sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: My sister, my love (2008)
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Sivuja: 733

Skyler täällä on pimeää.
Skyler älä jätä minua      yksin tänne
Skyler kuolisitko sinä     minun puolestani?

Hengästyttää. Mestarillinen Oates teki sen taas: järisytti, vavisutti, hengästytti, kauhistuttikin. Uusimmassa teoksessaan Oates pureutuu fiktiivisin keinoin erään häiriintyneen perheen anatomiaan eikä säästele, ketään. Tarinan fiktiivisyydestä huolimatta sillä on esikuvansa todellisuudessa, niin paljon yhtäläisyyksiä Rampiken perheellä on erityisesti Yhdysvaltoja aikoinaan kohahduttaneeseen lapsimissi JonBenèt Ramsayn perheen tragediaan. Itse aikanaan juuri JonBenètin kohtalosta lukeneena Sisareni, rakkaani tarina tarjosikin monelta osin tuttuja kaikuja. Oatesilla on joku taianomainen kyky avata häiriintyneen mielen syvyyksiä ja erityisesti perheen dynamiikasta peilaten. Pääsemme Rampiken perheen tragediaan sisälle, tosin epäluotettavan kertojan, Skylerin silmin.

Skylerin pikkusisko Bliss nostaa Rampiken perheen kuuluisuuden tähtikartalle voittaessaan vasta neljävuotiaana lasten luistelukisan. Blissin ja Skylerin äiti, Betsey "mami" yritti toteuttaa omia menetettyjä haaveitaan jo Skylerin kohdalla, mutta lopulta, kaikkien yllätykseksi, se olikin Bliss joka avasi heille tien tähtiin. Tai siltä se ensin tuntui. Todellisuudessa se taisi olla kiitorata Helvettiin. Betsey luotsaa suorastaan oksettavan pakonomaisesti tytärtään julkisuuden valokeilan keskiöön, hinnasta viis. Skyler ei olekaan enää se mamin pikku mies, jonka kanssa mamilla on omia juttuja. Isän työmatkat pitenevät ja kotiapulaisiksi palkatut Mariatkin vaihtuvat tiuhaan. Skyler on kuin varjo Rampiken perheen elämässä. Kun sitten muutama vuosi myöhemmin suloinen Bliss löytyy kotinsa pannuhuoneesta murhattuna, se vähäinenkin kudelma mikä oli enää pitänyt Rampiken perhettä kasassa, hajoaa. Keskiluokkaisen perheen viimeinenkin kiiltävä kulissi on valahtanut alas jättäen jälkeensä vain raunioita. Vuosia myöhemmin Skyler päättää kertoa siskonsa tarinan. Syyllistä ei koskaan saatu kiinni, vaikka pian Blissin kuoleman jälkeen pidätettiinkin eräs pedofiili, joka myöhemmin sekä tunnusti Blissin murhan että tappoi itsensä sellissä. Todisteet eivät kuitenkaan puhuneet riittävästi pedofiilin syyllisyyden puolesta ja niin poliisin kuin median kiinnostus kohdistuikin lopulta suoraan Rampiken perheeseen, erityisesti omalaatuiseen Skyleriin. Mutta kuka todella murhasi pienen Blissin? Myöhemmin kymmeniä psyykkisiä diagnooseja saanut isoveli Skyler, hinnalla melkeinpä millä hyvänsä kuuluisuutta janoava mami vaiko isä Bix, joka kyllä rakasti sanojensa mukaan niin hurjan paljon perhettään vaikkei kuitenkaan viihtynyt sen parissa? Vai oliko se todella liian aikaisin vankilasta vapautettu pedofiili, joka avoimesti ihaili pientä Blissiä? Oliko se juuri Blissin kuuluisuus, joka suisti Rampiken perheen kohti tuhoa, vai oliko tuhonsiemenet kylvetty jo paljon aiemmin tuon perheen sisällä? Onko ihmisen pahin vihollinen lopulta hyviksi aikomuksiksi verhottujen sairaiden pakkomielteiden ytimessä?

Jos minä kaadun, rakastavatko ihmiset minua silti?
Rakastatko sinä minua sittenkin jos kaadun?

