perjantai 21. helmikuuta 2014

Meri Kuusisto: Amerikkalainen

Meri Kuusisto: Amerikkalainen
Kustantaja: Otava 2014
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 250
Mistä minulle: Kustantajalta

Ajattelin, että olen vain kateellinen ja saamaton ihminen, jonka pitäisi omistaa elämänsä itsensä sättimisille eikä muiden. Mietin, mistä minäkin saisin hankittua itselleni tasapainottavaa kiirettä. Sitten ymmärsin sen olevan hyvin yksinkertaista.

No sattuuhan sitä. Kummempaakin nimittäin. Kummempaa kuin se, että kaksi elämän laitamilla kulkevaa kohtaavat ja syntyy uusi tarina. Kun kuvioon lisätään vaipoissa olevaa amerikkalaista jalkapalloa vaunuissa työntelevä nainen ja kerrostalon katolla teltassa asuva mies, ollaan kutakuinkin jo jonkun hyvin erikoisen lähteillä. Meri Kuusisto on esikoisteoksessaan Amerikkalainen luonut sen verran abrsudin, hirtehisen ja sympaattisenkin tarinan, ettei toista samanlaista tule ihan heti mieleen.

Susette ajelehtii merkityksettömäksi kokemansa kahvilatyön, lyhyiden miessuhteiden ja irrallisuuden tunteen kovassa ristiaallokossa. Vaille jäämisen tunne kalvaa Susettea, vaikkei hän osaa kunnolla edes analysoida, mitä hän eniten kaipaa. Kun hän löytää pesulasta amerikkalaisen jalkapallon, syttyy hänen mielessään ajatus. Amerikkalainen jalkapallo päätyy Suseten roskalavalta löytämiin lastenvaunuihin, saa vaipan ja potkupuvun ylleen sekä nimekseen pelkkä Amerikkalainen. Koska se on testi, kertoo Susette myöhemmin Seura-lehden toimittajalle. Amerikkalainen herättää Suseten uinuvat äidinvaistot, mutta aiheuttaa myös ristiriitaisia tunteita. Kuinka mennä kaljalle lastenvaunujen kera leimaantumatta ihan hulttioäidiksi? Vaunuja kadulla työnnellessään Susette jää melkein katolta tippuvien tiilien alle. Putoavia tiiliä seuraa ääni katolla. Nyt puhui Jumala. Se tästä vielä puuttuikin. Mutta ei ollut Jumala, joka Susetelle korkeuksista haasteli, vaan Hermanni. Tuo toinen elämän reunamilla ajelehtiva sielu, joka pakenee ahdistustaan aina korkeammalle ja korkeammalle. Hermannin elämä oli kulkenut rakennusinsinööristä asiakaspalvelijaksi, mutta lopulta vihoitteleva selkä ja ahdistuva mieli ajoivat hänet sairaseläkkeelle. Siinä missä Hermannin ura ei lähtenyt nousuun, nousi Hermanni itse kerros kerrokselta ylemmäksi.

Uneni kaikkosi näkymättömiin, ja olin vakuuttunut, että minut oli vihdoin palkittu, seisoin siellä missä pitikin. Lopullisena voittajana, kaiken yläpuolella. Saavuttamattomissa. Sitä osoitetta en enää ilmoittanut äidille.

Suseten ja Hermannin elämänpolkujen kohdatessa lienee väistämätöntä, että vaikka uusi ystävyys tuo iloa ja turvaa arkeen, taustalla lymyävät kuitenkin molempien omat sisäiset arvet. Tuo kahden erikoisen ihmisen ystävyys vie heidät lopulta yhteiselle lomalle Hermannin lapsuudenkotiin, missä erityisesti Hermannin arvet avataan. Onko sittenkin mentävä alas,eikä yhä ylemmäs, rauhan saavuttaakseen?

