräänä päivänä sisaruksille selviää, ettei äidin pitkälle matkalle lähtö tarkoittanutkaan reissua kodin ulkopuolelle, sisarusten arki muuttuu lopullisesti. Sementille tulee lopulta yllättävää käyttöä. Jackin päivät kuluvat enää lähinnä masturboidessa ja siskojaan tarkkaillessa. Isosisko Julie tuo eräänä päivän taloon poikaystävän, Sue-sisko purkaa ajatuksiaan päiväkirjaan ja pikku-Tom haluaa olla tyttö. Yhteinen salaisuus kellarissa yhtä aikaa hirvittää ja naurattaa heitä. Arjesta tulee tavallaan selviytymistaistelua päivästä toiseen ja arjen hallinta luiskahtaa käsistä. Kasaantuvat roska- ja tiskivuoret, sisällä pörräävät kärpäset ja Jackin entisestään epäsiistimmäksi muuttunut olemus kertovat karua tarinaa. Kunnes eräänä päivänä halkeama sementissä ja taloon levittäytyvä epämiellyttävä haju eivät jätä heitä rauhaan..

Mennessämme rappusia ylös minä sanoin: - Ei haju ole kovin paha kun siihen tottuu. Sue puoliksi nauroi, puoliksi nyyhkytti ja tiputti taskulamppunsa. Kuulimme taas rottien rapinan takaamme. Sue veti syvään henkeä ja kumartui nostamaan taskulampun.
-Meidän täytyy hankkia lisää sementtiä, hän sanoi oikaistessaan itsensä, ja hänen äänensä oli aivan tyyni.

Olen jo pitkään aikonut tutustua niin kovasti täällä kirjablogistaniassakin kehutun McEwanin tuotantoon. Ja kun nyt kirjastossa tämä hänen esikoisteoksensa sattui käsiini, päätin vihdoinkin tarttua tuumasta toimeen. Sementtipuutarha on vahva teos. On harvinaista, että esikoiskirja on näin taidokas. Aihepiiri ei ole helppo, varsinkin sisarusten välinen fyysinen läheisyys haastaakin herkästi lukijan. Sisarusten vääristynyt maailma kodin sisällä tulee paikon ahdistavan todeksi Jackin silmin havainnoituna. Huoneisiin leviävä outo imelä haju, pörräävät kärpäset ja kaiken aikaa vallitseva outo jännite tuovat vahvan latauksen lukemiseen. Tämä ei ole helppo kirja mielestäni missään määrin. Ilman McEwanin taidokasta otetta riskinä voisi ollakin halu välillä sulkea kirjan kannet ja jättää lukeminen sikseen. Toisaalta sisarukset tulevat jotenkin niin lähelle lukijaa, että paikon tunsin melkein hätää heidän puolestaan, että miksi kukaan ei tule ja näe heidän tilannettaan. Hyvä lukukokemus ei aina ole todellakaan helppo vaan välillä jopa luotaantyöntävän vaikea. Sementtipuutarha ravisuttelee lukijan sisäistä maailmaa sekä testaa lukijan omia rajoja. Tämän ovat lukeneet myös mm. Leena, Susa P., Anki, Paula , Valkoinen kirahvi, Naakku ja Zephyr. Ja varmasti moni muukin, joten jos haluat mukaan linkityksiin, hihkaisehan kommenttiosiossa linkin osoitten kera!

Julie vaihtoi kuvitellun konepistoolin veitseen ja sanoi painaessaan sen kurkulleni: - Hiukan harmia sinusta vielä niin vetäisen tästä. Sitten hän painoi nyrkin nivusteni lähelle. - Tai tästä, hän kuiskasi dramaattisesti, ja me nauroimme molemmat.


4/5

lauantai 14. toukokuuta 2011

Nostalgian jäljillä-haaste


Onko teillä monia kirjoja, joiden lukemisesta on jo suorastaan iäisyys, mutta yhä vaalitte tuota lukukokemusta rakkaana, puhuttelevana ja ikimuistoisena? Lempikirjoja kysyttäessä luettelette yhä noita samoja kirjoja, vaikka lukemisesta olisikin jo niin pitkä aika. Mietittekö koskaan, tuntuisiko kirjan lukeminen enää yhtä mullistavalta, hienolta kokemukselta vai oletteko jopa lukeneet jo uudestaan joitakin vanhoja suosikkejanne vuosien takaa?

