sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Arvonta on päättynyt...

.....ja voittaja julkistetaan klo: 22.00 mennessä....tähän postaukseen, eli olkaahan tarkkoina ;)

MUOKS: Klo 21.40 voittaja on selvillä, ja ison paperilappupinon joukosta onnettaren käteen tarttui kevätkukkasen nimi. Voittaja on siis kevätkukkanen, joka kommentoi näin:

"Kahdella arvalla mukana. Lisäsin osoitteesi suosikkeihin. Mielenrauhaa tuopi ulkoilulenkki luonnon rauhassa tai kirjan lukeminen sohvalla."

Onneksi olkoon! Otathan minuun yhteyttä osoitteeseen jarjellajatunteella(at)gmail.com ja kerrot, mitkä kaksi kirjaa haluat siitä listasta sekä yhteystietosi, kiitos!

Lämmin kiitos kaikille arvontaan osallistuneille, teitä olikin mukavan paljon! Kunhan kevät koittaa, sitten arvotaan taas!

Kellokosken prinsessa

(Like 2010)

Anna Svedholm, tuttavallisemmin Prinsessa, oli legenda jo eläessään. Anna vietti elämästään 55 vuotta sairaanhoidossa, joista 52 vuotta Kellokosken sairaalassa. Kirjan toinen tekijä, Ilkka Raitasuo työskenteli hoitajana Kellokosken sairaalassa vuodesta 1977 lähtien ja sittemmin myö sairaalan museon intendenttinä, joten hän oppi tuntemaan Prinsessan henkilökohtaisesti. Kirjan toinen tekijä, Terhi Siltala on puolestaan kirjallisuustieteilijä, joka on tutkimustyössään perehtynyt mielisairauksien ja kaunokirjallisuuden väliseen suhteeseen. Raitasuo kirjoitti jo 1993 museotoimikunnan pyynnöstä suppean esityksen sairaalan tunnetuimmasta potilaasta Annasta, mikä on antanut vankan pohjan tämän teoksen tekemiselle. Kirjaa varten Raitasuo on vielä haastatellut kymmeniä sairaalan entisiä työntekijöitä, joitakin potilastovereita, harrastanut sukututkimusta Annan sukujuurista ja lisäksi tutustunut kaikkiin Annaa koskeviin sairauskertomuksiin.

Anna syntyi kesäkuussa 1896 Kuopiossa. Annan ollessa 2.5-vuotias, kohtasi Annan perhettä tragedia, joka muutti merkittävästi nimenomaan Annan elämän suuntaa. Annan leskeksi jääneellä äidillä ei ollut varoja, ja  hän joutui tuskallisen ratkaisun eteen; jostain lapsista oli luovuttava, koska hänellä ei yksinkertaisesti ollut varaa elättää kolmea lasta. Annan äiti päätyi pitämään pojat ja niin Anna joutui lastenkotiin, ollessaan vain 2.5- vuotias.Villi ja uhmakas Anna ajautui kasvatuskotikierteeseen ja näyttääkin siltä, että hän oli ainakin viidessä eri kasvatuskodissa, kunnes kolmetoistavuotiaana palasi takaisin äitinsä luo Helsinkiin. Annan ja äidin keskinäinen suhde kuitenkin jäi etäiseksi ja Anna itse kertoi, että äidin antamat toistuvat selkäsaunat rauhoittivat hänen villiä luontoaan. 

Koulunkäynti ei kiinnostanut vilkasta Annaa. Hän suoritti tuohon aikaan vaaditut neljä luokkaa kansakoulussa, vaikka jäikin kertaalleen luokalleen. Tyttöjen ammattikoulun hän jätti kesken vuoden opiskelujen jälkeen. Ensimmäisen maailmasodan kynnyksellä Annan ollessa 19-vuotias, hän pääsi mukaan ihailemaansa viihdemaailmaan laulamalla mm. kupletteja ravintolassa. Parin vuoden päästä hän kuitenkin joutui lopettamaan ns. taiteilijan uransa sairastettuaan vaikean keuhkoputken tulehduksen. Anna ei lannistunut vaan hankki uuden ammatin kolme kuukautta kestäneellä kurssilla, ja ryhtyi hierojaksi. Hän piti pientä hierontavastaanottoa ja koitti hankkia elantonsa. Hierontavastaanotollaan Anna tutustui tulevaan aviomieheensä, suomenruotsalaiseen Arthur Svedholmiin, jonka kanssa hän avioitui marraskuussa 1926. Liitto oli kuitenkin onneton ja lapseton ja se päättyikin jo parin vuoden jälkeen, minkä jälkeen Annan elämässä alkoi vaikeudet lisääntyä. Niin taloudellinen kuin henkinen ahdinko ajoi Annan ensimmäisen kerran sairaalahoitoon Kivelän mielisairaalaan 1931. Hoidon aikana Anna sai diagnoosiksi skitsofrenian, jonka todettiin oireilleen jo pitkään. Hän kuitenkin pääsi vielä kotiin, mutta päätyi vielä muutaman kerran Lapinlahden sairaalaan sekä jo Kivenlahden sairaalaankin, ennen kuin lopulta maaliskuussa 1934 hän aloitti loppelämänsä kestävän matkan Kellokosken vakioasukkina. Parin vuoden sairaalassaolon jälkeen Annan sairauskertomuksesta löytyy merkintä, että "nimittää itseään Prinsessaksi". Tästä alkoi Annan elämä kuninkaallisena. Suuruusharhat olivat usein tuttuja muillekin skitsofreniaa sairastaville, mutta Annan kohdalla tämä uusi identiteetti otti täysin paikkansa hänen mielessään, ja kuninkaallinen identiteetti vahvistui täysin osaksi häntä. Ei ollut enää Anna Svedholmia. Oli vain Englannin hovissa syntynyt Prinsessa, jonka varasteleva kotka oli ryöstänyt palatsin parvekkeelta ja kuljettanut nokassaan, lopulta pudottaen Suomen Lappiin, josta Annan äiti "Lappalaiska" hänet lopulta löysi. Prinsessa oli syntynyt.

Kirjassa perehdytään erityisesti Annan vuosikymmeniin Kellokoskella, mutta siinä samalla avautuu suomalaisen mielisairaanhoidon historia laajalti eteemme. Annan sairaalavuosien alkuaikoina oli vielä tyypillistä keskittyä puuttumaan sairaan ihmisen tahtoon ja rajoittaa rankasti hänen vapauttaan monella tapaa ja hoitomuotojen perusta oli fysikaalinen. Varsinkin nykyaikana on vaikea ehkä ymmärtää tuon ajan hoitoja, kun sairaisiin potilaisiin istutettiin mm. malariaa, kun oletettiin sen vähentävän psyykkisia oireita tai pahimmillaan potilaalle tehtiin lobotomia. Kuitenkin pitää muistaa, että tuolloinkin on tavoitteena ollut jo parantaa psyykkisesti sairaita ihmisiä, tai ainakin edes lievittää oireita. Oman haasteensa tuon ajan mielisairaan hoitoon toi sota, joka täytti osastot äärimmilleen. Miehet joutuivat sotaan ja vain naiset pyörittivät sairaalaa liian vähällä henkilökunnalla. Hygieniasta oli vaikea huolehtia ja fyysisetkin sairaudet lisääntyivät, potilaita kuoli.

Vuosikymmenien saatossa hoitomuodot kehittyivät ja muuttuivat enemmän potilaan voimavaroja kuuntelevaksi ja mm. ryhmä-ja psykoterapian merkitystä korostettiin. Siinä missä aikanaan tehtiin lobotoimioita, myöhemmin hoitomuotoina tehtiin jopa retkiä ulkomaille. Anna kokikin melkeinpä lobotomiaa lukuunottamatta Kellokoskella kaikki hoitomuodot sähköshokeista malariaan ja lääkitykseen. Kuitenkaan mitkään hoitomuodot eivät muuttaneet Annan kuninkaallista käsitystä itsestään. Varsinkin vuodenaikojen mukaan Annan vointi vaihteli sängyssä makaamisesta kylillä iloisena kiertelyyn, mutta Prinsessa ei koskaan kadonnut. Annalla oli myös ilmiömäinen kyky nimetä sairaalan henkilökuntaa ja muita potilaita kuninkaallisin tittelein, joita hän ei vuosien saatossakaan unohtanut.

Lopulta Kellokosken sairaalassa ymmärrettiin, että Anna ei hoidoillakaan muuttuisi, ja hänen annettiin elää Kellokosken omana Prinsessana. Riippuen hänen käytöksestään, hän sai usein oikeuden ns. vapaakävelyyn ja sai rauhassa kiertää kylillä, asioida esimerkiksi pankissa, kaupassa. Kyläläiset suhtautuivat ymmärtävästi tuohon erikoiseen Kellokosken sairaalan asukkiin, joka käveli kylän raitilla ylväänä kuin kuningatar ja saattoi kyläläisten iloksi yllättäen puhjeta kovaääniseen lauluun.

Moni piti Annaa valloittavana, iloisena ja onnellisena ihmisenä. Täytyy kuitenkin muistaa, millainen rankka tausta Annalla oli ja miten kalliin hinnan hän kaikesta kokemastaan oli maksanut.

"Annan mielenterveys mureni karun lapsuuden ja epäonnistuneen avioliiton sekä sitä seuranneiden vaikeuksien myötä, ja hänen ensimmäiset vuosikymmenensä sairaalahoidossa olivat täynnä vaikeaa sairatta, harhoja, raskaita ja tehottomia hoitoyrityksiä ja eristämistä. Prinsessa-harhaan turvautuminen on ollut selviytymiskeino eikä voitane millään muotoa väittää Annan harhoineen olleen terveitä kanssaihmisään onnellisempi, vaikka sellainen kuva joillekin saattoi välittyä."