Amerikkalainen on merkillinen teos. Pelkästään jo Kuusiston kieli ja tyyli ovat sujuvia, raikkaita, nasevia ja usein merkityksiä täynnä. Kuusisto käyttää paikoin uudissanoja, joista väistämättä tulee mieleen varsinkin Mikko Rimmisen sanoilla leikittely. Itse tarina on tavallaan yhtä aikaa niin absurdi mutta sitten kuitenkin niin kamalan tosi. Elämässään ajelehtivat ihmiset päätyvät mitä kummallisempien asioiden äärelle, tiedän. Elämä todellakin on tarua ihmeellisempää usein. Amerikkalainen on huumorin hirtehiseen peittoon käärytti traaginen ja koskettava pakkaus, jota lukija pallottelee mielessään kiivaasti. Se naurattaa, hämmentää ja varsinkin lopulta kokoaa jotain todella puhuttelevaa ihmisyydestä tarinan ytimeksi.

Kun aloin lukemaan Amerikkalaista, olin muutaman luvun verran vähän kahden vaiheilla; pidänkö vaiko enkö. Onko tämä jo liian absurdia ja koko tarina vain kahden hupakon päämäärätöntä kohellusta. Väärässä olin, onneksi. Hyvin pian tarina imaisi minut maailmaansa, huomasin tuntevani suurta sympatiaa noita kahta elämänsä kulkuria kohtaan. Kuusisto on kaikesta absurdiuesta huolimatta onnistunut mielestäni luomaan sekä Susetesta että Hermannista sympaattiset henkilöt. Varsinkin Hermannin tarina koskettaa ja luo ulkoisesti hauskalle tarinalle väkevän traagisen taustan. Virkistävän erilainen ja vahvasti omaääninen esikoisteos, jonka kirjoittajalta tulen varmasti lukemaan seuraavatkin teokset!

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Kustantaja: Bazar 2013
Alkuteos: The Snow Child ( 2103)
Suomentanut: Marja Helanen
Sivuja: 417
Mistä minulle: Oma ostos

Lumilapsen posket hehkuivat elämää, ja jalokivet kruunasivat sen vaaleaa päätä. Se hymyili suloisesti vanhalle pariskunnalle, ojensi lapaskäsiään näitä kohti. Sen kirjailtu viitta läikkyi olkapäiltä valkoisena ja hopeisena välkkeenä, eikä viitan ja lumen välillä ollut selvää eroa. Tytön takana lumimaisemaa kehystivät mustanvihreä kuusikko ja loitolla lumiset, terävähuppuiset vuoret. Kahden puun välissä seisoi kettu, jolla oli kapeat, kullankeltaiset silmät kuin kissalla.

Vanha venäläissatu lumilapsesta herää kirjan sivuilta henkiin 1920-luvun Alaskassa. Keski-ikäinen lapseton pariskunta, Mabel ja Jack ovat päätyneet kauas kotoaan aloittaakseen uuden elämän. Vanhassa elämässä Mabel synnytti pienen vauva, jonka Jack joutui omin käsin kantamaan lopulta hautaan. Kipeät muistot sekä kaikki tuttu ja turvallinenkin elämä Yhdysvaltain itärannikolla jäi taakse, kun he suuntasivat Alaskan karuun erämaahan uuden elämän toivossa. Alaskassa heitä odottikin kova uudisraivaajan arki. Villi erämaa kyllä tarjosi rauhaa ja yksinäisyyttä, mutta teki jo pelkästä selviytymisestä haasteellista. Jack teki kaikkensa saadakseen metsästettyä heille talven yli lihaa ja Mabel yritti leipomuksillaan tienata vähän lisää. Kovat olot, raju talvi ja mökin nurkista huokuva yksinäisyys kuitenkin piinasi varsinkin Mabelia. Kun sitten maahan satoi ensilumi, Mabel innostui tekemään lumiukon ja sai Jackinkin kaveriksi. Lumiukosta muoutuikin lopulta heidän käsissään pieni lumityttö. Seuraavana päivänä lumityttö, tuo heidän kipeiden lapsihaaveiden ilmentymä oli kadonnut. Lumitytön katoaminen ei lopulta ollutkaan suurin ihmetyksen aihe heille, sillä he näkivät vilahdukselta metsässä pienen tytön, Fainan. Tytön, jolla oli yllään samat lapaset ja kaulahuivi, kuin mitkä he olivat pukeneet tekemänsä lumitytön ylle. Minne lumityttö katosi yhdessä yössä ja kuka oli tuo pieni, villi tyttö, joka nyt juoksenteli ympäri metsää ketun kanssa?