Vaikka kirjablogistaniassa kiertää jo monenlaisia haasteita, haluan silti tällaisen haasteen pistää vielä kiertämään. Nyt lähdetään nostalgian jäljille ja tartutaan rohkeasti joihinkin vanhoihin suosikkikirjoihin, katsotaan onko aika kullannut muistot vai säilyttääkö vanha suosikki edelleen asemansa muiden vertaistensa joukossa? Haaste kuuluu siis näin: 

Valitse vähintään kolme sellaista kirjaa, jotka ovat aikanaan tehneet sinuun niin vahvan vaikutuksen, että edelleenkin muistelet kirjoja kaihoten ja saatat jopa nimetä ne lempikirjoja kysyttäessä. 

Kirjojen lukemisesta täytyy olla vähintään viisi vuotta aikaa, mielellään toki enemmänkin. Mutta koska blogini lukijakunta on iältään uskoakseni kaikkea noin 20-60 vuoden väliltä, ei tuo raja voi siksi olla esimerkiksi 10 vuotta, vaikka sitä alunperin ajattelinkin.

Lukuaikaa on vuoden loppuun asti. 


ltselläni on säilynyt jostain syystä esimerkiksi nuoruudesta Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooma yhtenä sen ajan suosikkikirjana. Tokihan nyt aikuisena varmaan harvemmin nuortenkirjat enää kiehtovatkaan, mutta silti aion tarttua Vaniljasyndroomaan aikuisen silmin. Sen lukemisesta on kyllä aikaa jo vähintään 15 vuotta. Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanin lukemisestakin on vähintään 10 vuotta aikaan, enemmänkin. Se on säilynyt yhäkin yhtenä suosikkina, ja uskon sekä toivon, että kirjaan uudestaan aukaistessani, saan huomata tenhon säilyneen. Ainakin nuo kaksi kirjaa tulee itsellä nyt ensimmäisenä mieleen, mutta katsotaan tässä ajan kuluessa, mihin kirjoihin lopulta päätän tarttua nostalgiaa jäljittäessäni!

Haastan teidät kirjalliseen nostalgiajahtiin! Toivon sen myötä moniin blogeihin tuulahduksia vanhemmista kirjoista niiden arvostelujen myötä ja onhan se samalla kiehtovaa puolin ja toisin kuulla, millaisia ikisuosikkeja itse kullakin on!

Kirjoja ei tarvitse päättää heti kerralla vaan tässä ns. matkan varrella! Itse ajattelin nyt tähän nimetä kolme kirjaa, joiden lukemista nyt suunnittelen, ja jollain varmasti aloitankin. Kuitenkin mieleen saattaa tullakin joku ihan muu kirja, johon haluankin tässä mainittujen sijaan tai lisäksi tarttua.

Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani
Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma
Virve Sammalkorpi: Paula ja Klaus

perjantai 13. toukokuuta 2011

Meritta Koivisto: Poissa


( Avain 2011)

Sitten hän kuuli rapinaa. Ensin se oli ihan hiljaista ja hän jäykistyi paikalleen. Ne tulevat takaisin, tytön päässä kävi. Minä olen niin hiljaa, etteivät ne huomaa, ja tyttö pidätteli hengitystään, ettei päästäisi ääntäkään, kip, kip...
Edes niin hiljaista. Sitten hän tunsi pienet terät, jotka läpäisivät ohuen trikookankaan ensin varpaiden kohdalta ja sitten jalan sivustalta, kohta teriä oli joka puolella ja hän painoi päänsä polviin.

Jaakob, Mikael, Hannu, Sakari, Ossi, Marie ja Kitta. Seitsemän lasta, joita elämä oli koulinut jo liikaakin. Lastenkoti, minkä tapahtumista vaiettiin. Mustelmat keholla, viillot ihossa. Pimeä kellari, minne hillovarkaat laitettiin miettimään tekojensa seurauksia. Jokainen heistä halusi vain paeta, pelastua. Pelastusarmeijan kesäleirillä syntyy ystävyys, joka vuosien päästä johtaa tekoon, josta syntyvä katumus kantaa aikuisikään asti. Jaakobin isäpuolen Kaarlon firmasta varastettu rahasalkku katoaa ja ystävykset ajautuvat kukin omille teilleen. Nuoruusvuosina tehty ryöstö ja rahasalkun kohtalo ei kuitenkaan jätä rauhaan vuosienkaan päästä heitä. Elämä on kuljettanut heitä eri ruuntiin, niin mäkkärin tiskille hampurilaisia myymään, asianajajan työhön kuin hämyisten baarien tiskeille ryyppyä etsimään. Kaiken taustalla kuitenkin häilyy ajatus tehdystä rikoksesta. Kun yhtäkkiä vihjeitä kadonneesta salkusta alkaa nousta pintaan, heidän kohtaaminen on väistämätöntä tavalla tai toisella.On kohdattava menneisyys silmästä silmään.