Kaiken hauskan ja jopa valovoimaisen kuninkaallisuus-harhan takana oli kuitenkin elämän mittainen tragedia. Ilman Annan kokemia menetyksiä ja suruja ei olisi ollut Kellokosken Prinsessaa, joka vuosikymmenin aikana toi paljon iloa niin sairaalan kuin kyläläistenkin arkeen. Anna oli sitkeä nainen, taistelija. Hän eli pitkän elämän, 92-vuotiaaksi. Elämänsä ehtoopuolella kun Anna tunti itsekin jo lopun häämöttävän, tapahtui jotain merkillistä, mitä ei ollut tapahtunut sen jälkeen, kun Anna vuonna 1936 "syntyi Prinsessana"; hän luopui kuninkaallisen roolistaan. Hän ei tarvinnut enää sitä selvitäkseen elämänsä tragedioiden ja sairaalassa olon tuomasta painolastista.

"Viikkoa ennen poisnukkumistaan Anna totesi eräälle hoitajalle: "En minä mikään Prinsessa ole, vaan Anna Lappalainen."


Kirja oli upea aikamatka merkillisen naisen elämään ja samalla suomalaisen mielenterveyshoidon varhaishistoriaan. Oman koulutustaustani myötä aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, mutta ennen kaikkea halusin lukea tarinan naisesta, jonka mieli kehitti erikoisen tavan selvitä vuosikymmenestä toiseen sellaisistakin asioista, mitä emme nykyaikana osaa kuvitellakaan. Tuon omalaatuisen naisen kuolemasta on jo yli parikymmentä vuotta, mutta kirjan sivuilla putosin mielessäni mukaan Kellokoskelle ja saatoin nähdä tuon ylvään naisen kulkevan koreana ja luoden kuninkaallisen arvokkaita katseita "alamaisiinsa" tai seisomassa sairaalan parvekkeella kupletteja laulaen. Anna Svedholm, Prinsessa, oli sydänten kuninkaallinen.

5/5

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

(Minerva 2010)

"Pimeys.
Vesi loiskui aina kun hän liikahti.
Sitten Michael huomasi jotain. Vedenpinta ei ulottunut enää poskiin vaan oli laskenut niskan korkeudelle. "Se on kaulassani kuin kravatti", hän sanoi. "Voiko vettä pitää kravattina?"
Vapina alkoi taas ja sai hänen kyynärpäänsä hakkaamaan kylkiluita vasten. Hänen jalkansa kolahtelivat seiniin ja hänen hengityksensä kiihtyi kiihtymistään, kunnes hän hyperventiloi.
Minä kuolen tänne yksin, hääpäivänäni. Henget tulevat noutamaan minua, ne tulevat tähän laatikkoon ja -...."

Sen piti olla vain harmiton polttaripila Michaelille, joka itse oli mestari keksimään kiusallisiakin kepposia kavereilleen. Kerrankin kaverit saisivat antaa Michaelin maistaa omaa lääkettään, todellakin. Liian pitkälle viety hauskanpito saa kuitenkin järkyttävän käänteen, kun kohtalo puuttuu peliin. Neljä ihmistä on kuollut ja sulhanen on kadonnut, kuin maan nielemänä.

Rikosylikomisario Roy Grace, joka itsekin kantaa syvää menetystä sisimmässään, saa merkillisen katoamistapauksen tutkittavakseen. Pian on kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun hänen rakas Sandy katosi Royn 30-vuotispäivänä kuin tuhka tuuleen. Sandyn muisto on yhä niin voimakas Royn mielessä, että hän ei ole voinut laittaa Sandyn tavaroita talosta pois. Muiden kehoituksista huolimatta Roy ei ole suostunut julistamaan Sandya kuolleeksi. Entä jos Sandy on kuitenkin elossa, jossain?

Roy kohtaa tutkiessaan tapausta surun murtaman morsiamen Ashleyn sekä kadonneen sulhasen bestmanin Markin, jonka alunperin piti myös olla polttareissa. Markilla ei tunnu olevan aavistustakaan, millaisiin suunnitelmiin muu polttariporukka oli lopulta päätynyt ja ennen kaikkea, että missä Michael nyt on.

19 vuotta poliisin töissä on luonut Roylle kuitenkin tarkan vainun ja hänellä on alusta asti aavistus, että joku ei täsmää. Murtunut Ashley vakuuttaa, että he olivat rakastuneita ja Michael ei missään nimessä olisi tehnyt katoamistemppua. Roy alkaa olla vakuuttunut, että Michael on jossain vasten tahtoaan ja aikaa hänen löytämisekseen ajoissa ei ehkä ole kauaa.

Royn ja kumppaneiden selvittäessä yhä merkilliseksi käyvempää katoamista, Michael on jossain, jossa on pimeää..märkää..ahdasta. Jossain, missä hänellä on mukanaan vain taskulamppu, radiopuhelin ja isopovinen nainen lehden keskiaukeamalla. Alun epäuskon jälkeen hän tajuaa, että onkin kyse elämästä..ja kuolemasta.

Kuinka selvittää Michaelin kohtalo ajoissa, kun mikään ei ole sitä miltä näyttää? Riittääkö Royn tarkka vainu selvittämään mysteerin?  Jääkö Michaelin viimeiseksi kuulemakseen ääneksi radiopuhelimesta yhtäkkiä kuuluva, henkisesti 6-vuotiaan Daveyn outo höpötys? Kuka pelaa, ja mitä peliä? Ja kenen kanssa?

"Voi tulkaa nyt jo, minulla on niin paljon tehtävää! Saitte jo kostonne, OK? Kaikesta siitä, mitä minä tein teille? Olette maksaneet minulle samalla mitalla takaisin ja vähän enemmänkin. Maksoitte kunnolla!"

Peter James on minulle täysin uusi dekkarituttavuus ja Leenan mielenkiintoisen arvostelun myötä kiinnostuin kirjasta. Kirja tempaa mukaansa heti ensimmäisillä sivuillaan ja sen jälkeen luvassa onkin vauhdikasta menoa. On kuin ajaisi entuudesta tuntematonta metsätietä; juuri kun luulet tietäväsi miten matka etenee, tuleekin yllättäen tiukka mutka oikealle ja taas suunta muuttuu. Peter Jamesin kirjassa ei ole mitään ylimääräistä, vain tyylilajilleen ansiokkaasti puhdas dekkaritarina, joka pitää otteissaan tiukasti. Dekkarin lukijana kehittyy sellainen tietty vainu kirjan juonikuvioiden kulkuun ja tämä kirja härnää lukijaa juuri tuolla asetelmalla. Juuri kun luulet tietäväsi, ähäkutti! James luottaa siihen, ettei tarina aina tarvitse yhteiskunnallistakin aspektia, vaan hyvään dekkaritarinaan riittää jännittävä juoni ja mielenkiintoiset päähenkilöt. Heistä puheenollen rikosylikomisario Roy Grace edustaa lajityyppinsä pehmeämpää osastoa. Tässä on mies, joka ei kaihda tapauksia tutkiessaan selvännäkijänkään apua. Oman mielenkiintoisen pienen vivahteen tarinaan tuo Royn rakastetun Sandyn katoaminen, viemättä kuitenkaan liikaa huomiota itse tarinalta. Juuri sen verran houkuttelevasti, että lienee pakko lukea seuraavakin Jamesin kirja, jos vaikka jotain selviäisi Sandyn kohtalosta ;)

PS: Julkaisen tämän pari päivää sitten koneelle kirjoittamani arvostelun nyt. Olin ajatellut tätä vielä vähän työstää, mutta meillä ollaan todella kipeitä, eli palaan ensi viikolla arvontatulosten merkeissä sitten. Toivon mukaan olemme sitten terveiden kirjoissa.  

3/5

tiistai 25. tammikuuta 2011

Mielenrauhaa ja arvontakirjoja

Kiitokset jo teille arvontaan tähän mennessä osallistuneille kommenteistanne mielenrauhaan liittyen! On ollut todella mukava lukea asioista, jotka tuovat teille mielenrauhaa tai niin kuin Jori oli hauskasti ensin pohtinut, mikä sitä vie. Itselle tällä hetkellä tuo mielenrauhaa eniten terveys. Olin eilen rankan päivän kuopukseni kanssa sairaalassa ja tuli taas todettua, että jokainen terve päivä tuo mielenrauhaa. Lupailin teille tuohon arvontaani liittyen sitä kirjalistaa, mistä saa voittaja valita kaksi kirjaa, ja tässä lista nyt sitten tulee: (Ja kaikki kirjat ovat tietenkin sidottuja kappaleita, eli kovakantisia)

Nukkokotikirja - Vivienne Boulton
Kerrassaan herkullista - puhtaita suomalaisia makuja eurooppalaiseen tapaan
Naiset katsovat vastavaloon -Joel Haahtela
Sinä et kadonnut - Asta Leppä
Varsinainen talousihme - Sophie Kinsella
Zahir -Paolo Coelho
Virtahepo olohuoneessa -Tommy Hellsten
Tiktak - Dean Koonz
Luonnoton surmaaja - Patricia Cornwell
Sooloilua - Katja Kallio
Selvästi juovuksissa -Juhani Seppälä
Lisään myös muutaman lastenkirjan:
Pom Pom - Anne Peltola
Vompattisatuja - Leena Laulajainen
Kuupoika - Ib Spang Olsen



Mielenrauhan lähteillä - lapissa 07/10

lauantai 22. tammikuuta 2011

Vuoden ensimmäinen arvonta

Kuva itseni ottama

Kuten aikaisemmin lupailin, heti tammikuussa olisi arvontaa luvassa. Ja arvonnan hetki koittaa nyt! Arvontapalkintona on kahden kirjan paketti. Ja koska aikaisemmin oli puhe kierrätyksen periaatteesta, kirjat ovat ns. kierrätyskirjoja, eli ainakin kerran luettu, mutta silti edelleen siistejä ja moitteettomia ;) Voittaja saa valita antamastani kirjalistasta mieleisensä kaksi kirjaa. Tulen päivittämään tuon kirjalistan tänne lähipäivinä, mutta listassa on niin kotimaista kuin käännettyä kaunoa ja harrastekirjallisuuttakin!