Skylerin toteamus "Kaikki häiriintyneet perheen ovat samanlaisia. Niin myös "eloonjääneet"." on mielestäni vahva osoitus siitä, miten Oates pystyy tiivistämään parilla lauseella jotain todella suurta ja puhuttelevaa. Tai kun hän kysyy tekstissään päähenkilön ajatukseen verhottuna, " voiko sielua oksettaa? ", ei voi kuin pudistella päätään vaikuttuneena. Minuun Oatesin tyyli ja tarinat tuntuvat kolahtavan aina niin lujaa,  että on kuin ajaisi autolla kauniina, tyynenä kesäpäivänä rauhassa ja yhtäkkiä törmäisikin lasiseinään, pam! Oatesin tarinoissaan tarjoamat teemat eivät todellakaan ole kevyimmästä päästä ja usein haastavat lukijaa sietokykynsä rajoille. Toisaalta ne tarjoavat huikean pohjan moraaliselle keskustelulle, eikä tämäkään teos tee siinä suhteessa poikkeusta. Tragedian keskeltä nousee mielestäni esille ajatus siitä, kuinka pitkälle voi mennä oman etunsa tavoittelun nimissä? Milloin lapsen etu jää aikuisen yli runnomaksi? Mielestäni tässä Oates ottaa myös kantaa jo valitettavasti Suomessakin voimakkaasti pinnalla olevaan ilmiöön; pakonomaiseen haluun saada julkisuutta ja kuuluisuutta. Kiehtovana yksityiskohtana tässä teoksessa on lukuisat alaviitteet, joissa kertoja-Skyler avaa monien asioiden merkityksiä ja taustoja. Alaviitteiden lukeminen hieman katkoi lukemista ja minulle kävi välillä niinkin, että en ensin huomannut tekstissä tähteä, johon alaviite viittasi ja jouduin käymään tekstin uudestaan silmäillen läpi. Aluksi se tuntui vähän työläältä, mutta aika pian uppouduin alaviitteidenkin maailmaan totaalisesti. Jos jossain, niin tässä kirjassa niiden merkitys on erityisen tärkeä. Niin paljon kuin Oatesin teoksia rakastankin, tässä olisin ehkä hitusen kaivannut tiivistämistä loppukolmanneksen suhteen. Siitä huolimatta, Sisareni, rakkaani on mestariteos Oatesilta, jälleen kerran.

Mikä on sinun elämäsi onnellisin päivä, Skyler?

Odotan sitä yhä.

5/5

Oatesin uutuus on luettu jo monessa blogissa, joten linkitän nyt vain Leenan jutun, jonka lopusta löytyy linkit Valkoisen kirahvin, Minnan, Unnin, Norkun sekä Annikan juttuihin!



lauantai 22. syyskuuta 2012

Syysarvonta


Pitkästä aikaa olisi luvassa arvontaa, kiitoksena kaikille teille lukijoille, ketkä käytte lukemassa blogiani! Vaikka uusi arki kiireineen on hidastanut huomattavasti bloggaamistahtiani sekä myös kommentointia teidän monen blogeihin, olette kuitenkin ajatuksissani. Arvonnan myötä haluan ensin jakaa kanssanne perjantai-aamuisen kuvan työmatkani varrelta, kaunista vai mitä? Syksy-ihmisenä olenkin suorastaan hykerrellyt tätä syksyn kauneutta. Mutta sitten itse asiaan, eli arvontaa. Tällä kertaa palkintona kirjoja kolmelle. Voittajat saavat valita järjestyksessä listasta kirjat itselleen ja lista tulee tässä:

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kertomuksia
Joel Haahtela: Katoamispiste
Sanna Eeva: Olot
Torey Hayden: Viattomat
Elina Hirvonen & Anu Silfverberg: Sata sivua
Lisa Marklund & Lotta Snickare: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (nid.)
Kati Tervo: Jääkaapin henki

.....lista päivittyy vielä, eli kirjoja tulee lisää!

Arvonnan säännöt ovat seuraavat_
- arvonta päättyy 3.10 tiistaina klo: 21.00
- yksi arpa siitä, että kommentoi tähän postaukseen
- toinen arpa siitä, että linkittää arvonnan blogiinsa tai fb-seinälleen

Arpaonnea kaikille! Vielä on kesken Oatesin (vaikuttaa hienolta!!) uutuus sekä koitan myös tutustua siihen kirjaan, josta media nyt vouhkaa....(saa nähdä, onnistuuko...) Sitten taidankin hypätä kauhun pariin..

torstai 20. syyskuuta 2012

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Escape from Camp 14
Suomentanut: Ruth Jakobson
Sivuja: 195

Shin kertoi minulle, ettei hän ollut sen arvoinen, että voisi puhua leireillä yhä viruvien kymmenientuhansien vankien puolesta. Häntä hävettää se, miten hän oli menetellyt pysyäkseen hengissä ja päästäkseen pakoon. Hän on ollut vastahakoinen opettelemaan englantia osittain siksi, ettei hän halua kertoa tarinaansa yhä uudestaan ja uudestaan kielellä, joka saisi hänet kuulostamaan tärkeältä. Silti hän kipeästi haluaisi koko maailman tietävän sen, mitä Pohjois-Korea on yrittänyt visusti peitellä. Shin kantaa raskasta vastuuta. Kukaan toinen vankileirillä syntynyt ja varttunut ei ole selviytynyt sieltä hengissä voidakseen kertoa, mitä leirissä tapahtui - ja tapahtuu tänäkin päivänä.

Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta on tarina, jonka toivoisi olevan fiktiota, mutta se ei sitä valitettavasti ole. Kirjan kansien väliin tiivistyy vaiettu maailma, todellisuus jossa tälläkin hetkellä elää suunnaton määrä ihmisiä. Erityisesti Pohjois-Korean vankileirit ovat paikkoja, joiden olemassa olon Pohjois-Korea yrittää kieltää, vaikka niin monet todisteet toista kertovatkin. Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa tuollaiselta vankileiriltä paennut vanki, joka on jäänyt henkiin. Vuonna 1982 vankileirillä syntyneelle Shinille leiri 14 oli 23 ensimmäistä vuotta ainoa koti ja tavallaan samalla koko maailma. Shin vanhemmat olivat aikanaan joutuneet leirille samoin kuten moni muukin; maksaakseen jonkun sukulaisensa/ esi-isän tekemästä rikoksesta, joka saattoi kaikessa yksinkertaisuudessaan olla niinkin vähäinen asia kuin ruoan varastaminen nälissään. Usein vankileirille joutumisen syynä oli ajatus ns. pahan pois pesemisestä sukupolvesta toiseen. Riitti, että oli tavallaan syntynyt väärään perheeseen. Pienestä pitäen Shin kasvatettiin tottelemaan kuuliaisesti vartijoita ja noudattamaan leirin kymmentä sääntöä, joista suurimman osan ideologia oli: " Jos teet näin tai näin, sinut tapetaan." Shinin elämä oli ainaista nälkää, kuoleman pelkoa ja henkiinjäämistaistelua. Shin on kuitenkin korostanut, ettei pelkästään vartijat tehneet julmuuksia vangeille, vaan myös vangit syyllistyivät siihen samaan. Kun jokainen päivä oli yhtä selviytymistaistelua, jossain vaiheessa moni törmäsi siihen pisteeseen, että selviytyäkseen voi joutua itsekin tekemään väärin toisia kohtaan.

Parikymmentävuotiaana Shin sai siirron leirin vaatetehtaalle, jossa olot olivat erityisen rankat, mutta toisaalta oli myös mahdollisuus saada pihistettyä itselle helpommin ruokaa. Tehtaalla Shin tutustui mieheen, joka tarinoillaan avasi Shinin silmien eteen tyystin uudenlaisen maailman. Maailman, jossa ruokaa sai yllin kyllin, puhtaita vaatteita ylleen ja iltaisin uskalsi painaa päänsä rauhassa vasten tyynyä. Nälän tunteen kasvaessa se lopulta hallitsi niin voimakkaasti Shinin mieltä, että hän tiesi tulleensä eräänlaiseen tärkeään pisteeseen elämässään. Joko hän nääntyisi kuoliaaksi niiden koko hänen sen astista elämäänsä määrittäneiden sähköaitojen sisään tai hän yrittäisi paeta niiden läpi, kohti suurta tuntematonta. Yhdessä vankitoverinsa kanssa Shin alkoi suunnitella pakoa ja lopulta eräänä kylmänä talvipäivänä he huomaavat todennköisesti sen ainoan tilaisuutensa tulleen. Mutta vain toinen heistä, Shin onnistuu pakenemaan tai ylipäätään pysymään hengissä. Niin pienestä oli kiinni, että kohtalot olisivat menneet toisin päin. Shinin pakomatka kohti Kiinaa kulki läpi Pohjois-Korean maaseudun. Lopulta Shin päätyi aina Yhdysvaltoihin saakka. Erityisesti pakomatkan alkua leimasi voimakas pelko siitä, että hän jotenkin jäisi kiinni ja joutuisi takaisin leirille ja sitä myöten teloitetuksi. Toisaalta Shinin ympärillä näyttäytyvä maailma oli hämmentävä ilmiöineen, ihmisineen ja asioineen. Shin katseli ihmeissään kaikkea ruoan ja tavaran tarjontaa, mutta erityisesti ihmisiä, jotka uskalsivat nauraakin julkisesti. Vaikka Shin oli onnistunut pakenemaan Leiri 14:sta, todellisuudessa se suurin matka oli hänellä vasta aluillaan: matka itseensä, omaan ihmisyyteen.

Yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija Blaine Harden tapasi Shinin vuonna 2008, ollessaan Soulissa työnsä puolesta. Harden oli jo yli vuoden ajan yrittänyt saada kasaan tarinaa, joka avaisi Pohjois-Korean sorron syvempää olemusta. Heidän tavatessaan Shinin paosta oli jo kolme vuotta, mutta 26-vuotiaan Shinin olemus oli yhä hyvin kärsivä. Vaikka Shiniä ei enää fyysisesti rajoittaneet sähkömuurit, henkisesti hän kärsi yhä voimakkaasti. Post traumaattinen stressireaktio sai hänet näkemään painajaisia ja tietyllä tavalla etäisyys leirin aikaiseen elämään toi myös kipeitä tuntemuksia omia tekoja kohtaan. Kahden vuoden ajan Harden keräsi tietoa lisää Pohjois-Korean vaietun totalitäärisen "koneiston" vaiheista ja edesottamuksista, samalla kun sai pikkuhiljaa kuulla yksityiskohtaisesti Shinin poikkeuksellisen tarinan.