Mistä sitä tietää kumpaa katuu? Mikä valinta oli oikea ja mikä väärä? Kuka sen asian oli oikein päättänyt? ”Jos ei tiedä mitä pitää tehdä, pitää toimia niin kuin rakkaudellisinta lähimmäistään kohtaan”, Pelastusarmeijan mies oli sanonut kesäleirillä. Mutta jos se on pahasti tekemistä noin muuten?

Vanhojen ystävien kohtaaminen ei kuitenkaan ole mutkatonta ja osa ei siihen pystykään. Välissä on liian paljon vuosia, menneisyyden taakkaa sekä vaiettuja tunteita. Rahasalkunkin kohtalo kiinnostaa, mutta toisaalta nostaa pintaan pelon paljastumisesta. Toiset kaipaavat sovitusta teolleen enemmän kuin toiset, kun taas toisista uusi tilaisuus tekee jälleen varkaan.

Meritta Koiviston Poissa on monella tapaa tarina menneisyyden painolastista sielussamme. Niin rankat lapsuudenkokemukset kuin väärät valinnat värittävät nykyhetkeäkin, halusimme tai emme. Mutta kuinka paljon menneisyys määrää nykyisyydenkin suuntaa ja määrittää sitä, mitä olemme tänään?

Pidin paljon Koiviston tavasta kirjoittaa sujuvaa tarinaa. Kirjan henkilöt ovat uskottavia, elämän karhentamia, erehtyväisiä mutta kaikilla edelleen sisimmässään toive jostain paremmasta, kuin tuolloin aikanaan eräänä kesänä Pelastusarmeijan leirillä. Haavat eivät ehkä ole enää ulkoisia, mutta sisimmässä niitä kantaa yhä moni. Monesti pienissä eleissä, teoissa piilee paljon enemmän kuin mitä ensin voisi ymmärtää. Vaikka ryöstö ja sen jälkiseuraukset ovat olennainen osa tarinaa, kirja ei ole missään määrin jännäri vaan mielenkiintoinen tarina ihmisistä. Pidin erityisen paljon Marien henkilöhahmosta. Kirjan epilogi on yksi parhaimpia, mitä olen aikoihin lukenut. Vaikka henkilöiden lastenkotitaustat ja kipeät kokemukset tuodaan lukijan tietoisuuteen jo kirjan alussa, epilogi tekee voimakkaan jälkipotkun. Se saa vetämään syvää henkeä ja miettimään tarinaa vielä lukemisen lopettamisen jälkeenkin.

Miten rakkauden muisto voi tehdä kipeää vielä näinkin kauan jälkeenpäin. Hylätyn rakkauden muisto. Ehkä se on pahin.


3/5

Lily Ylil: Intialainen Odysseia


Sain tilaisuuden tutustua etukäteen juuri Nettikirjaa.com:n myyntiin tulleeseen e-kirjaan, tarkemmin sanottuna 13-sivuiseen minuuttinovellitarinaan, Intialainen Odysseia. Tarina muodostuu kymmenestä ns. minuuttinovellista, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Päähenkilönä tarinassa on Ronja, joka on paennut Intiaan menneisyyttään. Paahtava aurinko, tiellä vaeltelevat lehmät, kerjäävät katulapset ja voimakkaasti kojuista tuoksuvat mausteet. Intia tulee heti Ronjan lähelle, iholle ja mieleen. Kaiken sen uuden ja hetkittäin hämmentävän valossa Ronja koittaa ymmärtää itseään ja elämää, sitä millä todella on merkitystä.

Muutaman askeleen päässä ymmärrän, ettei antamiselle pitäisi antaa niin tarkkoja rajoja, pitäisi yksinkertaisesti vain antaa niin kauan kun on jotain mistä antaa. Se on onnellisuuden logiikka, vain siten voi tulla onnelliseksi.

Koska kyseessä on lyhyt novellitarina, ei Ronja taustoineen ja elämänhistorioineen tule tutuksi lukijalle. Lukija tietää hänestä vain tämän hetken ja pääsee osalliseksi Ronjan ajatuksiin, tässä ja nyt. Sillä ei ole merkitystä, mistä hän on tullut ja miksi. Merkitystä on vain sillä, että Ronja on hukassa, ehkä eniten itseltään. Suorastaan iholle tunkeva Intia näyttäytyy hänelle paikkana, josta hän löytää kodin. Intia antaa hänelle jotain sellaista, mitä hän on ollut vailla.