Arvonta-aika on 22.01.-29.01 ja säännöt seuraavat:
YKSI arpa, kun kommentoit tähän postaukseen ja kerrot, mikä tuo sinulle tällä hetkellä eniten mielenrauhaa
KAKSI arpaa, kun olet lukijani tai kirjaudut sellaiseksi
KOLME arpaa kun linkität arvontani

Edelliseen arvontaan poiketen en kommentoi kommenttiosioon jokaiselle arvontaan osallistujalle, jokainen kommentoija on kyllä mukana kun tähän kommentoi JA ilmoittaa montako arpaa saa.

Kaikilla siis arpaonnea!!

perjantai 21. tammikuuta 2011

Susan Fletcher: Meriharakat

(Like 2008)

"Tässä minä nyt istun. Iho kuunkalvakkana, silmälasit päässäni. Vuoteesi vieressä on liljoja, jotka tiputtavat paksua siitepölyään lattialaatoille. Haistan niiden tuoksun. Kuulen hitaat, selkeät sydämenlyöntisi.
On joulukuu.
Kuunteletko sinä? Tavoittaako puheeni sinua ensinkään?
Atlantti. Salaisuuksien sana.
Kuten useimmat tarinat, tämäkin alkaa merestä."

Moira istuu vuoteen äärellä sairaalassa, kuuntelee koomassa makaavan siskonsa Amyn sydämenlyöntejä. Pikkusiskon, jota hän ei halunnut eikä kaivannut elämäänsä. Nyt Amy koomassa maatessaan on enemmän Moiran elämässä läsnä kuin koskaan. Tarina kerrallaan Moira alkaa kertomaan elämänsä tarinaa Amylle, vaikkei enää tiedä, kuuleeko Amy tai herääkö edes koskaan syvästä unestaan. Nuo kaikki muistot, kuin pienet sirpaleiset mosaiikin palaset, Moira kokoaa yhteen tarinaksi, jonka vain hän voi kertoa. Muistoissaan Moira palaa ajassa taakse päin, kun hän itse oli vasta rimppakinttuinen, "kuplasilmäinen" tyttö. Ja niin kuin vellovan, vaahtopäisen meren pinnan alla syvissä vesissä on toinen maailma, paljastuu Moiran tarinoista vuosikausien epävarmuus, kateus, jolla on hintansa..

"Huomaatko, nämä ovat niitä mustempia totuuksia. En ole mikään pyhimys, usko pois. Käännän jokaisen kiven todistaakseni sen. Sillä jos puhun sodista ja rajoista ja salaisuuksista, ja jos puhun pommittajista, jotka tyyninä kävelevät aikioille tai juniin, eikö minun pitäisi puhua meistä? Meidän sodastamme. Koska sotaa se oli, tavallaan. Sinä saavuit. Sinä, tunkeilija, ja sinun purkantuoksuinen hengityksesi, ja minä olin kova, itsepäinen tyttö joka kavensi silmänsä viiruiksi, juonitteli, janosi omia sotajoukkoja. Minua on kutsuttu noidaksi. Kuvittele nyt minut kipunoita sormenpäissäni loitsuja lukemassa, rakkulakielisenä. Kaiken maailman kirouksia. Kirosin sinua joskus. Vauvana olit vaaleanpunainen kuin toukka. Kaipasin vanhaa maailmaa. Sitä miten asiat olivat ennen vanhaan. Amy, minä kovetin itseni.
Se kovettaminenko sinut tänne toi? Tähän sairaalasänkyyn?"

Moira syntyi meren myrskytessä ulkona, kymmenen viikkoa etujassa. "Meren lapsi", sanoi isäkin. Vaahtopäisenä pauhaavat rantaan iskeytyvät aallot, meren tuoma usva, kiiltävän musta rakkolevä, joka poksui jalkojen alla. Se kaikki oli Moiralle koti, ilma jota hän hengitti. Kun syntyy rannikolla, liukuu sisään meren rytmeihin, lähtemättömästi. Ja vaikka lähin meri olisi satojen kilometrien päässä, senpauhu ja tuoksu ovat aina sisimmässä, sydämeen tatuoituna.

Yksitoistavuotiaan Moiran arki mullistuu, kun hänet lähetetään tavoittelemaan hyvää tulevaisuutta sisäoppilaitokseen. Äiti ja isä vielä epäröivät, vaikka olisihan kyseessä sentään stipendin tuoma ilmainen opinahjo. Mutta.." Kulta, se on niin kaukana..."..Opettaja Mole on kuitenkin itsepintainen, ja Moiran pettymykseksi antavat liian helposti periksi Rouva Molen painostukselle. Raskain mielin Moira pakkaa laukkuaan ja miettii tulevaa elämäänsä Locke Hallissa, kaukana kaikesta tutusta.

"Ehkä lokit huutavat minulle, sitten kun palaan, koska eivät enää tunne minua."

Uusi elämä Locke Hallissa on yksinäistä, mutta Moira saa lohtua pienistä asioita, joissa muut eivät näe mitään erikoista; tuttu biologian luokka akvaarioineen, hiljainen kirjasto, lukulampun punainen apina. Kirjeet kotoa kertovat, kuinka elämä Stackpolessa jatkuu vaikkei Moira enää olekaan siellä. Til-tädin yllättävät vierailut Lockeen tuovat monenlasia sävyjä Moiran arkeen. Moira tottuu eloonsa Locke Hallissa eikä halua enää matkustaa niin usein lomillaan kotiin. Kotiin, jossa pikkusisko-Amy täyttää isän ja äidin arjen jokaisen uoman.

Vuodet vierivät ja kuusitoistavuotias Moira päättää eräänä iltana lakata olemasta se tyttö, joka jää yksin huoneeseen muka nukkuvana, kun muut tytöt hihittäen kapuavat ikkunasta karkuteille. Hänkin haluaa kiivetä paloportaita pitkin pimenevässä illassa, nähdä mistä hän on aina jäänyt paitsi. Tuona yönä, kun Moirakin lähtee mukaan, hän kääntää elämässään uuden lehden, vielä sitä tajuamattaan.

Amyn sairaalavuoteen äärellä istuessaan Moira tekee omaa kipeää synninpäästöään, mutta samalla avaa sydämensä ensimmäistä kertaa todella siskolleen. Moira toivoo enemmän kuin mitään muuta, että Amy vielä jonain päivänä aukaisikin silmänsä, palaisi tähän elämään. Kun vuodet kuluvat, ei Moira jaksa enää toivoa, mutta silti hänen on pakko kertoa tarinansa Amylle, alusta loppuun, mitään salaamatta. Sen hän on velkaa, itselleenkin, mutta ennen kaikkea Amylle.

"Mutta en koskaan kuvitellut, että putoaisit, en mitään niin raakaa. Usko pois, en milloinkaan. Minä toivoin sairautta tai painajaisia, tai vaikka ilkeää kellertyvää mustelmaa. Kerran kuvittelin kyynpureman - sillä ne olisivat olleet pieniä rangaistuksia, pieniä kostokeinoja. Mutta en tätä, en putoamista niin korkealta lokkien kirkuessa sinua, enkä sitä, miten kätesi raapiutuisivat terävään, kovaan kallioon, enkä polvesi murskaantumista, enkä lyhyttä, valtavaa ilmalennon hetkeäsi. Enkä koskaan kuvitellut, että kivet viiltäisivät päänahkasi auki, niin kuin kävi. En myöskään, että jälkeenpäin lääkäri poimisi kallostasi sinisimpukan - kimmeltävän, sinisen kuin silmä."

"Olen pahoillani.."

Kiitos Leenan arvostelun, löysin tämän kauniin, vangitsevan teoksen, jonka lukemisen jälkeen meri virtaa sisälläni ja kuulen lokkien suruisan huudon. Susan Fletcher oli minulle uusi tuttavuus, ja lunasti paikkansa kauniilla tekstillään heti kirjavuoteni 2011 alussa. Elämä jatkuu, aina, kaikesta huolimatta. Ja vaikka maailmamme hetken toisesta uneksuvatkin, on tämä hetki se, joka meidät kaikkeen kiinni sitoo.

5/5

lauantai 15. tammikuuta 2011

Cinemaattisuuden lähteillä

Minulla tulee ensi kuussa 10 vuotta täyteen jyväskyläläisenä. Viime vuoden puolella päätin, että kuvaan talvisessa Jyväskylässä tammi-helmikuussa niitä paikkoja, kohteita, asioita..jotka ovat minulle syystä tai toisesta mieleisiä. Sellaisia juttuja, mistä haluan vielä kymmenenkin vuoden päästä muistaa Jyväskylää ns. maamerkein.

Kun marraskuuussa luin viime vuoteni ehdottomasti parhaimman kirjan, Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, tunsin merkillisiä väristyksiä lukiessani kirjasta yhden kirjan päähenkilön "Elokuvallista elämänopas"-kirjaa, jossa mainittiin useampikin lempipaikkani/kohteeni täällä Harjukaupungissa; Harjun portaat, Good Yearin jättimäinen seinämaalausmainos, Puistokatu...

