tiistai 30. lokakuuta 2012

Harjukaupungissa tapahtuu: Sofi-kiertue


Harjukaupungissa tapahtuu jälleen kirjallisella saralla kiinnostavia jo ensi kuussa! Lupaan muuten pian pienen postauksen liittyen Eeva Rohaksen kirjakauppavierailuun viime viikonloppuna, mutta sitä ennen tulossa varmaan ainakin Aila Meriluodon Vaarallista kokea. Mutta sitten itse aiheeseen, eli ensi kuussa Sofi Oksanen tulee myös tänne Jyväskylään kirjakiertueellaan, mahtavaa! Sofi vierailee keskiviikkona 21.11 ensin Suomalaisessa kirjakaupassa 14.-15.00, jonka jälkeen klo 16.30 hän on signeeraamassa/myymässä kirjojaan Finnkinon leffateatterilla ja klo 17.30 alkaakin lukijatapaaminen sekä Puhdistuksen erikoisnäytös! Aion kyllä itse olla kameran kera kuuntelemassa Sofia ja tietenkin hakemassa signeerauksen kirjaan.

Liken sivuilta, tästä linkistä, pääsee seuraamaan kiertueaikataulua mahdollisine muutoksineen.

Tervetuloa Jyväskylään Sofi, täällä odotellaan suurella innolla :)

maanantai 29. lokakuuta 2012

Pirjo Kainulainen: Ammattina potilas

Pirjo Kainulainen: Ammattina potilas
Kustantaja: Into 2012
Sivuja: 134

Ensimmäisen vuoden jälkeen toistelin itselleni mantraa, kuinka olin saanut uuden elämän ja kuinka nyt teen niin ja näin ja toisin.  Jälkeenpäin ajateltuna olin suloisen naiivi. Luulin voittaneeni jotakin, kun sain "vain" rintasyövän., helpon kelpo vastustajan. Kuvittelin olevani yksi heistä, jotka käyvät myllyn läpi ja jatkavat sen jälkeen elämää entisellään. Pettymys siitä, että niin ei käynytkään, oli valtava.

Jyväskyläläinen sosiaalityöntekijä ja opettaja Pirjo Kainulainen sairasti laajalle levinnyttä syöpää yksitoista vuotta. Oikean ammattinsa sijaan Pirjosta tuli potilas. Kroonistuneesta syövästä tuli matkakumppani, jolle ei voinut sanoa hyvästejä. Alun toiveikkuuden tilalle hiipi vuosien varrella pikku hiljaa se raskas tietoisuus, että syöpä tulee lopulta nujertamaan hänet. Ammattina potilas- teoksessa Kainulainen avaa kroonikkopotilaan mielenmaailmaa tavalla, joka jättää lukijaan voimakkaan jäljen. Kirja tuli ainakin minulle niin liki, etten jotenkin edes pysty isommin "arvostelemaan" teosta, vaan ennemminkin koitan jotain tunnelmia välittää teillekin.

Jo aihepiiriltäänhän kirja on huikean tärkeä. Rintasyöpä on nimittäin naisten yleisin syöpätyyppi ja jopa joka 9. sairastuu siihen jossain elämänvaiheessaan. Rintasyöpä koskettaa myös minua hyvin läheltä, sillä lähisukulaiseni ovat taistelleet sitä vastaan ja myös ystäväni tälläkin hetkellä. Mietinkin ensin, että pystynkö nyt edes lukemaan tällaista teosta. Vaikka hoitovaste rintasyövässä on parempi kuin monessa muussa syövässä, voi se joillekin olla myös lopulta kuolemantuomio, kun syöpä leviää rajusti hoidoista huolimatta. Kainulainen kertoo suorastaan pakahduttavan avoimesti tunteistaan syövän eri vaiheissa. Hän kertoo miten se alussa tuntui vain asialta, josta selvitään ja kuinka se lopulta oli tekijä, joka määritti lopullisesti hänen kohtalonsa. Kainulainen menehtyi vain hieman ennen kirjan julkaisemista.