Mitä tämä kaaos tekee ihmiselle, kun se tulee osaksi itseä. Ei tämä voi olla tulematta, ei tätä voi olla sulkematta ulkopuolelleen, niin kuin ei olisi koskaan tätä kaikkea nähnyt.

Olen lukenut hyvin vähän novelleja, vaikka esimerkiksi tovi sitten lukiessani Alice Munron novellikokoelmaa, ihmettelin miksi en useammin lue novelleja. Itse koen novelleissa tärkeäksi sen, että lyhytkin tarina jaksaa herättää ajatuksia, tunteita. Intialainen Odysseia kuvailee Intiaa aisteja hellien ja siten kuin antaa lupauksen jostain tulevasta. Voisin melkein kuvitella tämän johdantona jollekin isommalle tarinalle, joka avaisi Ronjan henkilönä taustoineen lukijalle sekä kertoisi lisää Intiasta ja Ronjasta. Kieli on pohdiskelevaa ja lauseet usein ladattu syvemmillä ajatuksilla. Se sopii tällaiseen lyhyeen tarinaan hyvin, mutta pidemmän päälle toisi ehkä liikaa sellaista filosofista pohdiskelua valmiiksi pureskeltuna tarjolle. Kokonaisuutena Intialainen Odysseia on virkistävä kurkistus Intiaan eksyksissä olevan ihmisen silmin ja aistein kokien.

PS: Blogger on oikkuillut nyt pari päivää ja kadottanut mm. minun blogistani pari postausta, esimerkiksi tähän Intialaiseen Odysseiaan liittyvän. Toivotaan, että Bloggerin ongelmat olisivat nyt selätetty!

maanantai 9. toukokuuta 2011

Johan Theorin: Verikallio

(Tammi 2011, alkuperäinen teos: Blodläge. Suom. Outi Menna)

Kun aurinko on laskenut ja tuuli tyyntynyt, raja maailmojemme välillä muuttuu häilyvämmäksi. Mahdollisuudet kasvavat. Silloin se, joka on jättänyt kaikki huolet ja murheet kotiinsa ja lähtenyt ulos luontoon, saattaa kokea hetken jolloin aikaa ja tilaa koskevat säännöt muuttuvat, ja portti toiseen maailmaan avautuu. Silloin on mahdollista, että avoimin mielin ympäristöönsä suhtautuva pääsee kohtaamisiin keijukaisten kanssa.

Kevät on saapunut myös Öölantiin Johan Theorinin kolmannessa käännetyssä romaanissa Verikallio. Vanha merikapteeni, 83-vuotias Gerlof Davidsson on varma, että kuolema kolkuttelee pian hänen ovellaan ja haluaa siksi lähteä vanhainkodista takaisin kotimökkiinsä, takaisin pieneen Stenvikin kylään. Kylässä ei ole vakituisia asukkaita, mutta talven aikana Gerlofin naapuriin on noussut kaksi hienoa luksushuvilaa. Gerlof ei haluaisi paljoa uusista naapureistaan piitata vaan enemmänkin keskittyä lukemaan jo parikymmentä vuotta sitten syöpään kuolleen rakkaan vaimonsa päiväkirjoja. Kun hän kuitenkin saa kutsun toiseen huvilaan illan viettoon, ei hän tohdi kieltäytyäkään. Hänen tyttärensä ja heidän lapset käyvät kyllä häntä välillä katsomassa, mutta muutoin elo Stenvikissä on rauhallista ja hiljaista.

Toiseen hulppeaan lomahuvilaan kesän viettoon tullut Vendela Larsson on palannut lapsuudestaan tuttuihin maisemiin. Vendelan aviomies elämäntapaopas Max keskittyy kirjojensa kirjoittamiseen sen sijaan että näkisi vaimonsa todelliset tunteet ja ajatukset. Muistoissaan Vendela palaa aikaan, jolloin asui isänsä Henryn kanssa vaatimattomalla maatilalla, piiskasi kolmea lehmää tietämättään oikein itsekään miksi. Aikaan jolloin äitiä ei enää ollut, ja talon yläkerrassa asui pelottava Invalidi. Nuori Vendela kuuli isältään tarinoita keijukaisista ja peikoista, joita hänen mukaansa oli Stenvikissä ollut iät ja ajat. Yhdessä isän kanssa he kuljeskelivat paikoissa, joissa isä uskoi keijujen kulkevan. Hän jätti keijukaiskivelle äitinsä koruja samalla toivoen jotain, vain pian saadakseen huomata, että korut katosivat aina kiveltä ja toiveetkin toteutuivat usein. Kenties liiankin usein. Mutta nyt Vendela on takaisin noissa maisemissa, keijukaiskivellä ja tälläkin kertaa hänelle on toiveita esitettävänään.