Shinin tarina on suorastaan ravisuttava. Se ei jätä rauhaan ja ainakin minulla kasvoi tiedonhalu saada tietää enemmän Pohjois-Korean vaietuista oloista. Vaikka Leiri 14 on tietyllä tapaa selviytymistarina, se ei ole missään nimessä jotenkin glorioitu sankaritarina. Harden ei myöskään ole edes yrittänyt pukea Shinin tarinaa jotenkin kaunokirjalliseen ja dramatisoituun muotoon, vaan kertoo tarinan hyvin toimittajamaisen asiallisesti. Jo tarinan faktat ovat monin paikoin niin karmaisevia, etteivät ne todellakaan kaipaa ns. värittämistä. Minulla Shinin tarina oli todella vahva lukukokemus. Tuntuu, että sydämeen jäi iso möykky, joka ei purkaudu ihan helpolla. Mielessä pyörii myös ajatus, kuinka Shin nykyään voi ja onko hän löytänyt elämäänsä onnellisuutta, turvallisuutta sekä tasapainoa. Toisaalta mietin, että oliko aika täysin kypsä vielä Shinin kertoa tarinansa, koska monin paikoin kirjaa lukiessa tuli ilmi, ettei Shin halunnut mielellään puhua tarkemmin tapahtuneista. Toisaalta häntä tuntui ajavan voimakas tarve tuoda muidenkin tietoon niitä kauheuksia, mitä leireillä tapahtuu, vaikka Pohjois-Korea ei myönnä edes leirien olemassaoloa. Eihän tällaisesta kirjasta voi sanoa pitävänsä, mutta silti voin sanoa, että kirja oli äärettömän puhutteleva lukukokemus ja tärkeän aiheensa vuoksi suosittelen todellakin muitakin avaamaan silmänsä Shinin tarinalle. Aika harvoin minulla on mitään sanottavaa kirjan toimituksesta, mikä ilmeisesti kielii sen hyvästä tasosta täällä Suomessa, mutta nyt on vähän hämmästeltävä. Jo kirjan alussa oli kirjoitusvirheitä siellä täällä. Mm. sanoista puuttui kirjaimia ja se teki vähän työlääksi paikoin heti sisäistää virkkeen merkitystä. Esimerkiksi sana "puolueen" oli muuttunut sanaksi "puoleen" jne. Paikoin olisin myös kaivannut selkeämpää jäsentelyä, koska nyt tuli välillä toiston sekä poukkoilun tunnetta lukiessa. Nämä ovat kuitenkin vain kosmeettisia seikkoja, ja itse kirjan aihe, Shinin ja samalla varmaan niin monen muunkin tarina on niin tärkeä, ettei tälle voi antaa pisteitä yhtään vähempää kuin

5/5

Myös Tuulia, Koira Helvetistä sekä Maija ovat lukeneet tämän. Tämä oli ravisuttava kirja, lukekaa!!



sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Maljapuhheita sunnuntaen ratoks


Pittäähän se miunkii korteni kekkoon kantaa, ku Kirjavan Kammarin Karoliina huasteli miutkii mukkaa maljapuhheita pitelemmään. Viis asioo pittäes luetella, että mistä sitä on ihimine kiitolline tai mikä se tekköö erityise onnelliseks justiisa nyt. Ja sitte pittäis vielä huastoo itekkii viis muutakkii blokkaajaa huastelemmaa omija kiitollisuuven aeheitaan. Vuan sempä mie taijan nyt jättää välistä ku tapani mukkaa taijan olla tuas viimessii ketkä tähänkii huasteeseen lähtöö mukkaa. Jotta suap ihan vappaasti napata tämän mukkaansa ja huastella omassa blokissaan. Mutta jotta ei iha mentäes asijan vierestä, tässäpä tulloo muutamalla rivillä miun viis kiitollisuuven ja onnen aehetta, olokeepa hyvä:

Kyllä ei ole tarvinnu mieltäsä pahottaa viime aekoina, ku on niin hyvä perhe, uutta mukavoo hommoo, ihmissii jotka välittääpi, onni ja varjelus pitäny huolta lähheisistäkkii ja ku tätä syksyvä eletään, niin kyllähä sitä suap kiitolline olla ku kahtoopi ulukona tuota komiaa ruskaa.