Kun nyt sitten lähdin kiertelemään pitkästä aikaa noita lempipaikkojani kuvaamisen merkeissä, voitte uskoa, että se tuntui oikeasti jotenkin erityiseltä, cinemaattiselta! Mielessä alkoi pyöriä kirjan tapahtumat, mutta toisaalta omatkin muistot. Nousin Yliopistonkadulta Harjun portaiden juureen ja otin kameran käsiini ja nap...mutta mitäs kummaa kuvassa näkyy? Kuvanottohetkellä ohitse lipui portaiden yläpuolella kuumailmapallo! Aika hauska sattuma, vai mitä ;) ?

Kiertelin Harjua ja kävelin Puistokadulla, keskustassa ja annoin kameran tallentaa. Haluan käydä vielä myös ilta-aikaan kuvaamassa nuo portaat, sillä niiden tunnelma on silloin aivan eri. Ja vaikka tämä onkin vain kirjablogi, haluan tämän postauksen myötä jakaa muutaman kuvankin tästä projektistani, kun se niin oivasti viime vuoden suosikkikirjaani nivoutuu. Ensimmäisessä kuvassa lumiset Harjun portaat ja toisessa Good Yearin mainos. Jos ette tiedä sen historiaa, käykää täällä linkissä lukemassa tarkemmin, se on aika kiehtova ja saa katsomaan maalausta hieman eri silmin ;)

torstai 13. tammikuuta 2011

Eppu Nuotio: Varjo

(Otava 2009)

"Varisparvi lehahtaa lentoon, mutta tytöt eivät kiljahda ihastuksesta kuten tavallisesti lintujen noustessa kohahtaen ilmaan. He ovat vaiti. He tuijottavat kallion takana makaavaa valkopukuista naista, jonka varpaankynnet on lakattu. Naisella on prinsessapuku päällään ja kumpikin tytöistä tietää heti, että se on morsiuspuku. Juuri tuollaisissa maailman ihanimmissa puvuissa mennään naimisiin. Puku on likaantunut ja märkä. Aallot lipovat helmaa, ne tahtoisivat omia mekon kokonaan. Nainen makaa liikkumatta ja tuijottaa taivasta, ei räpäytä silmiään, ei vaikka kärpäset työntyvät sisään silmiin ja sieraimiin."

Päiväkodin lapset löytävät retkellään veden rajasta morsiuspukuisen nuoren naisen. "Merenneito! Ei kun joku juoppo!", lapset arvelevat, kunnes yksi keksii, että eivät juopot lakkaa varpaankynsiään. Nuoren morsiamen suu on ommeltu tiukasti kiinni ja nimetön leikattu irti. Kuinka tuon lahjakkaan, nuoren naistutkimusta opiskelevan Shabinan kenties elämänsä onnellinen päivä on muuttunutkin samalla hänen viimeisekseen? Miten hän on päätynyt häistään tuolle kylmälle rannalle ja missä on hänen tuore aviopuolisonsa?

Kun ylikomisario Juha Heinolle selviää, että murhattu nainen on poliisien käyttämän vakipitserian omistajan tytär ja taustalla muslimiperinteet, nousee kunniamurha väkisinkin hänen mieleensä. Oliko jollekin liikaa, että muslimitaustainen nuori nainen meni naimisiin suomalaisen kanssa eikä muutoinkaan suostunut alistettun naisen asemaan? Heino työkavereineen aloittaa laajat tutkimukset Shabinan elämästä ja samalla koittavat löytää kadoksissa olevan Shabinan sulhasen. Tutkimukset eivät tunnu etenevän, kunnes löytyy jotain muuta...jätevesipuhdistamon altaassa kelluu uimakellukkeen sisällä käsi, joka kurottaa kohti taivasta...

Toimittaja Pii Marin on palannut kaupunkiin Afrikasta, jonne hän seitsemän kuukautta sitten lähti yhdessä Juha Heinon kanssa selvittämään sukujuuriaan. Suhde Juhaan kuitenkin kokee käänteen, kun Pii tökerösti hylkää Juhan yllättäen esille tuomat haaveet lapsesta. Juha pakkaa laukkunsa ja palaa Suomeen. Pii tulee perässä kuukauden päästä, mutta kaikki heidän väliltään oli muuttunut. Muutama vaivaantunut tapaaminen virallisissa merkeissä sai Piin suunnittelemaan paluuta Afrikkaan. Ja tässä hän nyt on, seitsemän kuukautta tuosta hetkestä, kun jotain heidän välillään särkyi ja silti hän ei edelleenkään pääse yli Heinosta.

"Seitsemän kuukautta! Pii ajattelee taksia maksaessaan. Ja hän on vielä elossa. Yhtä elossa kuin pakastekala. Miten kauan voi pysyä hengissä ilman kosketusta? Miten kauan kaipaus voi kestää?"

Kotiin palatessaan Pii järkyttyy kun hänelle selviää kenen tytär on raa'asti murhattu. Vuosien varrella hän on tutustunut pitserian omistajaan Fethiin haastatellessaan häntä maahanmuuttajan kokemuksista. Samaan aikaan Pii saa järkyttävän viestin tuntemattomalta, missä väitetään, että hänen isänsä ei kuollutkaan aikanaan auto-onnettomuudessa vahingossa, vaan hänet murhattiin. Kun viestejä tulee lisää, Piin on pakko ottaa yhteyttä Heinoon. Vaikkei hän luottaisi Heinoon miehenä, poliisina senkin edestä. Mutta onko heidän välinsä niin selvät kuin Pii kuvittelee?

Eppu Nuotion Varjo:ssa pureudutaan niin yhteiskuntamme ilmiöihin, kuten rasismiin, mutta erityisesti päähenkilöiden välisiin suhteisiin. Erityisesti lukija pääsee lähemmäksi Juha Heinoa ja hänen ajatusmaailmaansa. Piin ja Juhan päättynyt suhde on myös tarinan keskiössä vahvasti. Yllätyin valtavasti kun aikanaan luin tämän sarjan ensimmäisen teoksen, Musta:n. Kuinka suomalaisen naiskirjailijan kynästä voi syntyäkin niin taidokasta dekkaria, jännäriä? Jo Musta:ssa tarina tempaisee mukaansa ja Pii Marinin omalaatuinen hahmo koukuttaa. Nyt tässä neljännessä teoksessa mielestäni Nuotio on entisestään harjaantunut jännärijuonen kertojana, mutta myös muun tarinan kehyksen rakentajana. Kunniamurhat, muslimien asema Suomessa ja rasismi yllättäviltäkin tahoilta tuo lisäsyvyyttä tarinaan. Kirjan loppuun liittyy ainoa pieni kritiikki, sillä se oli mielestäni jotenkin kliseinen tai tuli tunne, että "tässäkö se nyt olikin?" Kaiken sen taitavan juonen rakentamisen ja jännityksen jälkeen olisin odottanut jotain yllättävämpää tai monimutkaisempaa. Kuitenkin nautin siinä määrin kyllä tästäkin Nuotion dekkarista, että edes lopun pieni harmitus ei latista lukukokemusta kokonaisuutena. Hyllystäni löytyy myös viides Pii Marin-jännäri, jonka aion pian lukea, sekä sarjan viimeinen kirja on tulossa nyt tänä vuonna Otavalta. Minkälaisiin seikkailuihin niin Heino kuin Pii vielä päätyvätkään ja ennen kaikkea mitä tulevaisuudella on heidän kahden varalle suunnitteilla?

"Kortit on katsottu, peli pelattu, ovi suljettu, silta poltettu. Paluuta ei ole. Miksi se koskee niin, ettei henki kulje?"


3/5

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Kirjakevät 2011

Olen jo suorastaan ahneesti selaillut niin oikeita kirjakatalogeja kuin nettiversioita kustantamoiden tulevasta kirjakeväästä. Niinpä päätin jo tähän koota lähinnä muistilistaksi itselle, mutta toivon mukaan teidänkin iloksi, kirjoja jotka haluan lukea. Osan hankin varmaan suoraan omaan hyllyyn ja osan lainaan kirjastosta. Laitan tähän nyt ne eniten kiinnostavimmat, ettei listasta tule tolkuttoman pitkä. Kaikille kustantamoilla kuitenin näyttää olevan paljon kirjoja, jotka vaikuttavat todella kiinnostavilta, niin tuttujen tekijöiden kuin esikoiskirjailijoidenkin teoksia. Vinkkinä muuten noihin kirjakatalogeihin, että niitä kannattaa pyytää suoraan kustantamoista, mutta ainakin meidän lähikirjastossa on aina ne esillä, että voi siellä kätevästi selailla ja tutustua. Ja netistähän nykypäivänä löytyy sama tieto, mutta itse olen sen suhteen vähän vanhanaikainen, että tykkään oikeasti plärätä noita katalogeja, uudestaan ja uudestaan. Katsotaan, josko saan aikaiseksi vielä linkittää nuo kirjat kustantamoiden esittelyihin, mutta toistaiseksi siis vain tällaisena listana.