Kivilouhoksen laidalla olevaan vanhaan mökkiin tulee myös asukkaita. Äskettäin eronnut Per Mörner on perinyt mökin edesmenneen äitinsä vanhalta ystävältä ja päättää asettua sinne loman viettoon teini-ikäisten kaksostensa kera. Hänen Nilla-tytär on kuitenkin sairas ja huoli Nillan tilasta varjostaa Perin jokaista päivää. Perin isä, pornokeisarin maineessa oleva Jerry, ottaa Periin yhteyttä ja pyytää apua. Päätyessään pelastamaan isäänsä palavasta talosta, hän joutuu mukaan tapahtumien ketjuun, joissa lopulta on kyse elämästä ja kuolemasta. Isän vaiettu menneisyys on mahdoton pitää enää salassa lapsilta tai edes uusilta naapureiltaan Stenvikin kylässä.

Gerlofin käydessä läpi vaimonsa päiväkirjoja, hän alkaa ihmetellä, mistä omituisesta peikkopojasta vaimo kirjoittaa usein merkinnöissään silloin kun hän itse on ollut merellä. Kuka heillä oikein on vieraillut?

Nyt on kolmas kesäkuuta 1957..

En ole kuitenkaan aivan yksin, koska minulla on seurana pojanvekara, oma pikku peikkopoikaseni.

Hän kyyristelee kivimuurien takana ja hiipii katajapensaikoissa odottaen maitoa ja pikkuleipiä. Mutta hän liikkuu vain kun olen yksin ja ainoastaan päivisin, kun kylätie on hiljaisimmillaan.
Ehkä ulkona on hänen mielestään turvallisinta silloin.

Theorin kokoaa Verikalliossa hienosti yhteen Öölannin karua syrjää maaseutua ja tunnelmaa, keijukaisten ja peikkojen merkillistä läsnäoloa sekä erilaisia ihmiskohtaloita jännityksen kera, jotka yllättävillä tavoilla saattavat sivuta toisiaankin. Vanha Gerlof haluaa selvittää vaimonsa kirjoitusten mysteeriä, mutta samalla ajautuu mukaan osaksi Perin ja hänen isänsä Jerryn omaa outoa, lopulta vaarallistakin polkua. Vaimon päiväkirjojen tapahtumia lukiessa ja menneitä muistellessa, hän tajuaa myös kantavansa hallussaan vastauksia naapurinsa Vendelan lapsuuden murheisiinkin. Per on taistellut kauan isänsä ahdistavaa ja häpeällistä historiaa vastaan, mutta tajuaa nyt, että joskus hänenkin on kohdattava tuo vuosikausia sisällään hautoma vaikenemisen ja häpeän muuri. Vendela puolestaan lenkkeilee alvarilla vain kohdatakseen vihdoin ja viimein sen salaperäisen maailman, jota lapsesta lähtien on vaalinut sisimmässään. Mutta onko tuota maailmaa olemassa? Onko verikallioiden punainen väri todella verta, peräisin iän ikuisesta keijujen ja peikkojen välienselvittelystä? Onko mikään sitä miltä näyttää vai onko vastaus edes meidän itsemme ulkopuolella?

Verikallio on ensi sijaisesti jännitysromaani, mutta mielestäni genrestään poiketen myös vahva lukuromaani, tarina. Theorinilla on taito kirjoittaa rikasta tarinaa, jossa on monia ulottuvuuksia. Kirjan alussa lukijalle käy heti selväksi, että Per tulee olemaan kuolemanvaarassa. Siten syntyy heti tietty jännäreille tyypillinen jännite, vaikka rajun alkukohtauksen jälkeen hypätäänkin ajassa muutama päivä taakse päin sekä aikatakaumin jopa kauemmaksi. Luetaan keijukaisten merkillisestä maailmasta, vaikka samaan aikaan takaraivossa tikittää tieto; kello käy..Niin keijukaiset kuin pornokeisarin murhayritys kulkevat sulassa sovussa yhdessä tarinaa tehden. Juuri kun unohdat lukevasi jännitysromaania, tuleekin pieni koukku joka nostaa taas jännitystä. Kunnes huomaatkin jälleen olevasi niityllä, jossa ehkä keijukaiset ovat juuri kulkeneet...