Ensi viikolla luvassa Joyce Carol Oatesin uutuutta, Leiri 14, jotain dekkariakin!

torstai 13. syyskuuta 2012

Jakob Martin Strid: JÄTTIPÄÄRYNÄ joka kasvoi talon kokoiseksi



Jakob Martin Strid: JÄTTIPÄÄRYNÄ joka kasvoi talon kokoiseksi

Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: Den utrolige historie om den kaempestore Paere
Suomentanut: Päivi Kivelä
Sivuja: 105

Jakob Martin Stridin JÄTTIPÄÄRYNÄ joka kasvoi talon kokoiseksi on kerrassaan hurmaavan hassunhauska lastenkirjauutuus, jota meillä on nyt luettu iltasatuna parin viikon ajan useana iltana. Sen hauska ja vähän jännittäväkin tarina yhdistettynä pikkutarkkaan sekä värikkääseen, hienoon kuvitukseen tarjoaa lukuelämystä niin iltasadun kuuntelijoillekin kuin sen lukijoille.

Kaikki alkaa siitä, kun ennen niin leppoisaa elämää viettävien Poutarantalaisten pormestari JV on kadonnut, ja Miksu ja Sebastian saavat pullopostia. Pulloposti pitää sisällään kirjeen sekä erikoisen siemenen. Vaikka kirjeestä onkin osa tekstistä kulunut pois, he ovat melko varmoja siitä, että kirjeen on lähettänyt juuri JV! Kirjeessä kerrotaan salaperäisestä saaresta. Sebastian muistaakin pian isovaarinsa kertoneen aikanaan löytäneensä salaperäisen saaren, josta hän oli ottanut kuvankin. Kukaan ei kuitenkaan ollut uskonut aikanaan isovaaria. Pullopostin mukana tulleen siemenen he päättävät istuttaa maahan, kuten kirjeessä kehoitettiin. Eikä aikaakaan, kun siemenestä kasvaa jättimäinen päärynä. Professori Glukoosi ja tohtori poponius saapuvat tutkimaan päärynää. Ilkeä varapormestari Oksa kuitenkin kieltää jättipäärynän säilyttämisen sellaisenaan, ja päärynä kaiverretaankin ontoksi. Muutaman sattumuksen sekä erityisesti varapormestari Oksan tekosista johtuen Miksi ja Sebastian päätyvät professori Glukoosin kera päärynän sisässä merelle seilaamaan.

Kolmikko päättää, että koska varapormestari Oksa suhtautuu heihin niin vihamielisesti, ei heillä ole mitään syytä palata takaisin Poutarantaan. Ja koska päärynä tuntuu oikein kelvolta seilausvälineeltä, he päättävät lähteä etsimään tuota salaperäistä saarta. Kenties he löytäisivät myös kadonneen pormestari JV:n, se jos mikä palauttaisi rauhan Poutarantaan. Matka on kuitenkin monenlaisia mutkia täynnä, aina merirosvoista Yönmustaan mereen. Löytävätkö he salaperäisen saaren, jos ylipäätään ensin selviävät matkan monista haasteista ehjin nahoin?

Kirja jakautuu kymmeneen eri pituiseen lukuun. Se rytmittääkin mukavasti aika huikean sivumäärän omaavaa teosta. Meillä niin viisi-, kuin kolmevuotiaskin molemmat pitävät kirjasta harvinaisen paljon. Ja näin lukijankin näkökulmasta on todettava, että tämän teoksen parissa on aikuisenkin helppo viihtyä lasten kanssa. Tällaisia kirjoja lisää! Ja koska aina välillä kaivataan pisteitä myös lastenkirjoille, tässä tulee nyt ainakin tälle kirjalle sellaiset:

5/5

lauantai 8. syyskuuta 2012

Marko Hautala: Unikoira

Marko Hautala: Unikoira
Kustantaja: Tammi 2012
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 266

Joonas tiedosti täydellisesti sen, ettei hän ollut unessa, muttei myöskään hereillä. Raajat tuntuivat olevan jossain kaukana, halvaantuneen ihmisen raajat, mutta se oli ihan ok. Hän kuuli jonkin humalaisen riidan ikkunansa alta kulkevalla pyörätiellä. Nuo asiat olivat kuitenkin välinpitämättömän etäisyyden päässä. Joonas seisoi työpaikan käytävällä. Tällä kertaa käytävä ei kuitenkaan ollut tyhjä.

Varjoissa, vihreiden poistumisvalojen ulottumattomissa, oli kerälle kiertynyt vyyhti pimeyttä. Kuusi hohtavaa valoa. Vikisevä ääni kuulorajan tuntumassa.