Kainulainen kuvaa kroonikkopotilaan arkea kuin pätkätyöläisen arjeksi huonolla ja epäluotettavalla työnantajalla. Lomia ei saa juuri koskaan, työn luonne on hyvin vaihtelevaa ja rankkaa, eikä itsellä ole kauheasti muuta valinnanvaraa kuin roikkua mukana. Roikkua kiinni ohuessakin ja hauraassa elämänlangassa.     Kaiken raskauden keskellä joskus kuitenkin pilkahtaa toivon rinnalla huumorikin, joskin välillä musta sellainen. Niin rintaproteesien kuin peruukin käyttöön liittyy omat hankaluudet, ja hauskuudet. Kuitenkin vakavoituessa voi vain kuvitella, kuinka iso prosessi henkisestikin on kroonista syöpää sairastavan arki. Suomalainen terveydenhuolto hoitaa yhä selkeästi voimakkaammin juuri sitä fyysistä puolta, vaikka varsinkin kroonisesti syöpäsairas tarvitsisi myös paljon henkistä tukea. Kainulainen kuitenkin moneen otteeseen korostaa, kuinka hyvää hoitoa hän sai ihan jo julkisen terveydenhuollon saralla monilta hoitajilta ja lääkäreiltä.

Teoksessaan Kainulainen pohtii myös suhdetta läheisiinsä ja erityisesti sitä, miten syöpä muuttaa monia hyvin läheisiäkin ystävyyssuhteita. Hänellä onneksi oli aina perheen ja sukulaisten lisäksi ystäviä, jotka jaksoivat olla rinnalla myös vaikeina hetkinä. Vuosien varrella Kainulaiselle muodostui tärkeäksi myös kotipihaan rakennettu kasvihuone, joka sai nimekseen toivon talo. Toivon talo istutuksineen ja ruukkuineen symbolisoi varmasti hänelle nimenomaan mahdollisuutta toivoon ja toisaalta paikkaa, jossa saattoi itkeä surunsakin rauhassa ulos. Vaikka toivon talo rapistui säiden vaihteluiden armoilla, se oli vielä viimeisenä kesänäkin Kainulaiselle rakas ja tärkeä paikka.

Meistä on kasvihuoneen kanssa tullut Toivon siskot. Rapistuneena ja kovasti korjailtuna odotan kevättä kuten kasvihuoneenikin. Kevät ja toivo saavat meidät molemmat uskomaan, että näilläkin puitteilla jotakin vielä kasvaa.

En tuntenut Kainulaista, mutta hänen teoksensa sivuilta minulle välittyy kuva urheasta ja hienosta naisesta, joka halusi teoksellaan lisätä ihmisten tietoisuutta kroonikkopotilaan rankasta arjesta, mutta toisaalta myös itse valmistautua kohti vääjäämätöntä. Kirjan takakansiesittely kertookin mielestäni osuvasti, että Ammattina potilas on eräänlainen testamentti. On surullista, ettei hän itse enää ehtinyt nähdä kirjansa julkaisua. Kuitenkin noilla kirjan sivuilla elää hänen tarinsansa aivan kuten hän elää varmasti aina läheistensä mielissä ja sydämissä.

Läheisten elämä jatkuu ja arki ilman minua alkaa. Alkuun se on erilaista, mutta ajan myötä alkaa varmasti kulkea omissa uomissaan. Ainut mitä toivon on, että sieluni, henkeni tai persoonani jäisi muruksi jokaisen tuntemani mieleen.

5/5

Pirjon muistoa kunnioittaen. Kirjasi myötä jäät myös muruksi minun mieleeni.  

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Kustantaja: Tammi / Keltainen kirjasto 1983
Alkuteos: The old man and the sea (1952)
Suomentanut: Tauno Tainio
Sivuja: 130

Vanhus oli laiha, kuin luuta ja nahkaa, ja hänellä oli niskassa syvät rypyt. Hänen poskillaan oli ruskeat läiskät lievästä ihottumasta, jonka aurinko tropiikin vesistä kilotessaan synnyttää. Läiskät ulottuivat hänen kasvojensa alaosaan saakka ja hänen käsissään oli syviä arpijuomuja, joita painavien kalojen käsitteleminen ohuilla siimoilla oli niihin syönyt. Mutta yksikään arvista ei ollut veres. Ne olivat yhtä vanhoja kuin maanpinnan uurteet kalattomassa erämaassa. 
Kaikki hänessä oli vanhaa, paitsi silmät, ja ne olivat samanväriset kuin meri: ne olivat hilpeät ja lannistumattomat.