Minerva Kustannus:
L.M. Montgomery: Sara ja kultainen tie   02/11
Fumie Kamijo - Rosie Short: Tee omat lemmikkisi  04/11
Raili Mikkanen - Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja  02/11

Otava:
Mervi Juusola: Vahvaksi rakastetut lapset 02/11
Natascha Kampusch: 3096 päivää  04/11
Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon 01/11
Eppu Nuotio: Loppu 03/11
Helene Hegeman: Aksolotli - Yliajo  01/11
Nerea Riesco: Ars Maciga 02/11

Gummerus:
Iida Rauma: Katoamisten kirja  03/11
Elik Shafak: Rakkauden aikakirja  01/11
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema  02/11

Like:
Jakobsen Roy: Ihmelapset  02/11
Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo  04/11
Simon Lelic: Katkeamispiste  02/11

Atena kustannus:
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi  03/11

Bazar Kustannus:
Kate Morton: Paluu Rivertoniin  03/11

Karisto:
Jane Green: Kuviot uusiksi  04/11
Anna Godbersen: Hehkua   04/11
Belinda Bauer: Hautanummi  03/11

Tammi:
Sarah Waters: Vieras kartanossa  04/11
Karin Slaughter: Kivun jäljet  06/11
Lucia Fisher: Nukkumatti : Seikkailu unimaassa  02/11

Avain:
Petteri Paksuniemi: Jouten  03/11
Claudie Gallay: Rakkaus on saari  03/11
Jenny Erbenpeck: Vanhan lapsen tarina 02/11

Tästä puuttuu vielä kustantamoja, ja varmaan muutenkin sellaisia ns. must- kirjoja, mutta julkaisen tämän jo nyt ja päivittelen tätä pian. Aion laittaa jokaisen kirjan nimen yhteyteen myös julkaisukuukauden, osaan ne on jo päivitettykin.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

(Gummerus 2003, suom. Titia Schuurman)

"Kaksi viikkoa sitten elin vielä mukavaa perheenäidin elämää. Selailin kalenteriani metrossa suunnitellen päivällisiä ja viilasin kynsiäni miettien lomaa. Mietin pitäisikö ottaa tytöt mukaan vai lähteä kahdestaan. Sen tason ongelmia, ymmärrätkö..."

Chloen elämä mullistuu kun hänen aviomies ilmoittaa, että on löytänyt uuden rakkauden, uuden elämän. Elämän, johon Chloe ei enää kuulu. Chloen appiukko Pierre päättää viedä järkyttyneen Chloen ja tytöt, Lucien ja Marionin suvun syrjäiseen lomapaikkaan rauhoittumaan. Etäiseksi jäänyt Pierre yllättää Chloen toimimalla niin jämptisti ja samalla avoimesti. Mies, jonka läsnäollessa Chloe ei ole aikaisemmin tuntenut oloaan luontevaksi. Mies, jonka varjossa Chloen mies, Adrien kasvoi. Mies joka ei koskaan osoittanut tunteitaan, avaakin nyt sydämensä miniälleen syrjäisen mökin rauhassa.

Murtunut Chloe katsoo mökkiä haikein silmin ja tietää, että enää hän ei tule tänne Adrienin kanssa, vaan Adrien tuo uuden naisensa sinne, rakastelee häntä sillä patjalla, mikä kuului heille. Sydän kirvellen Chloe käy läpi viimeisiä yhteisiä hetkiä Adrienin kanssa, kun hänellä ei vielä ollut aavistustakaan mistään. Hänen suurin huolensa oli päivällisten ja loman suunnittelut. Vähänpä hän tiesi elämästä, vielä hetki sitten. Muisto Adrienista on kuitenkin vielä vahvasti läsnä.

"Olin niin väsynyt. Suljin silmäni. Uneksin että Adrien tuli. Pihaan kuului moottorin hurina, hän istahti viereeni, suuteli minua ja pani sormen huulilleni yllättääkseen tytöt. Tunnen vieläkin hänen pehmeän kosketuksensa kaulallani, hänen äänensä, lämpönsä, ihon tuoksun, kaikki on tallella.
Kaikki on tallella...
Heti kun sitä vain ajattelee."

Tyttöjen mentyä nukkumaan, Pierre ja Chloe alkavat ensimmäistä kertaa koskaan todella keskustella toistensa kanssa, viinin lämmittässä lohdullisesti sisintä. Chloe tajuaa, ettei hän todellakaan ole tuntenut koskaan Pierreä, mutta kuva joka hänellä Pierrestä on ollut, on ollut aivan väärä. Pierre palaa muistoissaan pari vuosikymmentä taaksepäin, kun hän eräällä liikematkalla Hongkongissa rakastuu ranskalaiseen tulkkiin Mathildeen. Naiseen, joka kääntää Pierren sisimmän mutkalle, saa sydämen hyppimään ilosta. Chloe on toisaalta vihainen, toisaalta hämmästynyt kuullessaan Pierren "syrjähypystä", mutta Pierren kertoessa tarinaa enemmän, ei mikään tunnu enää itsestäänselvältä. Onko luultu onni joskus sittenkin tyytymistä liialliseen turvallisuuteen, helppoon elämään? Onko toisen jättäminen aina pelkuruutta vaiko sittenkin rohkeutta?

Anna Gavaldaa on kirjablogeissa joskus jopa moitittu siitä, että hän kirjoittaa liian hidastempoisesti tai pitkäveteisesti. Esimerkiksi hänen teos Kimpassa näyttää jakavan mielipiteitä aika tavalla. Toisille on tehnyt tiukkaan saada kirja luetuksi loppuun, mutta minä taas pidin siitä kovasti. Viiniä  keittiössä voisi kai luokitella lyhytproosaksi ja pakko todeta, että siinä Gavalda tuntuu olevan parhaimmillaan niin kielen kuin tarinan kuljettamisen suhteen. Viiniä keittiössä on samaan aikaan koskettava ja ehkä jopa aavistuksen ironinenkin. Tästä on tehty elokuvakin, jonka aion kyllä lisätä katsottavien listalleni, ehdottomasti.

"Kuinka kauan kestää ennen kuin unohtaa sen ihmisen tuoksun, jolta sai rakkautta? Entä milloin lakkaa itse rakastamasta?
Antakaa minulle tiimalasi."   

  4/5

perjantai 7. tammikuuta 2011

Niina Hakalahti: Aavasaksa

(Tammi 2010)

"Seppoa huimasi. Hänen rauhallinen elämänsä, paskahousuillat Jonin kanssa, lempikomediat, ruoan kanssa puuhailu keittiössä, ruoanvalmistukseen liittyvät äänet, sihinät, rasahdukset ja kolahdukset, lasi Baileysia, se kaikki oli hävinnyt jonnekin, ja tilalle vyöryi asioita, joita hän ei ollut itse valinnut eikä hallinnut millään lailla."

Pizzabuffetissa työskentelevä Seppo on yksinkertaisten, perusasioiden myös. Mukava työ ja omat tutut kuviot pienessä "tehoneliökämpässä", peli-illat Jonin kanssa ja haaveissa matka Jonin kanssa Aavasaksalle. Sellaista on Sepon elämä, selkeää ja mielekästä. Toisin kuin Seppo, hänen äitinsä ei ole tyytyväinen poikansa elämään tai usein tuntuu, että ylipäätänsä koko poikaansa. Marita soittelee Sepolle vähän väliä ja muistaa ohjeistaa Seppoa milloin minkäkin asian suhteen. Marita-äidin mielestä Seppo tyytyy elämässä liian tavallisiin asioihin, mutta toisaalta:

"Jos on lusikalla annettu, ei tietenkään voi kauhalla ammentaa. Sepolla kaikki on vaan niin siinä hilkulla. Jos Seppo vaatisi itseltään enemmän, hän saisi jo normaaliuden reunasta kiinni."

Sepon tuttu ja turvallinen arki kokee muutoksen tuulia, muuttuen lopulta suorastaan myrskyisäksi, kun hän hyvää hyvyyttään majoittaa pieneen asuntoonsa työkaverinsa poikaystävän, jolla ei ole muuta majapaikkaa. Pikku hiljaa Aleksi ujuttautuu Sepon arkeen ja alussa harmiton hetkellinen kämppäkaveruus uhkaa muuttua aivan joksikin muuksi.


"Yhtäkkiä hänen omassa valtakunnassaan vallitsivat oudot säännöt, joita hän ei hallinnut."

Sepon sisko Sarita on ainakin äidin silmissä onnistunut elämässään. Elämä Italiassa, upea paikallisissa lehdissäkin esitelty "kartano", italialainen rikas aviomies ja pieni Roberto-poika. Maritan silmiin kaikki näyttää täydelliseltä, mutta todellisuus on toisenlainen. Ennen niin innokas teatterilainen on haudannut minänsä jonnekin syvälle ja vieraantunut niin omasta itsestään kuin pienestä pojastaan. Yltäkylläinen elämä Giancarlon rinnalla ja työ italialaisrouvien Personal Tranerina alkaa maistua puulta ja Sarita alkaa kaivata Suomeen. Mukanaan kotiapulaiseksi palkattu Teresa, hän päättää Roberton kanssa matkustaa lomalle kotikonnuille, Giancarlon pienistä vastalauseista huolimatta. Teresa on hoitanut Roberton vauvasti asti, eikä Sarita nytkään kuvittele pärjäävänsä kahdestaan Roberton kanssa.

Sarita saapuun Suomeen ja pistää vierailullaan niin Marita-äidin kuin Seppo-veljen pohtimaan elämäänsä ja menneisyyttäkin. Sarita näkee, kuinka ilkeästi ja vähätellen Marita kohtelee Seppoa, eikä sulata sitä enää. Vaikka Sepon mahdollinen diagnoosi olisi mitä tahansa, Seppo on heistä ainoa, joka todella elää aidosti elämäänsä, kuten kuuluukin. Siinä missä Seppo nielee äidin käytöksen, ei Sarita enää jaksa.

Silloin Seppo osoitti itseään sormellaan, nyökkäili Teresalle ja hymyili.
"Jumalauta miten sinä ymmärsit, mitä minä sanoin Teresalle. Ethän sinä osaa italiaa."
"Katsos Seppo on tottunut komminukoimaan vähäeleisesti. Meidän Seppo ymmärtää nonverbaalista ilmaisua, kuten vaikka jos Raxin asiakas oksentaa, niin se on täynnä", Marita pisti väliin.
"Älä nyt viitsi." Sarita yritti hymyilllä.