Virastotyössä itseään henkisesti näännyttävä Joonas riutuu yhä kipeän eron jälijltä. Lopulta hän huomaakin tulleensa ahdingossaan siihen pisteeseen, ettei ole enää kuin kaksi vaihtoehtoa; elää tai kuolla. Itsensä tappamisen sijaan Joonas päätyy kuitenkin erikoiseen Eidolon-terapiaan, jossa hypnoosin voimalla yritetään päästä sisälle omiin salaisiinkin ajatuksiin, sisäisiin voimavaroihin. Sen sijaan että Joonas terapian avulla alkaisi tervehtyä, hän huomaakin kiinnostuneensa Eidolon-terapian vetäjästä, Aliisasta. Kun eräällä kerralla Aliisa ojentaa Joonakselle kirjeen, syntyykin heidän välilleen side, jonka seurauksia ei Joonas pysty aavistamaankaan. Aliisa ei ole kuitenkaan ainoa, joka astuu Joonaksen elämään voimalla, sillä hypnoositila tuo kuvioihin mukaan myös rujon koiran, joka selvästi haluaa kertoa Joonakselle jotain. Kun vielä Joonaksen vanha lapsuudenystävä Jyri ottaa häneen yhteyttä Suomen vierailullaan, on Joonaksen arki yhtäkkiä täynnä toinen toistaan sekavampia tilanteita. Samaan aikaan Joonaksen työpaikalla alkaa tapahtua selittämättömiä asioita; ilkivaltaa jonka tekijää ei pystytä selvittämään. Joonas on kuitenkin niin Aliisan lumoissa, ettei hän jaksa kunnolla avata silmiään, saati tietoisuuttaan työpaikallaan tapahtuville asioille.

Aikaa sitten, 1993Venäjällä, on kaksi miestä matkalla kohti Toporivia, kylää jossa huhuttiin olevan ainoa hengissä oleva Unenantaja. Perille päästyään heille käy kuitenkin selväksi, ettei Unenantajan tapaaminen olekaan niin helppoa kuin he kuvittelivat. Yhteistyöhaluttomien kyläläisten kautta heille selviää myös Unenantajan tärkeä rooli pienelle kylälle. Jos Unenantaja kuolee, kylä hajoaa. Miehet päättävät kuitenkin jäädä kylään, sillä erityisesti toiselle heistä on tärkeää saada tavata viimeinen elossa oleva Unenantaja.

Vähitellen niin nykyhetki kuin Toporivin tapahtumat ihmisineen alkavat kietoutua yhteen suureen kohtalon kerään. Joonas huomaa olevansa yhä enemmän jossain toden ja epätoden välimaastossa. Hyökyaallon lailla päälle vyöryvät tapahtuma kuljettavat häntä kohti jotain sellaista, jota hän ei pysty vielä käsittämään. Kuka tai mikä on tuo yhtä aikaa pelottava mutta kiehtova unikoira ja ennen kaikke, mitä se oikein tahtoo? Onko olemassa helppoja ratkaisuja tiellä onneen, vai onko kaikki lopulta vain suurta harhaa, jonka vaihtuvissa kuvissa ihminen ajelehtii?

Kämmenen tuttujen viivojen keskellä, sen haalistuneen arven päällä, oli kuitenkin Onni. Pieni verenpunainen pisara varmuutta. Sentään yksi teko, yksi valinta, saattoi olla oma.

Joonas poimi Onnen sormiensa väliin.

Ekstaattisen tilan kautta pimeään. Vuosisadan tarjous. Paras diili ikinä.


Keväällä tutustuin Hautalan tuotantoon Käärinliinojen merkeissä ja vaikutuin kovasti. Hyllyssäni odottaa jo Itsevalaisevat ja Torajyvätkin on hankinnan alla, mutta kun sain uusimman, Unikoiran, käsiiini, oli pakko alkaa heti lukemaan. Ja se tunne, kun jo ensi sivuilta vain tiedät, että nyt olet aikalailla täydellisen kirjan parissa, on suorastaan huumaannuttava. Hautalan tarjoama maaginen realismi on tässä uusimmassa teoksessa hyvin monitasoista, älykästä ja samalla aikaa selkäpiihin kylmiä väreitä tuovaa. Tapa jolla hän rakentaa moniulotteista, psykologista tarinaa, on mielestäni äärimmäisen hieno, taitava. Se on kuin oma maailmansa, johon lukija tempautuu mukaan, eikä pääse irti ennen kuin kirja on luettu, jos sittenkään. Rakastuin maagiseen realismiin Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävien myötä ( Jee, ensi vuonna tulossa lisää häneltä!!) ja tutustunkin innolla tämän genren teoksiin. Unikoira on lajinsa hieno edustaja ja tarjoaa lukijalle kyllä monenlaisia elementtejä syvällisemmästä pohdinnasta aina psykologiseen jännitykseen. Kiehtova teema kaiken taustalla on ajatus onnesta tai erityisesti sen merkityksestä ihmisen elämässä. Entä jos kurkottelemme turhia kuvitelmia pyrkiessämme onneen? Toisaalta ajatus ihmismielen valjastamattomista voimista on aihepiiri, jota jaksaisi pohtia pidempäänkin.