Nobelin palkinnon vuonna 1954 kirjailijalleen tuonut teos Vanhus ja meri on lienee klassikko, jonka melkein jokainen osaa nimetä vaikkei olisi sitä lukenutkaan. Hemingway on ladannut vain 130-sivuiseen, ulkoisesti pienieleiseen tarinaansa syviä kerroksia, jotka aukeavat lukijalle vähän kerrassaan. Aika harva lukemani teos on tarinaltaan näin suppea, mutta kuitenkin merkityksiä täysi. Tarinassa vanha kalastaja, Santiago on jäänyt vaille saalista jo 84 pitkää päivää. Santiagon kalakaveri, nuori poika, on joutunut siirtymään toisen kalastajan veneeseen vanhempiensa käskystä, sillä heidän mielestä Santiago on selvästi huono-onninen mies. Santiagon ja pojan ystävyys ei kuitenkaan katkea, vaan poika käy vanhuksen luona kylässä ja huolehtii tämän syömisistäänkin. 85:n päivän aamuna Santiago päättää lähteä hieman kauemmas kalaan ja ottaa mukaan pojalta saamansa toninikalan sekä pulloon vettä. Kun Santiagon saa siimaansa suuren kalan, suuremman kuin koskaan ennen, alkaa uuvuttava, useamman päivän taistelu, joka vie niin kalan kuin Santiagon voimat äärimmilleen.

Vanhus ja meri on mielestäni teos, joka pienestä sivumäärästään huolimatta vaatii lukijalta todellista keskittymistä ja ehkä tietynlaista mielentilaakin. Aloin lukemaan teosta kesken hektisen työviikon ja myönnän, että lähelle puoliväliä tuskastelin välillä, että "eikö tässä nyt tosiaan tapahtu mitään muuta!!", vaikka olin jo sen verran itseäni spoilannut, että tiesin tarinan jujun piilevän sen tematiikassa ennemmin kuin tapahtumissa. Kun sitten eilen istuin rauhassa lukemaan kirjan loppuun, sen tunnelma jotenkin luikerteli syvälle sisimpään ja loppu herkistikin aika tavalla. Vanhan miehen sinnikkyys ns. taistelun hetkellä ja toisaalta ystävyys nuoren pojan kanssa kasvattivat tarinaa suurempiin mittoihin. Tykästyin Hemingwayn tapaan kirjoittaa, vaikka tästä nimenomaisesta teoksesta ei mitään suursuosikkiani ehkä tulekaan. Hyllyssä odottaisikin häneltä Nuoruuteni Pariisi, johon viimeistään ensi vuonna aion tarttua.

4/5

PS: Kurkatkaapas Penjamin mielenkiintoinen postaus kirjasta ;)


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen
Kustantaja: Into 2012
Alkuteos: Sofia Petrovna. Spusk pod vodu (2009)
Suomentaja: Kirsti Era
Sivuja: 274

Kirja on yhtä kuin minä,
sydämeni kouristuminen,
minun muistini, jota kukaan ei näe,
kuten kukaan ei näe esimerkiksi migreeniä,
silmieni kipupistettä.
Mutta siitä tulee paperia, nidos, kirjauutuus ja - jos suoritan vajoamisen pelottomasti - jonkun uusi sielu.
Siihen sieluun tunkeutuvat
sitä rakentaen Aljošan ääni ja Katjan itku.

Vajoaminen on kiehtovan ja rankan elämäntarinan omaavan venäläiskirjailijan kirjoittama kahden kertomuksen teos. Tšukovskaja tuli itse jo nuorena kirjallisuutta opiskellessaan pidätetyksi neuvostovastaisesta toiminnasta ja syyttömyydestään huolimatta tuli kuitenkin karkoitetuksi. Hänen isänsä, kuuluisa lastenrunoilija Kornejevna Tšukovskaja sai kuitenkin järjestettyä hänet vapaaksi vuoden jälkeen. Karkotuksen jälkeen Tšukovskaja työskenteli lastenkirjallisuuskustantamon Leningradin osatolla. Tšukovskaja avioitui kirjallisuudentutkijan kanssa, ja tästä lyhyestä liitosta syntyikin hänen ainoa lapsensa, tytär Elena. Myöhemmin hän vielä avioitui fyysikko Matvei Bronšteinin kanssa, joka myöhemmin pidätettiin ja lopulta tuomittiin kuolemaan. Vajoamisen toinen tarina, Sofia Petrovna on syntynytkin pitkälti kirjailijan omista kokemuksista, kun puoliso pidätetään aiheetta, ja alkaa henkilökohtainen helvetti. Elämä on yhtäkkiä pelkkää epätietoisuutta ja uuvuttavaa jonotusta päivästä toiseen vankilanportilla, toiveena saada edes pieni tiedon murunen läheisensä kohtalosta. Mm. tämä vaikuttava informaatio Lidia Tšukovskajan elämästä on kerrottu teoksen lopussa suomentaja Kirsti Eran kirjoittamissa jälkisanoissa. Eran tekemä taustatyö Tšukovskajan elämän käänteistä onkin hieno lisä teoksessa.