Aleksin tilapäismajoitus ei enää tunnu tilapäiseltä ja Seppo huomaa joutuvansa mitä kummallisimpiin tilanteisiin Aleksin myötä. Suomeen lomalle tullut Sarita puolestaan alkaa nähdä elämänsä Italiassa eri silmin, ja etäinen suhde omaan poikaankin hämmentää. Mutta Seppo on sentään sama tuttu veli, kuin aina ennenkin.

Kuka määrittää mielekkään elämän standardit? Saammeko päättää ne itse vai annammeko läheisten muokata ne sellaisiksi kuin he parhaaksi katsovat? Missä menee kilttiyden raja? Hakalahden Aavasaksassa pureudutaan näihin isoihin elämän tärkeisiin kysymyksiin sinällään leppoisan tarinan sisällä. Ystäväni käyttää termiä "välipalakirja", eli kirja joka on ihan viihdyttävä mutta ei aiheuta suuria tunnekuohuja tai elämyksiä, ja juuri siksi sopii ns. välipalakirjaksi esimerkiksi rankan lukukokemuksen jälkeen. Tämä kirja on sellainen kirja. Tärkeintä kuitenkin on se, että Aavasaksan Seppo on hyväsydäminen mies, joka saattaa opettaa meille jokaiselle jotain olennaista elämästä. Samalla se peilaa suhteita läheisiimme, siihen miten paljon olemme valmiita sietämään huonoa kohtelua ja toisaalta siihen, kuinka surullista on jos vieraantuu omasta elämästään saati sitten lapsistaan. Tarina on tragikoominen, mutta samalla tarkkanäköinen.

3/5

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Arvontaa lähiaikoina

Aivan ensiksi tervetuloa kaikki uudetkin lukijat, sillä huomasin lukijamäärän kasvaneen sitten joulun! Ja mitäpä olisi kirjablogi ilman kirja-arvontoja silloin tällöin, vai mitä? Tässä lähiaikoina pistänkin pystyyn pienen arvonnan, jonka palkinto selvinnee myös silloin. Jos vaikka taas pientä kirjapakettia..jotain kotimaista..jotain käännöskirjallisuutta..ja....jotain!

Rankan Honkasalon Eropaperien jälkeen luen nyt Hakasalon Aavasaksaa, joka tragikomediallisin keinoin pohtii, kuka sanelee mukavan elämän rajat, missä menee liiallisen mukautumisen ja miellyttämisen raja. Hauskaa, kevyttä, muttei missään nimessä sisällötöntä. Siihen asti toivottelenkin teille viikonloppuna kuvaamani "paikallisen ihmetyksen" myötä hyvää lukuviikkoa!

 (Kuvassa Kuokkalan sillan alla kesät-talvet keinuva patsas)

tiistai 4. tammikuuta 2011

Laura Honkasalo: Eropaperit

(Otava 2009)

1966 & 1976
  ~Sinikka~

"Ilo tykytti ihon alla väkevinä sykäyksinä. Hänellä oli koti eikä se ollut ahdas asunto Messeniuksenkadulla, vaan tuo mies ja pieni tyttönen, hänen omansa. He olivat paksu paalujuuri, joka sitoi hänet elämään. Paha olo oli poissa, murhe joka kietoi hänet itseensä, kun hän seisoi koulun jälkeen tiskin takana."

Maalta köyhistä oloista, ankaran ja katkeroituneen äidin uskonnollisen paatoksen  puristuksesta lopulta vapautunut, nyt lääkäriksi opiskeleva Sinikka kohtaa huolettoman toimittaja-Joken, jonka myötä kurja lapsuus ja nuoruus tuntuu kaukaiselta, kun tilalle vaihtuu raukeat kesäpäivät Joken ihanien vanhempien, Leean ja Klausin huvilalla Jollaksessa. Kaminan lämmössä laverilla tiukasti kiinni Jokessa Sinikka ei meinaa itsekään ymmärtää, miten niin onnellinen voikaan olla.

Sinikka ja Jokke avioituvat ja pian Sara-vauva ilmoittaa tulostaan. Sinikan onnea täydentää ystävyys Leea-anopin kanssa, joka on hänelle enemmän äiti kuin oma äiti koskaan. Tomin syntymän jälkeen joku kuitenkin muuttuu ja eräänä päivänä Sinikka tajuaa menettäneensä Joken ja sen unelman, joka hänessä kymmenen vuotta takaperin kesäisessä saaressa Joken sylissä syntyi.

"Hän katseli niitä kun ne nukkuivat. Tomi nukkui aina peppu pystyssä. Sara seinässä kiinni niin että oli vähällä vajota vuoteen ja seinän väliseen rakoon. Hän siirsi Saran parempaan asentoon, peitteli molemmat ja meni parvekkeelle. Joken lähdön jälkeen hän oli polttanut liikaa, mutta hän sytytti taas. Taivas oli vaalea, kuusenlatvat alapuolella tummia kärkiä. Hän sulki silmänsä ja puhalsi savua. Paljaat jalat vasten vanhaa tukkitietä, kun hän juoksi metsään. Nousi lammenrannan kalliolle. Siellä hän oli ollut turvassa, koska oli yksin, mutta hän ei voinut olla yksin enää, hänen piti suojella lapsia."


1966 & 2009  ~ Leea~

"Leea istuu korituolissa neulomassa. Hän on sellainen äiti, josta lapsena haaveilin. Vaikka hänellä on yllään vanha villatakki ja haalistuneet kesähousut, hän on tyylikäs. Kaksi jaderannerengasta kilahtelee hänen neuloessaan. Hän on nuori, vaikka hänellä on kaksi aikuista lasta. Olen nähnyt miten hän juoksee siskonpoikansa kanssa kilpaa, pelaa suvun nuorten miesten kanssa lentopalloa, tanssii mamboa Klausin kaitafilmikameralle. Lapsena hän oli poikatyttö, nyt hän on seurapiirirouva, mutta hän on vieläkin villi."

Voimanainen Leea, joka nauroi ja leikki lasten mukana, otti miniänsä alusta asti siipiensä suojaan. Hän oli nainen, joka oli poikansa paras ystävä, huolehti niin kodistaan kuin läheisistään. Kun Jokke hylkäsi perheensä, Leeankin sydän särkyi. Hän rakasti Sinikkaa kuin tytärtään ja lapsenlapset Sara sekä Tomi olivat koko maailma. Niinpä Leea ja Klaus pitäisivät huolen heistä, perheestä jonka oma poika oli rikkonut. Hän halusi antaa varsinkin Saralla ja Tomille kaiken, koko maailman, onnellisen.

Mutta nyt tuon ennen niin elinvoimaisen naisen tilalle on tullut vanha, masentunut erakko, jolta irtoaa niin hampaat kuin hiukset. Juuri sellainen nainen, joita Leea itse lapsena pelkäsi. Nauravaiset vuodet saaressa perheen kera ovat muuttuneet katkeriksi muistoiksi ja kolme vuosikymmentä jättäneet jälkensä. Enää ei mikään ole kuin ennen, kun päivät olivat vielä täynnä iloa ja yhdessä oloa. Kaiken hän antoi ja melkein kaiken hän menetti. Vain Sinikan hän sallii tulla mielisairaalan kalseiden seinien sisällä pitämään häntä kädestä ja kuuntelemaan.

"Hänet suljettiin lasiovien taa, ovi laitettiin lukkoon ja aivain valkean nutun taskuun. Siellä hän makasi ja huuhkaja raapi koukkuisilla kynsillään hänen sydäntään. Rakennus oli hiljaa, vain ilmastointi kohisi, se ei ollut painajaisten hullujenhuone täynnä mielipuolten kirkumista ja laahaavia askeleita. Lämpöpatterit kohisivat, hänen sydämensä takoi liian lujaa ja veri kohisi ihon alla."


1970 & 1976  ~Sara~

" Sinikka otti Saran Jokelta ja meni kauemmas imettämään. Sara oli vankka ja voimakas, silmät olivat tutkivat ja tukka tumma kuten Leealla ja Jokella. Suloinen lapsi, hänen omansa. Sara imi ensin ahnaasti, sitten hitaammin, silmät hakeutuivat naurun suuntaan ja käsi haroi Sinin paidan nappeja. Utelias, ihmisrakas lapsi, hän kasvattaisi sen turvassa, ei sellaista pelkoa kuin hänen lapsuudessaan, vaan lämpöä, kauneutta, turvaa, isä aina lähellä.


Kuusivuotiaan Saran siihen asti tuntema todellisuus järkkyy, kun isä kyllästyy perhe-elämään ja äitiin ja tilalle tulee Joken toimituksessa kohtaama erikoinen Raisa, johon hän palavasti rakastuu. Äiti muuttuu surulliseksi varjoksi parvekkeella illan hämyssä. Pikkuveli Tomi ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta suru on jo muuttanut hänenkin silmäkulmiinsa. Leea-mummi näkee heidän hädän ja tulee avuksi, kuten aina, samoin kuin äidin sisko, Päkä. Mutta maailma on jo revennyt kahtia ja Sara koittaa parhaansa mukaan selvitä molemmissa. Isän ja Raisan luona ei saa puhua äidistä, tai jos puhutaan, puhutaan Paskiksesta. Raisa on nyt Uusi Äiti, jonka mieltä ei kannata pahoittaa. Revenneen maailman toisella laidalla, kotona, äiti itkee ja on väsynyt. Jos Sara vain osaisi olla jotenkin parempi, hyvempi tyttö, ei äiti varmasti olisi niin surullinen.