En yleensä kirja-arvosteluissani lainaa muualta kuin kirjasta, mutta tällä kertaa minun on pakko tehdä poikkeus. Satumaailman hurmaava herrasmies kun nimittäin on todennut jotain sellaista, joka kiteyttää tämän hyvän lukukokemuksen sisältämän tarinan ytimen:

Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille,
joka on niitä valmis vastaanottamaan.
-Muumipappa-

PS: Verikallion ovat lukeneet myös Leena sekä Kirsi.

3/5

Kurkistus syksyyn


Näin kevätauringon lämmittäessä voi tuntua oudolta ja melkeinpä väärältä ajatella syksyä, mutta lukutoukkana koen siihen nyt pientä pakottavaa tarvetta. Voi pojat, mikä kirjasyksy sieltä onkaa tulossa jo ainakin tähän mennessä näkemieni syksyn uutuuskirjalistojen ja katalogien perusteella! Kevään kirjauutuuksissakin on vielä monia kiinnostavia kirjoja odottamassa lukemistaan, mutta ihana tietää, että kun kesä on ohi ja alkaa kaivata taas uutta lukemista, sitä on todellakin luvassa. Luen toki paljon ns. vanhempiakin kirjoja, mutta varsinkin lempikirjailijoilta on ihanaa saada uusia teoksia luettavaksi. Kaikista eniten olen odottanut ikisuosikiltani eli Anna-Leena Härköseltä seuraavaa kirjaa ja nyt odotus palkitaan. Syyskuussa häneltä ilmestyy sijaisvanhemmuuden haasteista kertova romaani, Onnen tunti.

Teen jossain vaiheessa kunnollisen postauksen kustantamojen syksyn uutuuskirjoista, jotka kiinnostavat erityisesti. Mutta koska olen itse jo innoissani tulevasta syksystä, aion tähän hieman koota lukutärppejä niin teille vinkiksi kuin itselle muistiin tulevaa syksyä ajatellen. Osan kirjoista aion varmasti lukea heti niiden ilmestyessään, mutta osa voi kiinnostuksesta huolimatta siirtyä odottamaan lukemistaan jonnekin tulevaisuuteen...sillä uusia, kiinnostavia kirjoja tuntuu tulevan koko ajan! Ja moni jo ilmestynyt kirja odottaa omassakin hyllyssä yhä lukemistaan. Tässä kuitenkin teillekin vähän kurkistusta tulevaan syksyn näiden vinkkien myötä:

Gummeruksen syksyn kirjoista ainakin seuraavat kirjat kiinnostavat:
Tommy Tabermann: Itkeä, nauraa ja rakastaa -kootut kolumnit
Chris Cleave: Little Been tarina
Michael Cunningham: Illan tullen
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Kate Jacobs: Lohturuokaa

Otavalta
puolestaan ainakin nämä päätyvät heti lukulistalleni:
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Regina Rask: Jouluihminen
David Nicholls: Sinä päivänä
Patricia Cornwell: Kuolleiden satama
Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö
Miikka Nousiainen: Metsäjätti

Atenalta ainakin nämä kiinnostavat kovasti:
Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka
Mia Vänskä: Saattaja

Avaimen syksyn uutuuksista puolestaan bongasin heti nämä:
Lionel Shriver: Jonnekin pois
Helmi Kekkonen: Valinta

Tammen syksyn tarjonnasta ainakin nämä herättivät heti kiinnostuksen:
Annamari Marttinen: Ero
Stephen King: Kuvun alla
Jaques Bonnett: Kirjaston henget
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Yllä mainitsemieni kustantamojen syyskatalogit löydät heidän omilta nettisivuiltaan! Käykäähän jo tutustumassa!

Ja sitten on vielä Bazarin, Liken, Minervan, Wsoyn ja monen pienemmänkin kustantamon uutuudet! Kunhan nuo kaikki uutuusluettelot ilmestyvät, teen uuden laajemman koosteen. Mitäs sanotte muut lukutoukat, onko siellä syksyn uutuuksissa paljon kiinnostavia kirjoja? Minä ainakin olen ihan täpinöissäni!

lauantai 7. toukokuuta 2011

Paljon vai vähän?