Sofia Petrovnassa Tšukovskaja kuvaa tavallaan pienieleisesti mutta samalla kouriintuntuvasti Stalinin vainon aikaa yksilön näkökulmasta. Kun läheinen pidätetään, vieläpä aiheetta, ihminen putoaa pohjattomaan kuiluun, jossa päivistä tulee toistensa kaltaista painajaisten jatkumoa. Yhdessä satojen muiden ihmisten kanssa loputonta jonottamista vankilan porteilla, jotta saisi tietää läheisensä kohtalosta tarkemmin. Yksilö on vain pelkkä pelinappula viranomaisten mielivaltaisessa pelissä, jossa kuka tahansa voi tulla pidätetyksi milloin vain. Riittää pelkkä aiheetenkin epäilys. Erityisesti Sofia Petrovnassa erään nuoren inkerinsuomalaisen äidin tarina raastaa sydäntä ja kuvastaa sitä järkyttävää epätoivoa, johon pidätettyjen läheiset ovat usein varmasti joutuneet. On jotenkin valtavan surullista lukea, kuinka pitkälle ihminen voi tuudittautua siihen uskoon, ettei valtio ja viranomaiset tee väärin yksilöä kohtaan, vaikka kaikki merkit puhuvatkin jo muuta. Toisaalta ehkä tuo melkein loputon optimistisuus oli joillekin keino selvitä ja saada edes vähän järkeä siihen suureen epätietoisuuden mereen, johon läheisen pidättämisen jälkeen putosi.

Vajoaminen puolestaan kuvaa laajemmin Stalinin ajan vainojen luonnetta aina yhteisasumiskuvauksista, luokkajaon synnyttämiin tiettyjen ihmisten nauttimiin etuoikeuksiin. Tietyllä tapaa se on mielestäni myös voimakasta aikalaiskuvaa. Vajoamisessa keskiössä on kirjailija Nina Sergejevna, joka matkustaa talvella vajaaksi kuukaudeksi kirjailijoiden sanatoriaan lepäämään ja kirjoittamaan. Siellä hän tutustuu keskitysleiriltä vapautettuun Bilibiin, jonka kautta Sergenevjalle avautuu myös vankituksi tulleen miehensä kohtalo. Talvisen luonnon keskellä Sergejevna kohtaa niitä kipeitä tuntoja, joita miehen ns. katoaminen hänessä herättää, sekä samalla pohtii sitä vallitsevaa ilmapiiriä, jonka vallassa ihmiset Stalinin myötä elävät. 

Tšukovskajan omat kokemukset tekevät molemmista tarinoista vahvat ja puhuttelevat. Vankilan portilla jonottavien omaisten tuska ja epätietoisuus tulee liki ja puristaa rintakehää. Vetää oikeastaan aika hiljaiseksi, kun lukee millaisen mielivallan alla niin monet ovat tuolloin eläneet. Nykypäivän sensuurikin näyttäytyy kovin erilaisessa valossa kun peilaa tuon ajan kirjallisuusvainoihin. Vaikka teoksen aihepiiri on ravisuttava, Tšukovskaja tuo varsinkin Vajoamiseen paljon hetkellistä keveyttä ja lohtua kaunista talvista luontoa havainnoimalla Nina Sergenevjan silmin:

Tänään näin metsässä ihmeellisen kuusen. Miten en ennen ollut sitä huomannut! Se seisoo majesteetillisena ja valtavana ympärillään koivujen tiivis kehä. Onnellinen vanki. Purskahdin ääneen nauramaan, kun näin sen. Koivut tanssivat sen ympärillä piirissä kuin sievästi pukeutuneet tytöt. Koko ikänsä ne viettävät jouluaattoa.

Voisi oikeastaan sanoa, että olen tässä parin vuoden aikana ihastunut kovasti venäläiseen nykykirjallisuuteen tai ylipäätään sinne sijoittuviin tarinoihin. Vajoaminen ei tee tässä sarjassa poikkeusta, sillä niin tarina kuin teksti vakuuttivat, puhuttelivat voimakkaasti. Vajoamisella on aika voimakas kirjallinen jälkimaku. Eräs kiehtova yksityiskohta kirjailijaan liittyen on hänen ystävyytensä runoilija Anna Ahmatovan kanssa. Luen lyhyissä pätkissä tällä hetkellä Ahmatovaan liittyvää teosta, ja jotenkin nämä kaksi eri teosta nivoutuvat tietyiltä osin mielessäni yhteen, osaksi isompaa kokonaisuutta Stalinin ajan vainoissa. 