"Hän oli Tirlittan, isä ja äiti olivat palaneet poroksi eivätkä tulisi koskaan hakemaan häntä, kotikin oli palanut, Tirlittan käveli avojaloin pyjama päällä soratietä ja puhalsi okariinaan, yksinäinen likainen orpolapsi, josta kukaan ei välittänyt. Sara itki kun mummi luki ja mummi otti kainaloon, sanoi itke vain, se tekee hyvää. Se oli totta, harakka nousi siivilleen ja lensi Saran sisästä pois."


Eropaperit on erään avioliiton loppumisen jälkeisen maailman kuvaus omassa pienessä viitekehyksessään. Kuinka yhden perheen elämä suistuu raiteiltaan, hajoaa sirpaleiksi, joita ei saa enää liimattua yhteen. Sen sijaan, että se keskittyisi tarkasti läpikäymään rikki mennyttä parisuhdetta, se näyttää kipeimmät kohdat usein sivustakatsojaksi jäävän lapsen silmin, joka kuitenkin on kaiken keskellä ja kokee kaiken kivun siinä missä aikuinenkin. Saran silmin näemme, kuinka perheen rikkoutuminen voi musertaa pienen, herkän sielun. Kuinka kivuliasta on koittaa miellyttää molempia vanhempia ja tässä tapauksessa myös isän uutta, selvästi häiriintynyttä ilkeää puolisoa. Kun ei voi enää voi olla lapsi vailla huolta, kun sydän on jo täynnä surua ja huolta.  Eropaperit on myös kahden naisen henkilökuvaus: Sinikan rankka lapsuus on tehnyt hänestä mukautujan, joka ei useinkaan osaa toimia kuin haluaisi. Eron tullessa hän huomaa jälleen olevansa tuuliajolla.  Vahva Leea puolestaa kantaa sisimmässään omaa tragediaansa muun muassa ajalta, jolloin Jokke syntyi, mutta muut näkevät hänet suvun voimanaisena, kantavana voimana.

Kolme vuosikymmentä, kolmen sukupolven naiset, äidit ja tyttäret, anopit ja miniät. Honkasalo kutoo tarinaa sujuvasti hypähdellen vuosikymmeneltä toiselle. Käydään välillä Leean muistojen myötä jopa sota-ajalla, mutta pääasiassa liikutaan 70-luvun ja 2000-luvun välimaastossa. Alun onni vaihtuu pian musertavaksi suruksi, joka hyökyaallon lailla meinaa upottaa alleensa vuorollaan heistä jokaisen. Ennen kaikkea tarina antaa äänen lapselle, joka jää usein avioeron jalkoihin. Olen lukenut kirjaan liittyviä arvosteluja jonkin verran ja osa on kritisoinut sitä, että tässä avioeron seuraukset on viety aika äärimmilleen, kuin liioilteltuna. Ja kuinka isän uusi nainen voikaan olla niin kauhea ja miksi isä ei näe enää lastensa tuskaa? Totta on, että jokainen avioero on varmasti oma tarinansa, toisilla onnellisempi loppu kuin toisilla. Mutta minusta on jotenkin outoa väittää, että tällainen tarina antaisi vääristyneen kuvan avioeron kokemisesta lasten silmin. Tämä on vain yhden perheen tarina, mutta ei sen väärempi kuin sekään, missä avioeroperheen vanhemmat ovat sulassa sovussa ja lasten elämä pysyy onnellisena. On niin helppo tuomita joku asia absurdiksi, jos ei itse ole sitä kokenut lainkaan tai oma kokemus on päinvastainen. Tuomatta omia taustojani sen enempää esille, voin kertoa, että Saran silmin ja mielin koetut asiat voivat todellakin olla totisinta totta. Kirjan isän uusi puoliso Raisa on hyvin vahvasti negatiivsia tunteita herättävä persoona, niin että osissa arvosteluissa ihmeteltiin, voiko oikeasti tuollaista ollakaan. Mutta kyllä vain hänenkinlaisiaan niin uusperheen kuin ydinperheen äitejä on, uskokaa tai älkää. Ja samalla tavalla on isiä, jotka jättävät perheensä kun uusi rakkaus sokaisee silmät. Ja on muistettava, että lähtöjäänkin kaikki vain eivät ole hyviä vanhempia, satuttavat tavalla tai toisella perheenjäseniään. Niin se vain maailmassa on, halusipa sitä ajatella tai ei. Siksi minusta on hienoa, että on kirjoitettu tällainen tavallaan ääripään kertomus eräästä erosta, sen seurauksista. Ei se tarkoita sitä, että kirja olisi julistus sille, että kaikki avioerot tuhoavat lapsen ja että siksi olisi parempi pysyä yhdessä. Jotenkin koen ihan hullunkuriseksi edes tuollaisen ajattelutavan tästä kirjasta.

Tavallaan olisi mielenkiintoista lukea vielä eri tarina, missä olisi syvennytty Joken taustaan, miksi hänestä tuli sellainen "isä" kuin tuli. Tai miksi Raisa oli sellainen kuin oli, pieni vihje tyttökodista tarinassa lisäsi kiinnostusta kuulla enemmän, niin raivostuttavan psykopaattinen kuin hän minun silmin olikin. Kaikista eniten kuitenkin kaipaisin lukea Saran tuntemuksia aikuiseksi kasvaneena, omien lastensa äitinä. Mutta kaikki nuo olivat oma tarinansa jo. Ainoaa pientä "kitinää" esitän siitä, miten esimerkiksi Leean nykyistä olemusta ja tilaa tuotiin monta kertaa esille. Kun olin kolmannen kerran lukenut kohtaa, missä mainitaan Leean "hampaattomuus", meinasin jäädä itse junnaamaan, että miksi tätä nyt pitää jatkuvasti kerrata, kun alussa tuli selväksi jo hänen nykyinen tilansa. Mutta sitten mietinkin, että olikohan se kirjailijan keino koittaa tuoda sitä todentuntoisesti esille, millaista se on, kun on juuttunut menneeseen ja elämä on yhtä tuskaa, melkein kuin hidasta kuolemaa? Kun oma fyysinen muuttunut olemus on kuin omista nuoruuden painajaisista. Niin tai näin, tuo oli ainoa hieman häiritsevä seikka. Saran toistuvissa ajatuksissa koin sen olennaisena, ilmentämässä juuri tuota lapsen mielen myllerrystä.

Olin ajatellut kirjoittaa tästä huomattavasti lyhyemmin, mutta huomaan nyt lähenteleväni kohta kai omaa ennätystä arvostelun pituudessa. Eropaperit oli lukukokemuksena rankka, ahdistavakin, mutta juuri siksi niin voimakas. Välillä melkein tärisin raivosta lukiessa kuinka Raisa kohteli lapsia ja muita, välillä pyyhin kyyneliä lukiessa Saran tunteista ja hädästä. Paikoin teki mieli heittää kirja käsistä ja huutaa suoraan huutoa. Samaan aikaan nautin erityisesti Leean lukijalle pala palalta avautuvasta historiasta, joka oli osittain yllättäväkin. En voi suositella kirjaa ihmisille, jotka haluavat uskoa aina onnellisiin loppuihin, mutta erityisesti suosittelen kaikille, ketkä uskaltavat avata silmänsä kunnolla sille, että Saran kokemia asioita tapahtuu, tänäänkin jossain, aivan varmasti, jollekin. Pahoja äitipuolia on muuallakin kuin sadussa, rikkimenneitä pieniä sieluja lähempänä kuin moni uskookaan.

"Sillä noidan kiukku lauhtui ja hän sanoi miehelle: "Jos niin on laita, saat ottaa persiljaa niin paljon kuin tahdot, mutta yhdellä ehdolla: sinun on annettava minulle lapsi, jonka vaimosi saattaa maailmaan. Lapsi saa luonani hyvät oltavat, ja minä huolehdin hänestä kuin äiti ikään."


4/5

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Joyce Carol Oates: Blondi

(Otava 2001, suom. Kristiina Drews)

" Olla miehisen halun kohteena - se on sama kuin tietää, että minä olen olemassa! Silmien ilme. Kalun koveneminen. Vaikka sinä olet arvoton, sinut halutaan.
Vaikka sinun äitisi ei sinua halunnut, sinut silti halutaan.
Vaikka sinun isäsi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Minun elämäni perustotuus- olipa se lopulta totta tai totuuden irvikuva - oli: kun mies haluaa sinua, sinä olet turvassa."

Kaunis pieni kiharatukkainen Norma Jeane eli lapsuuttaan epävakaan, ailahtelevan äitinsä Gladysin kanssa. Joinakin päivinä äiti oli iloinen ja vei Norma Jeanen elokuvateatteriin, jonka melkein satumaisessa omassa maailmassa kaikki tuntui hetken niin oikealta, toiveikkaalta. Kun Tumma prinssi suuteli Kaunista prinsessaa, oli maailma hetken raiteillaan.

Mutta mielenterveysongelmista kärsivä Gladys oli arvaamaton, kaihtoi kosketusta eikä osannut pitää huolta pienestä tyttärestään. Gladysin äiti, Norma Jeanen rakas Della-mummi koitti huolehtia pienestä tyttären tyttärestään silloin kun Gladys ei siihen kyennyt. Vaikka Gladys upotti Norma Jeanen tulikuumaan kylpyyn pestäkseen hänet "kaikesta liasta", niinä hetkinä Norma Jeane sai kuitenkin olla äitiään lähempänä kuin koskaan; normaalisti kosketusta kaihtava Gladys tuli itsekin kylpyammeeseen yhdessä Norma Jeanen kanssa. Vaikka myöhemmin tultaisiin sanomaan, että hänellä oli onneton lapsuus, niin he olivat väärässä. Niin kauan kun hänellä oli oma äiti, oli hän onnellinen - kaikesta huolimatta. Kuinka loputtoman anteeksiantavainen pieni lapsi onkaan.