5/5

Myös Leena on lukenut Unikoiran!


perjantai 7. syyskuuta 2012

Sylvain Ricard: Järjen veit

Sylvain Ricard: Järjen veit
Piirrokset: James
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: ...à la folie
Suomennos: Saara Pääkkönen
Sivuja: 144

Niinpä minä tavallaan suojelen häntä.

Hän on mieheni, aviomieheni, kumppanini, koko elämäni.

Saattaa kuulostaa oudolta, mutta tiedän, että hänkin rakastaa minua. Onko se sinusta outoa, sopimatonta? Suorastaan kieroutunutta?

Näin juttelee ystävättärelleen nainen, jonka mies pahoinpitelee häntä. Aihepiiri, jota ei juurikaan näe sarjakuvissa ainakaan näin terävästi, suorastaan viiltäen kuvattuna. Ranskalainen käsikirjoittaja Sylvain Ricard onkin yhdessä piirtäjä Jamesin kanssa tehnyt teoksen, joka vetää välillä mielen hyvinkin vakavaksi. Kiertelemättä hän pureutuu väkivallan ja alistamisen värittämän parisuhteen dynamiikkaan aina ihanan ensihuuman ajoista siihen hetkeen, kun lyönti seuraa toista.

Eläinkasvoinen pariskunta istuu sohvalla, kuin lukijan edessä, ja molemmat alkavat kertomaan omista lähtökohdistaan ja muistoistaan yhteistä tarinaa. Aluksi oli nuori persoonallinen tyttö, joka sivusta hiljaa ihaili äänekästä ja menevää poikaa. Se hyvin tavallinen tarina siis. Ja kun heidän tiensä lopulta kohtasivat, aluksi kaikki näyttikin niin lupaavalta. He menivät naimisiin ja kaikki tuntui mahdolliselta. Sitten, eräänä tavallisena päivänä, mies lyö ensimmäisen kerran naista pienen riidan päätteeksi. Kuilu heidän välilleen on jo muodostunut; molemmat kokevat tahoillaan tulleensa väärinymmärretyiksi, mutta vain mies on se, joka ei löydä muuta ratkaisua kuin fyysisen valtansa käyttämisen. Nainen alistuu, selittelee ja ymmärtää. Kun ystävätär huomaa ensikerran naisen mustelmat, nainen puolustaa kiivaasti miestään. Alkujärkytyksen jälkeen nainen oppii pian kuitenkin ennakoimaan miehen mielialoja ja tilanteita, joissa tulee piestyksi. Kun väkivalta tulee mukaan myös seksiin hän myötäilee miestä seksin aikana ettei tulisi taas satutetuksi ja toisaalta taas välillä teeskentelee pitkiä kuukautisia saadakseen olla edes hetken rauhassa. Kun lopulta tulee se hetki, että naisen mitta täyttyy ja hän sulkee oven takanaan, pystyykö hän tekemään sen kuitenkaan lopullisesti? Mikä on oikeasti rakkautta ja mikä sairasta riippuvuutta toisesta? Entä kun lyöjä itse ei näe tekevänsä mitään väärää?

Järjen veit on yhtä aikaa karmean ja toisaalta surullisen kiehtova kuvaus parisuhdeväkivallasta. Sohvalla istuvan pariskunnan muistelut ovat tarinan edetessä todellakin kuin kaksi eri tarinaa. Tarina ei suoraan syyllistä ketään, mutta maalaa tarkoin vedoin kuvaa niin uhrista kuin alistajasta ja erityisesti siitä loputtomasta noidankehästä, johon väkivaltainen suhde herkästi tuntuu ajautuvan. Nainen voisi lähteä, mutta ei halua. Mies vetoaa rankkaan työhönsä, mutta mikään ei oikeuta satuttamaan toista. Uhrius ei olekaan niin yksiselitteistä kuin voisi luulla. Toisaalta parisuhdeväkivallalle ei ole aina suoraan osoitettavissa olevaa syytä vaan se voi kummuta tekijälle itselleenkin hyvin tiedostamattomista syistä. Järjen veit on teos, joka nostaa esille tärkeän asian rohkeasti, tarjoamatta kuitenkaan helppoja vastauksia kipeisiin kysymyksiin. Se herättää, ravistelee ja jättää aavistuksen melankolisen mielen lukemisen loputtua. Mutta sellaista elämä toisinaan on, ei aina ole onnellisia loppuja. Ja toisaalta, onnikin on hyvin subjektiivinen kokemus.