Tänään ymmärsin, mihin olen syypää. Ymmärsin sen unessa. Olen elossa. Siinä se on. 

4/5

  

maanantai 22. lokakuuta 2012

Harjukaupungissa tapahtuu: Kolme kovaa keskisuomalaista kirjailijaa kirjakaupassa


Täällä ollaan, vaikka blogini onkin ollut hiljainen taas yli viikon. Työ, syksy ja uusi harrastus vievät tämän lukutoukan ajan nyt aika tehokkaasti. Huomenna tai ylihuomenna on tulossa juttua kiehtovasta venäläisestä teoksesta: Lidia Tsukovskajan Vajoamisesta, joka sisältää kaksi tarinaa Stalinin ajan vainoista sekä ihmisistä sen vallan alla. Löysin muuten viime viikolla kirppislöytönä Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan-klassikon kovakantisena, vuoden 80 painoksen, kolmella eurolla! Siihen aion myös tutustua jo tämän vuoden puolella. Pitäisikin kirjoittaa postaus venäläisestä (nyky)kirjallisuudesta, sillä se on saanut minut lumoihinsa. Tai ylipäätään Venäjälle sijoittuva kirjallisuus.

Sitä ennen haluan kuitenkin vinkata kiinnostavasta tapahtumasta täällä pienessä harjukaupungissamme! Lauantaina 27.päivä Suomalaisessa kirjakaupassa vierailee kolme kovaa kotimaista kirjailijaa: Riikka Palander, Pekka Manninen sekä Eeva Rohas! He esiintyvät seuraavalla aikataululla:
Riikka Palander 13.-13.30
Pekka Manninen 13.45-14.15
Eeva Rohas 14.30-15.00

Kolmikosta ainoastaan Rohaksen tuotanto on minulle tuttua hänen uusimman teoksensa, Syvä pää, myötä. Hänen Keltaiset tyypit kiinnostaa myös kovasti ja sekin on aikomus lukea. Mutta nyt siis kipin kapin lauantaina suunta kohti kirjakauppaa kuuntelemaan kolmikkoa! Suomalaisen omilta sivuilta lisäinfoa niin tapahtumasta kuin kirjailijoista, tästä klikkaamalla.

ps: Luvassa Harjukaupungissa tapahtuu-juttusarjassani pian myös kiva vinkki liittyen Sofi Oksaseen ;) Pysykää kuulolla!

lauantai 13. lokakuuta 2012

Mia Vänskä: Musta kuu

Mia Vänskä: Musta kuu
Kustantaja: Atena 2012
Kansi: Jussi S. Karjalainen
Sivuja: 295

7. elokuuta
klo 10.43
Taivas on illanharmaa. Siellä näkyy tähtiä, mutta ei kuuta.
Hetki sitten alkoi sataa lunta.
  Mä olen yksin meidän mökissä. Lukkojen takana, vaikka sillä tuskin on merkitystä. Mä en oikeastaan usko enää, että kukaan meistä pääsee täältä pois.
  Mä katselin Iidan piirrustuksia ja poltin ne sitten saunan pesässä. Mä luulen, että mun kuuluu mennä myös.

Syrjäinen mökkikylä elokuussa kuulostaa sopivan rauhaiselta paikalta vetäytyä hetkeksi pois arjen kuvioista. Niin omaa aikaa kaipaava perheenäiti Annukka, vanhalla iällä toisensa löytänyt pariskunta, julkisuuden piinaama bändi, vaihtelua kaipaava nuori tyttö kuin eronnut mies tyttärensä kanssa päätyvät kukin tahoillaan mökkikylään pienelle lomalle. Mökkikylän lähistöllä sijaitsee muinainen uhripaikka, joka kiinnostaa varsinkin turisteja. Uhripaikkaan liittyvä tragedia häilyy kylän yllä kuin musta pilvi, puheissa ja muistoissa. Kun lomalaiset tutustuvat grillauspaikalla toisiinsa, he saavat erään illanvieton päätteeksi päähänpiston lähteä etsimään uhripaikkaa. Retki läpi pimeän metsän uhripaikalle tuo jo heille kylmiä väreitä, mutta bändin humalainen solisti Jake riehakoi uhripaikalla. Retki uhripaikalle käynnistää tapahtumien ketjun, jonka tulon moni myöhemmin huomaakin aistineensa mökkikylän metsässä: outo, kuin kuiskaileva tuuli ja metsä, joka hetken päästä näyttääkin aivan kuin eriltä mitä tovi sitten.