Kirjablogien kommenteissa on viime aikoina ollut pientä pohdintaa siitä, mikä on sopiva määrä kerrottavaksi kirjasta arvostelussa. Osa on tarkkoja, eikä halua missään nimessä tietää yhtään enempää kuin mitä takakansiteksti kertoo, kun taas osa nauttii saadessaan lukea vähän enemmänkin kirjasta, kuitenkin ilman, että juoni paljastuu tai tarina muuten aukenee liikaa jo arvostelua lukiessa. Toiset tykkäävät lukea aika asiapitoisia arvosteluja, jossa pitäydytään kirjan faktoissa, kun taas osa kaipaa enemmän niitä tuntemuksia, mitä kirja on lukijassaan herättänyt ja millainen kirjan ns. maailma on yleisellä tasolla.

Olen itse aika rönsyilevä kirjoittaja, ja usein pohdinkin, kirjoitankin välillä tavallaan liikaa arvosteluihini. Että vaikka en paljasta juonta, kertooko runsas tunnelmien kuvailu kuitenkin liikaa etukäteen kirjaa vielä lukemattomalle? Kirja kun on kuitenkin niin henkilökohtainen kokemus, niin leimaako liian vahva tunnepitoinen analyysi ennalta arvostelusta luettuna omaa lukukokemusta?

Olen koittanut itse ajatella, että kirja-arvostelu ei ole kuitenkaan kirjaesitelmä. Mutta koska luen siksi, että saan tunne-elämyksiä, haluan sen myös näkyvän arvosteluissani. Haluan jossain määrin voida jakaa sitä kokemusta, mikä kirjan lukemisesta on syntynyt, sen lisäksi että kerron tarinan lähtökohdat. Tässä syntyy sitten se riski, että esimerkiksi hyvää kirjaa hehkuttaa tavallaan liikaa. Muille syntyy tiedostamattaankin ennakko-odotuksia kirjaa kohtaan. Vaikka itse erityisesti nautin lukiessani arvosteluja, jossa on niitä tunnepuolen kokemuksiakin ja kuvailua mukana, en kuitenkaan halua liian valmiiksi pureskeltua kirja-arvostelua. Haluan, että kiinnostavasta kirjasta jää itsellekin jotain oivallettavaa ja löydettävää sen pääjuonen ohella.

Koska kirjoitan blogia ennen kaikkea teille lukijoille, vaikka lähtökohtana onkin jakaa omia lukukokemuksia ja antaa siten lukuvinkkejä sekä herättää kirjakeskustelua, niin haluaisin silti kuulla aiheesta mielipiteitänne. Haluatteko lukea kirjablogien kirja-arvosteluissa "paljon vai vähän"? Mikä on se kultainen keskitie ja mitkä asiat saattavat häiritä omaa suhtautumista kirjaan kirja-arvostelussa?

Eppu Nuotio: Loppu

(Otava 2011)

Heillä ei ole mitään sanottavaa toisilleen. Keskustelu ei ota syntyäkseen, hiljaisuus majoittuu heidän väliinsä. Huoneen seinät vetäytyvät kauemmaksi, kuuntelevat heidän mykkyyttään, panevat merkille kaiken. He ovat sanomattomien lauseiden ympäröiminä, eivät pääse pakoon huoneeseen työntyviä ja heitä jahtaavia ääneen lausumattomia kysymyksiä.

Eppu Nuotion edellisessä Pii Marin -jännärissä kipakka toimittaja Pii sai selville, että hänen lapsuudesta asti kuolleeksi luulema tansanialainen isänsä onkin elossa. Nyt sarjan kuudennessa ja samalla viimeisessä teoksessa  Loppu , Pii vihdoin kohtaa isänsä. Kohtaaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin televisiossa näytettyjen kauan kadoksissa olleiden sukulaisten jälleennäkeminen riemun ja kyynelten kera. Hiljaisuus ja etäisyys saavat Piin tajuamaan, että sen sijaan että hän on jo pitkään koittanut lähes neuroottisesti selvittää isänsä kohtaloa osana omaa onneaan, hänen olisikin ehkä pitänyt tajuta onnen olevan jo läsnä. Lähes sankarin roolin Piin silmissä saanut isä onkin vain vanha, kontaktia välttelevä mies, joka olisi voinut halutessaan ottaa tavalla tai toisella yhteyden tyttäreensä.