Vuonna 1934 rajujen pensaspalojen raivotessa Hollywoodin laitamilla, Gladysin ongelmat olivat pahenneet. Hän oli yhä syvemmällä harhaisessa maailmassaan, kunnes eräänä päivänä pieni alaston Norma Jeane juoksi hädissään naapuriin sekopäistä äitiään pakoon. Äitiään, joka juuri oli aikeissa tehdä jotain, jotain peruuttamatonta.

"Koska hän rakasti lastaan ja tahtoi säästää häntä murheilta.
Koska hänet oli myrkytetty. Ja pikku tyttökin oli myrkytetty.
Koska hiekalle rakennettu kaupunki sortui liekkeihin.
Koska palaneen käry kyllästi ilman.
Koska horoskoopin mukaan kaksosten merkeissä syntyneen tuli nyt "toimia päättäväisesti" ja "osoittaa elämässään rohkeutta ja ottaa ohjat omiin käsiinsä".

Gladys päätyi mielisairaalaan ja Norma Jeanen lapsuus vaihtui orpokotien lohduttomaan maailmaan. Orpokodissa hän oli "Hiirulainen", jolta vietiin lempilelut ja jolle naurettiin, jota pilkattiin. Vuosien vieriessä vääjäämättömästi eteen päin, Norma Jeane lopulta lakkasi odottamasta, että äiti parantuisi ja hakisi hänet pois. Hän oli itkenyt kaikki kyynleensä, käyttänyt ne loppuun. Enää hän vain odotti, että joku tulisi, hakisi hänet pois. Mutta sairas, viekas Gladys ei ollut valmis luovuttamaan tytärtään adoptoitavaksi. Lopulta pelastus saapui ja hän pääsi sijaisperheeseen, jossa elämä tuntui hetken melkein hymyilevän. Kunnes sijaisperheen äiti, Elsie-täti lausui sanat, jotka sinetöivät sen, että Norma Jeanen lapsuus todellakin oli loppumassa: "Norma Jeane, arvaa mitä? Minusta sinun on aika mennä naimisiin."

Siitä alkaa tie, jota kulkiessa vielä niin viaton Norma Jeane väistyy ja tilalle tulee kaikkien palvoma, mutta myös niin monen riistämä upea Marilyn, Marilyn Monroe. Mutta sisimmässään hän on yhä sama Norma Jeane ja peiliin katsoessaan häntä katsoo edelleen se sama vanha Taikaystävä, joka on häntä auttanut elämässä eteenpäin. Kun Marilyn ei olisi jaksanut, peilissä näkyvä Taikaystävä tuli ja otti tilanteen haltuunsa.

"Me opimme katsomaan peilin. Peilissä minulla oli Peiliystävä. Melkein heti kun olin niin vanha, että osasin katsoa.
Oma Taikaystävä.
Siinä oli tiettyä puhtautta. En ole koskaan aistinut kasvojani ja vartaloani sisäpuolelta (sieltä olin turta, kuin unessa) vaan peilin kautta, missä oli selvyys ja kirkkaus. Sillä tavoin minä saatoin nähdä itseni. "
 
Vuosien vieriessä ja vuosikymmenten vaihtuessa Marilyn päätyy naimisiin, onnettomiin liittoihin, jotka ensin olivat niin täynnä rakkautta ja toivoa. Hän ajelehtii suhteesta toiseen ja voimakkaat miehet määrittävät hänen elämänsä suuntaan niin hyvässä kuin pahassa. Herkkä, hauras Marilyn, joka yhä sisimmässään on Norma Jeane, haluaisi pitää Marilynin vain roolihahmona, mutta se on mahdotonta. Hänet halutaan vain Marilyninä, säteilevänä ja hauskana blondina, jonka tehtävä on viihdyyttää. Vain muutama läheinen haluaa hänen laillaan Norma Jeanen, ei Marilyniä. Hollywoodyn paine on kuitenkin hellittämätön. Raskaana ollessaan hän on onnellinen, täynnä rauhaa ja elämisen vimmaa, rakkautta. Mutta elämä ei kohtele Marilyniä silkkihansikkain, kohdussaan kantamat lapset eivät päädy koskaan hänen käsivarsilleen.

Välillä Marilynkin päättyy hoitoon mielisairaalaan ollessaan itsetuhoinen. Mutta Fenix- linnun lailla hän nousee ja haluaa elää, elää! Onnettomat liitot, abortit ja keskenmenot, päihteidenkäyttö ja mielialanvaihtelut ovat jättäneet häneen jälkensä, mutta silti hän taistelee tiensä takaisin elämän syrjään kiinni. Kunnes hänen elämäänsä astelee mies, joka on lopullisesti muuttava Marilynin elämän suunnan. Mies.." dear mr. President". Mies, jota kansa katsoo ylöspäin, mutta mies joka panee Marilyniä huoraksi haukkuen uimarannan pukukopin lattialla. Ja jälleen Marilyn rakastuu, toivoo parempaa tulevaisuutta itselleen. Kohtalolla on kuitenkin varattuna Marilynia varten toisenlaiset kortit. Ja yllättäen, hänen kohtalonsa kudelmaan on kiinnittynyt myös toinen mies, mies jonka piti olla hänen sielunkaksosensa..

" Kuoleman kädestä minä otin lahjan vastaan. Luulen, että tiesin, mitä paketissa oli. Ja keneltä. Nähdessäni osoitelapun minä nauroin ja kirjoitin nimeni empimättä kuittiin."

En ikinä lainaa arvosteluissani lehtien arvosteluja, mutta nyt tunnen pakottavaa tarvetta siteerata Independentiä, sillä tässä kiteytyy tämän huikean melkein 1000-sivuisen teoksen syvin olemus:
" Tämän lähemmäksi ei voi päästä hengästynyttä, kaltoin kohdeltua ruskeaverikköä, josta tuli Marilyn Monroe."

Todellakin! Kun luin kirjaa, tuntuu kuin olisin välillä ollut tuolla peilissä katsomassa Norma Jeanea, Marilyniä, hänen taikaystävänään. Kun luin, kuinka Gladys pesi tulikuumassa vedessä pienen, melkein tunsin ihollani poltteen. Tässä kirjassa Marilyn tulee niin lähelle, että se melkein sattuu. Vaikka tarina on sisällöltään pitkälti fiktiivinen, on se kuitenkin kehykseltään totta. Oeates toteaakin Tekijän alkusanoissaan: "......ja sitä luettaessa on syytä pitää mielessä, että koko tekstin läpäisevänä periaatteena on synekdokeen käyttö. Esimerkiksi: Norma Jeanella oli lapsena useita sijaiskoteja, mutta Blondissa kuvataan vain yhtä, joka on lisäksi sepitteellinen; Marilynin lukuisista rakastajista, terveysogelmista, aborteista, itsemurhayrityksistä ja esiintymisistä Blondissa kuvataan symbolisesti vain harvoja ja valittuja."

Olen nuoresta tytöstä pitäen lukenut paljon juttuja Marilynistä, pohtinyt hänen kuolemansa mysteeriä ja tuntenut joskus suorastaan kipua katsoessani hänestä otettuja puhuttelevia, sielukkaita kuvia. Marilyn kuolemasta on pian 50 vuotta, mutta hänen loisteensa ei ole sammunut. Tämän kirjan rinnalla selailin aikaisemmin lukemaani Marilynin omista kirjoituksista koottua " Välähdyksiä, sirpaleita" ja se varmasti vain vahvisti tätä jo ennestään valtavaa lukukokemusta. Blondi on kirja, jonka luettuaan on toisaalta sanaton surusta, toisaalta kiitollinen, että joku on osannut kirjoittaa tällaisen teoksen, vaikkakin osin fiktiivisen, täydentämään tuon upean, herkän naisen myyttiä, tragediaa. Oates on ollut kyllä tämän vuoden yllättäjä käännöskirjallisuuden saralla ja Blondi nousee viime vuoden parhaimmaksi käännöskirjaksi. Ei epäilystäkään.

Yleensä, vaikka kirja olisi kuinka hyvä, sivumäärän lähennellessään tuhatta, koen jonkinlaista lukuväsymysytä matkan varrella. Mutta nyt putosin niin Marilyn traagisen elämän sisälle, että elin ja hengitin unissani kuin hän. Päivisin en saanut rauhaa vaan katselin jälleen kerran kymmeniä kuvia hänestä. Ja kuinka niistä alun kuvista näkee vielä sen ihanan viattoman elämäniloisen Norma Jeanen, kun taas viimeisimmissä kuvissa silmien katseesta näkee kovan elämän jättämät jäljet. Näkee miesten muovaaman Marilynin. Luin kirjaa hengästyneenä, sydän aroin tuntosarvin. Oates on vanginnut tähän kirjaan jotain todella merkityksellistä liittyen Marilyniin ja hänen elämäänsä. Olipa se faktaa tai fiktiota, on se lukijalleen totisinta totta.

"Me juoksemme huolettomasti rotkon reunalle sen jälkeen kun olemme pystyttäneet esteen, joka estää meitä näkemästä pohjalle."


5/5

lauantai 1. tammikuuta 2011

Hyvää vuotta 2011


Hyvää ja toivorikasta uutta vuotta 2011 teille kaikille! Ja sisältäköön se paljon ihania lukuhetkiä hienojen kirjojen parissa!

Oatesin Blondi on loppusuorakka, enkä tiedä, millaiseen tyhjiöön putoan sen jälkeen kun olen lukenut viimeisen sivun. Tiedän kuitenkin, että Marilyn elää nyt mielessäni vahvemmin kuin koskaan. Ehkä jo huomenna siis Blondista arvostelua, jos kykenen.

(Kuvassa on yksi tämän joulun Amarylliksistäni)