Annukka astui muutaman askeleen kiven luota. Äänen tempo alkoi kiihtyä, se oli pian melkein kuin huohotusta ja hänestä tuntui kuin hän olisi äänen sisällä. Se kohosi maasta ja tihkui puiden rungoista, hohkasi kivestä, jonka päällä hän oli istunut. Hän pystyi melkein tuntemaan hengityksen ihollaan ja värähti. Lämmön tunne levisi läpi vartalon.

Mustan kuun alku näyttää lukijalle tilanteen, jossa mökkikylän ympäristöstä poliisit löytävät ruumiita, sekä näkevät tietä pitkin hitaasti kulkevan, toisiinsa nojaavan parin. Selviää, että osa mökkikylän lomalaisista on kateissa ja kaiken lisäksi maastossa lojuu kasoittain kuolleita mustia perhosia. Mitä oikein on tapahtunut? Ja miten kaikkeen liittyy yli 300 vuotta sitten elänyt, noitana pidetty Aune Tuomaantytär? Entä onko kylässä aikaisemmin tapahtuneella traagisella perhesurmalla jotain yhteyttä tapahtuneeseen? Aluksi niin viattoman oloisesti alkanut lomailu mökkikylässä muuttuu hetki hetkeltä painajaiseksi, jossa mennyt ja nykyinen sekoittuvat kauhistuttavin tavoin. Kuun pimetessä metsä tiukentaa otettaan ja jonkin pelottavan läsnäolon voi aistia. Se jokin, mitä niin moni on pidätellyt sisimmässään niin kauan, on nyt täällä...

I see the bad moon rising
I see trouble on the way

CREEDENCE CLEARWATER REVIVAL:
~Bad Moon Rising~

Vänskän esikoinen Saattaja, teki vaikutuksen reilu vuosi sitten minuun. Oli upeaa huomata, että kyllä kauhua osaavat kirjoittaa naisetkin, ja vielä täällä meidän koti-Suomessa. Niinpä tartuin sekä innolla että mielenkiinnolla Mustaan kuuhun. Vänskä käyttää haasteellista ratkaisua kirjan alussa kertoessaan tavallaan, kuinka kaikki tulee päättymään, tai ainakin osan siitä. Näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä, miten lukukokemus olisi muuttunut, jos lopun tapahtumien luonne olisi selvinnyt vasta lopussa. Toisaalta kyllä minulle ainakin kävi jo hyvin varhain selväksi, että kirja etenee kauhugenrelle tyypillisesti ja onnellisen lopun sijaan luvassa lienee ihokarvat pystyyn nostattavia käänteitä. Vänskä kirjoittaa jotenkin niin valtavan mutkattomasti ja samalla vahvasti, pidän hänen "äänestään". Mustassa kuussa, kuten Saattajassakin, on mukana muinaisia myyttejä, joka on mielestäni hieno lisä kirjaan. Vänskä sitoo vaivattomasti yhteen menneen ja nykyisyyden ehjäksi tarinaksi. Musta kuu on mielestäni myös hyvin elokuvamainen ja hyvällä tavalla nimenomaan. Vänskällä on selvästi oma, erottuva "äänensä" kauhugenressä ja odotan kyllä oikeastaan vielä suuremmalla innolla häneltä lisää luettavaa. Siis tykkäsin :) Ja iso kiitos taas Jussi S. Karjalaiselle huikean hienosta kannesta!!

4/5




keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Lisa Genova: Puolinainen

Lisa Genova: Puolinainen
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Left Neglected (2011)
Suomentanut: Leena Tamminen
Sivuja: 333

Mutta sitten mietin tätä naurettavaa kysymystä. Missä minun vasen käteni on? Ei aavistustakaan. Voi hyvä luoja, missä minun vasen käteni on? Entä vasen jalkani? Sekin puuttuu. Heiluttelen oikean jalan varpaita. Yritän lähettää saman viestin vasempaan jalkaan, mutta aivot palauttavat sen lähettäjälle. Pahoittelut, mutta osoite on tuntematon.