5/5 koska tärkeä aihe, hieno kuvitus ja rohkea toteutus

maanantai 3. syyskuuta 2012

Kuppikakut


Kuppikakku päivässä pitää onnellisena

Gummerus 2012

Kuten osa teistä ehkä tietääkin, pidän myös leipomisesta ja ruoanlaitosta. Nykyään leivon yllättävän harvoin, mutta viime viikolla kun näin tämän ihanan Kuppikakut-teoksen, oli pakko ostaa se heti omaan hyllyyn. Tänään päästiinkin sitten vapaapäivän kunniaksi esikoisen kanssa testaamaan ja teimme sivulla 132 tuorejuustokuorrutteisia suklaakuppikakkuja. Minulla on ollut jo muutaman vuoden sellainen hassu haave tehdä ns. täydellinen muffinssi. Sellainen, että kun itse haukkaan siitä palan, voin ajatella, että nyt on niin hyvää, ettei sanotuksi saa. Olen ilmeisesti aika kriittinen (kuppikakku/muffinssi)leipuri, koska usein muut leipomusteni maistajat kehuvat niitä herkullisiksi, mutta itse silti jään kaipaamaan maussa tai koostumuksessa vielä sitä jotain extraa. Joka kerta kun kokeilen uutta kuppikakku- tai muffinssi ohjetta, jännityksellä odotan, joko nyt ollaan täydellisen muffinssin lähteillä. Kokeilemaamme ohjeeseen sovelsin vain sen verran, että laitoin tavallisen tuorejuuston tilalle uutta karpalotuorejuustoa, muuten menin ohjeen mukaan. Ja kyllä, nyt on pakko todeta, että tuli tehtyä aika täydellisiä kuppikakkuja!

Kirja on muutenkin ihanan havainnollinen sekä monipuolinen. Se sisältää yhteensä 80 monipuolista reseptiä peruskuppikakuista aina erikoisempiin versioihin. Kirjan alussa on kerrottu selkeästi tärkeitä asioita liittyen niin tekovälineisiin, aineksiin kuin muihinkin tärkeisiin vinkkeihin, mistä on iso apu kukkikakkujen teossa. Alkuosion tietopaketissa on usein mukana myös kuvia, jotka auttavat kokemattomammankin leipurin alkuun. Plussaa on myös se, että jokaisen reseptin kuppikakuista on kuva reseptin yhteydessä. Kirjassa on kiinnitetty kiitettävän paljon huomiota usein siihen haasteellisimpaan osioon kuppikakkujen teossa, eli koristelemiseen. Kirja esittelee eri kuorrutusvaihtoehtoka sekä yleensäkin erilaisia koristeluvaihtoehtoja aina kaupan valmiiden koristeiden käytöstä itse marsipaanista näpertämiseen asti. Minulla on hyllyssä jo varmaan noin 7 kirjaa muffinsseista/kuppikakuista, mutta tämä teos kyllä kiilaa jokaisen edelle hienolla informatiisisuudellaan, herkullisilla ja monipuolisilla resepteillään sekä ennen kaikkea ylipäätään houkuttelevalla ulkoasullaan ja sisällöllään. Mitähän sitä kokeilisi kirjasta seuraavaksi....

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Tunnustuksia ja muitakin tuumailuja sateisena sunnuntaina


Kylläpäs se ilahdutti tämän kiireisen bloggaajan sydäntä, kun tämä jo laajalti blogimaailmassa kiertänyt tunnustus tupsahti minunkin blogiini peräti viideltä bloggaajalta, kiitos:

Lumiomenan Katja
Kirjoihin kadonnut Aletheia
Oota, mä luen tän eka loppuun anni.M
Lukunurkan Q+Black
La petite lectricen Katri

Tunnustuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:
- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.


Koska tapani mukaan taas reagoin tähän tunnustukseen vähän jälkijunassa, ja koska tämä sateinen sunnuntai on puuhaa täynnä, en jaa tunnustusta erikseen viidelle blogille eteenpäin, sillä suurin osa tuntuu sen jo saaneen. Sen sijaan totean, että kirjablogimaailmassa on kymmeniä ihania blogeja, joita on ilo seurata!

Kuten muistanette, esittelin teille tovi sitten kirjapinot, joista olen päättänyt lukea sekalaisessa järjestyksessä kirjoja. No, kuten myöskin muistanette senkin, että arvelin kuitenkin ainakin muutaman yllärikirjan kiilaavan pinon ohi, kuten aina ennenkin. Niinhän siinä sitten kävi, että kun sain käsiini Tammen Marko Hautalan uutuuden, Unikoiran, oli pakko alkaa lukemaan sitä heti! Siitä juttua siis lähipäivinä. Lisäksi haluan tuoda blogiini toissa viikolla ostamani valoittavan hauskan lastenkirjauutuuden: Otavan Jacob Martin Strid:n Jättipäärynä- joka kasvoi talon kokoiseksi. Tällä viikolla puolestaan ostin pitkästä aikaa leivontakirjan, sillä superihana Gummeruksen Kuppikakut-teos suorastaan hyppäsi hyllystä käsiini. Siitäkin luvassa esittelyä piakkoin. Ostin myös Ian McEwanin uusimman, Sweet toothin, jonka luen tässä kuussa varmastikin jo.

Mukavaa sunnuntaita kaikille, sateesta huolimatta/tai juuri siksi :)