Piin ollessa Tansaniassa hänen puolisonsa ylikomisario Juha Heino saa tutkittavakseen kaksi katoamistapausta. Omalaatuisia bisneksiä pyörittänyt Raimo Piirto sekä onnellista perhe-elämää viettänyt Eija Sahaniemi ovat kadonneet perheidensä järkytykseksi jälkiä jättämättä. Heino kumppaneineen saa hiljaisen kesän jäjiltä muutakin selvitettävää kuin näpistyksiä ja pieniä ilkivallantekoja. Tutkimukset tuntuvat junnaavan paikoillaan, kunnes he saavat eteensä erään videokameratallenteen ja järvestä löytyy auto..

Juhan ja Piin naapurustoon on rakennettu uusi hieno asuinalue, asunto-osakeyhtiö Kodinonni. Palatessaan Tansaniasta Pii törmää lähimetsässä yhdessä Kodinonnen hulppeista omakotitaloista asuvaan nuoreen naiseen Hennaan. Matkasta väsynyt Pii huomaakin pian joutuneensa pakolla kuuntelijan rooliin, kun Henna alkaa kertomaan, millainen painajainen uudesta kodista olikaan tullut. Vakavat homevauriot ovat jo saaneet heidät sairastumaan, mutta heidän kaikki varansa ovat menneet jo tuohon uuteen hienoon kotiin, eivätkä he saa kiinni talon myyjää, joka sattuu olemaan Raimo Piirto. Hennan ja Mikon unelma täydellisestä kodista ja perheidyllistä on hetkessä muuttunut helvetiksi. Hennan Arvo-eno on tutkinut taloa ja todennut, että talo on asuinkelvoton ellei sitä remontoida kunnolla. Mikko koittaa olla toiveikas, mutta pelko kytee heidän molempien mielessä jo.

Mikon sanat eivät helpota heidän kummankaan oloa. Pelko kodin menettämisestä iskee hampaansa Hennan niskaan ja ahdistus korkeakorkoisista pankkilainoista alkaa painaa Mikkoa kasaan. He tuntevat sen jo: kauniin parketin alka nouseva, ilman pilaava homesienen myrkky lamauttaa heidän sydämensä.

Kirjassa kulkee siis kolme tarinaa rinnakkain: Piin ja Heinon elämä, kadonneiden kohtalo sekä nuoren parin hometalohelvetti. Kuten jo edellisessä sarjan teoksessa "Paine", tässäkin Pii tuntuu olevan edelleen sisimmässään tuuliajolla. Se sarjan ensimmäisten osien kipakka ja pippurinen Pii on jotenkin muuttunut vaisummaksi. Kenties pitkä isän kohtalon selvittäminen, arkistunut parisuhde sekä työttömyys vievät Piistä sen kiinnostavimman terän. Kuitenkin, kun on lukenut kaikki sarjan kirjat ja seurannut Piin henkilötarinaa, on jotenkin inhimillistä kohdat Pii heikompana, eksyksissä. En tiedä johtuuko tuosta seikasta vai muusta, eivät nämä sarjan kaksi viimeisintä teosta enää yllä aivan samalle tasolla jännittävyydessään ja ns. koukuttavuudessaan kuin edeltäjänsä. Piin sijaan kirjan mielenkiintoisimmaksi henkilöhahmoksi nousikin yllättäen Hennan eno Arvo. Tuo vanha perheetön mies, joka rakasti siskonsa tytärtään kuin omaansa ja halusi hänelle kaiken onnen. Kuitenkin siitä huolimatta, ettei tarinan tenho enää yllä entiselleen, nämä viimeisetkin osat ovat kiinnostavia ja niitä lukiessa olo on kuin vanhaa ystävää hyvästellessä. Tietää lopun hetken tulleen, mutta ei vain silti raaskisi päästää irti. Nuotio edustaa mielestäni kotimaisella saralla upeasti sitä muuntautumiskykyä, mitä kirjailijalta toivon. Kun aikanaan luin hänen teoksensa Peiton paikka ja Neitsytmatka, en olisi uskonut vielä joku päivä lukevani saman kirjailijan jännäriä. En tiedä, tekeekö Pii Marin koskaan ns. come backin, mutta toivoisin vielä joskus kuulevani tuosta persoonallisesta toimittajanaisesta, joka jälleen kerran pakkaa laukkujaan..

Ihmistä nopeampaa labyrintin rakentajaa ei ole. Se käy hetkessä, ajatusten tiheä kasvusto peittää horisontin, seinämä seinämän jälkeen nousee eteen, käytävä käytävän perään. Niistä sokkeloista on hankalaa päästä pois.

PS: Pii Marin, I will miss you!!

3/5