Sarah on uranainen, mutta myös äiti ja vaimo. Muiden silmiin kaikki varmasti näyttääkin suorastaan toiveiden täyttymykseltä: koti hienolla asuinalueella, loma-asunto, ihana perhe ja työ jossa saa nauttia menestyksestä. Totuus on kuitenkin se, että Sarah tekee pitkiä päiviä ja usein töitä vielä kotonakin. Lastenhoitaja hoitaa heidän kolmea lastaan, eikä Sarah aina ehdi edes kotiin ennen kuin lapset ovat nukahtaneet. Saati sitten viettämään kunnolla kahdenkeskistä aikaa miehensä Bobin kanssa. Kiire ja kova suorittamisen tarve ohjaavat Sarahia eikä hän osaa enää pysähtyä. Kunnes sitten tapahtuu jotain, joka todellakin pysäyttää hänet. Sarah joutuu auto-onnettomuuteen puhuessaan kännykkään samalla kun ajaa autoa. Onnettomuuden seurauksena hän saa aivovamman, vasemmanpuoleisen neglectin eli havaitsemattomuuden. Kaikki mitä hän ennen näki vasemmalla, on nyt poissa. Vasenta ei enää ole hänelle. Ruokatarjottimen vasemmalla laidalla olevat ruoat jäävät syömättä, koska hän ei näe niitä. Enää Sarahin suurin murhe ei ole, kuinka hän ehtii hoitaa kaikki sovitut asiat, vaan se, pääseekö hän enää edes vessaan ilman apua.

Sairaalassa ollessaan Sarah joutuu tarkastelemaan elämäänsä monelta kantilta. Urakeskeisenä persoonana hänen on vaikea ajatella, etteikö hän pian olisi taas työkunnossa, vaikka niin moni asia viestii muuta. Samaan aikaan hän ikävöi lapsiaan ja toisaalta miettii, kuinka Bob suhtautuu häneen "vammautuneena". Kaiken myllerryksen keskellä heidän arkeen tupsahtaa Sarahin äiti, joka on jäänyt Sarahille etäiseksi veljen kuoleman jälkeen. Sarahin onkin vaikea hyväksyä sitä, että aivan kuin äiti nyt yrittäisi auttamisellaan hyvittää vuosikymmenien teot ja ennen kaikkea tekemättä jättämiset. Bobin ja lasten on kuitenkin pärjättävä ja koska Sarahista ei ole sairaalassa edes pyyhkimään omaa takapuoltaan, hänen on väkisin hyväksyttävä äitinsäkin apu. Määrätietoinen Sarah ei halua hyväksyä sitä vaihtoehtoa, että tila jäisi hänellä pysyväksi ja yrittääkin kuntoutua sinnikkäästi. Kun sitten lääkärit toteavat hänen olevan valmis siirtymään kotiin kuntoutumaan, uudet pelot täyttävät hänen mielensä: ajattelevatko lääkärit, että koska hän ei ole vieläkään parantunut, on aivan sama päästää hänet kotiin? Ja kuinka hän ylipäätään pärjää siellä?

Portaiden alapäähän on myös asennettu uusi, teollisuustyypin lapsiportti ja yläpäähän toinen, joiden arvelen ensin olevan nyt taapertavaa Linusta varten, mutta sitten tuumin että ne saattavat olla myös minua varten. Me emme saa kulkea ylös emmekä alas aikuisen valvomatta. Kotiini on asennettu sekä lapsisuojat että Sarah-suojat.

Lisa Genova on valmistunut Harvardista neurotieteiden tohtoriksi ja ammattituntemus tuleekin vahvasti kirjassa esille. Puolinainen onnistuu monin paikoin saavuttamaan sellaisen hieman klaustrofobisenkin tunteen, että "entä jos minullekin kävisi noin". Ylipäätään kirjan aihe on todella kiehtova, sukeltaa aivovamman saaneen ihmisen mieleen, tavallaan. Olin kuullut niin paljon kehuja Genovan edellisestä, Edelleen Alice- teoksesta, että olin jotenkin onnistunut luomaan tälle kirjalle suuret odotukset, jotka eivät nyt tosiaan sitten täyttyneet. Genova kirjoittaa kyllä sujuvasti, aihe on kiinnostava ja pääteeman lisäksi sisältää monia muitakin teemoja, joihin lukijan on helppo saada tarttumapintaa: äidin ja tyttären välit, ihmisen suorittaminen elämässä, lapsen kehitysongelmat jne. Kuitenkin jostain syystä Sarah jäi minulle lukijana etäiseksi ja koin kirjan paikoin hieman tylsänä jaaritteluineen. Siitä huolimatta kirja on helppo- ja nopealukuinen. Toisaalta monin paikoin kirjassa oli sellaista tervettä mustaakin huumoria, joka sai tirskumaan. Vaikka Puolinaisesta ei muodostunut minulle kuin keskitason lukukokemus, aion ehdottomasti lukea tuon Edelleen Alicen jossain vaiheessa!

3/5

lauantai 6. lokakuuta 2012

Syysarvonnan voittajat!


Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille! Tällä kertaa arpaonni suosi seuraavaa kolmea: Suketus, Jokke sekä Sisukko, onnea! Tuossa järjestyksessä voittajat saavat valita kirjalistasta itselleen yhdet kirjat. Ilmoitattehan minulle sähköpostiosoitteenne, jotta voin ilmoittaa aina sitten seuraavalla, mikä/mitkä kirjat jo menneet. Meiliä voitte laittaa: jarjellajatunteella(miukumauku)gmail.com. Eli Suketus aloittaa valitsemalla ensin kirjan jne! Kirjalista löytyy tämän linkin kautta!

Kiirusta pitää ja kirjapinot senkun kasvavat, kun lukemisaika rajoittuu pääosin nyt myöhäisiin iltoihin. Mutta mahdottoman mielenkiintoisia kirjoja on tulossa tässäkin kuussa, sen lupaan! Nyt luvun alla mm. Lisa Genovan Puolinainen, Anna Ahmatova Fontankan talossa jne! Kaiken kiireen keskellä unelmoin...arvaatteko mistä? Kokonaisesta viikonlopusta, jonka voisin viettää pääasiassa vain lukien ;)

tiistai 2. lokakuuta 2012

Suorastaan veret seisauttava Hypnotisoija


Luin 2010 Hypnotisoijan aika pian sen ilmestyttyä. Hypnotisoija edustaakin genrensä, psykologisen dekkarin parhaimmistoa minulle. Se ei todellakaan ole herkimmille lukijoille, sillä sen verran rankkaa tapausta kirjassa käsitellään. Vaikka luen paljon tämän genren kirjoja, Hypnotisoija todellakin meinasi viedä minulta jopa yöunet. Tukholmalaisessa lähiössä tapahtuu järkyttävä perhesurma, jossa henkiin jää vain perheen poika. Tapausta ryhtyy selvittämään suomalaistaustainen rikoskomisario Joona Linna. Linna pyytää avuksi hypnoosin taitavaa lääkäriä Erik Barkia, joka omien ongelmiensa vuoksi suostuu vastahakoisesti hypnotisoimaan henkiin jääneen pojan. Vaikka poliisi uskoo murhan motiivina olevan perheen isän pelivelat, Linna on varma, että taustalla on paljon enemmän. Pian sekä Linna että Bark ovat painajaismaisten tapahtumien keskipisteessä, henkensä kaupalla.

Mestarillisen Hypnotisoijan taustalla on ruotsalainen kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Kun kuulin, että Hypnotisoija tulee myös valkokankaalle, odotin sitä kuin kuuta nousevaa, suurella jännityksellä. Ja varsinkin kun pääosissa kerrottiin olevan upeiden Mikael Persbrandtin, Tobias Zilliacuksen sekä Lenan Olinin, olin varma ettei elokuva voi olla huono. (Tunnustettakoon tässä koulutyttömäinen "ihastukseni" taitavaa ja komeaa Mikael Persbrandtia kohtaa, hih!) Tänään odotukseni palkittiin, kun pääsin näkemään elokuvan ennakkonäytöksenä. Jo ensimmäisen viiden minuutin aikana kyllä tuli selväksi, että kirjan karmaiseva tunnelma on saatu siirrettyä hyvin valkokankaalle, huh! Jos Stig Larssenin Millennium-trilogia (nimenomaan ruotsalaisena versiona)on sinun makuusi, suosittelen kyllä tätäkin. Hypnotisoija-leffa ei todellakaan ole herkille katsojille, sen verran raju se on. Eihän tällaisia usein pysty katsomaan, mutta näin harvoin katsottuna on todettava, että elokuva oli huikean karmean hyvä. Mutta lukekaa ihmeessä kirja ensin! Leffassa oli yllättävän paljon erilaisia juttuja, mitä kirjassa, mutta yhdessä ne muodostavat aika komean kokonaisuuden. Leffa tulee vajaan parin viikon päästä teattereihin! Hyllyssäni odottaa muuten jo Keplerin uusin, jonka aion lukea PIAN!