Totuus sai hänet kunnioituksen valtaan. Lapsi ei ollut pelkästään ihme, vaan heidän luomuksensa. Elämää ei luoda ja noin vain hylätä korpeen.

Alaskalainen Eowyn Ivey on luonut ihastuttavat puitteet esikoiskirjaansa Lumilapseen: 1920-luvun Alaska on kuin aikamatka nojatuolissa omasta arjesta tyystin erilaiseen paikkaan. Uudisraivaajan arki on vähäeleistä, rankkaa, mutta toisaalta ympäröivä luonto ja elämän sopuisa yksinkertaisuus tuovat onnea. Mabelin ja Jackin kova kaipuu omasta lapsesta on käsinkosketeltavan riipaisevaa ja kun eräänä aamuna Jack näkee metsässä vilauksen pienestä tytöstä, on lukijanakin valmis uskomaan ihmeisiin. Karu luonto, mennyt aika, lumi, satu...kaikki nuo elementit ovat juuri niitä, jotka yleensä onnistuvat tarjoamaan minulle ihania lukukokemuksia. Lumilapsessa olikin, ainakin minulle, kaikki elementit kohdallaan. Lumilapsi oli kirpeän kaunis lukukokemus, joka muistutti minua jälleen kerran siitä, että aina on tilaa ihmeille.

Tarinan keskiössä ovat luonnollisesti Mabel ja Jack, mutta myös Faina sekä naapuriperhe. Ivey on luonut heistä vahvoja, erilaisia persoonia, joista on helppo kaikista pitää ja joihin väkisinkin kiintyy. Tarina on monin tavoin niin todellinen, karhean realistinen, mutta Fainassa henkilöityy jotain sellaista, joka jättää tilaa tulkinnoille ja antaa lohtua. Lumilapsi on tarina isolla T:lla, ehdottomasti. Se muistuttaa lukijaa elämän ainutlaatuisuudesta monin tavoin. Se saa varmasti katsomaan seuraavalla kerralle kädelle satanutta lumihiutaletta uusin silmin. Lumilapsen pariin tulen palaamaan varmasti tulevinakin talvina.

Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista.


lauantai 1. helmikuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara: Laukaisu
Kustantaja: Paasilinna 2014
Sivuja: 120
Mistä minulle: kustantaja

Miten on mahdollista, että suojeleva rakkaus muuttuu tuhoavaksi voimaksi ja hellyys väkivallaksi? Ja kuinka mitättömistä hetkistä on lopulta kyse: Kuinka vähän aikaa, sekunnin murto-osia, tarvitaan siihen, että teosta on tullut peruuttamaton. Kuinka vähän aikaa yksi laukaus viekään?

Tiina Raevaara asettuu taidokkaasti haastavaan tehtävään uusimmassa kirjassaan Laukaisu. Hän kertoo yhdenlaisen tulkinnan iltapäivälehtien lööpeissä liian usein kirkuvien tragedioiden takaa. Miten lopulta yksi ainoa päivä voi määrittää koko elämän, muuttaa sen suunnan, lopullisesti? Pauliinan ja Kerkon elämä on ollut jo kauan mustaa, väljähtynyttä, ahdistusta täynnä. Kerkko makaa kuin ruumis päivätkin sängyssä, Pauliina katsoo Kerkon selkää ja vihaa. Talo, jonka piti olla heillekin unelmia ja pullantuoksua täynnä, on muuttunut, myrkyttynyt, heidän takiaan. Pauliina yrittää kuitenkin pitää perheen kulissien viimeisistä rippeistä kiinni ja raahaa kaksostytöt eskariin, vaikka sitten myöhässä, paljonpuhuvia katseita luovien eskaritätien luokse.

Voinee sanoa, että Pauliinan ja Kerkon elämässä moni asia oli mennyt raiteiltaan jo aika päivää sitten. Kuin sumussa he olivat vaeltaneet päivästä toiseen. Sitten eräänä päivänä, kaikki näyttää ensin alkavan kuten muinakin aamuina, mutta jokin kuitenkin muuttuu, päättyy. Toinen näkee mielessään toivonpilkahduksen ja ratkaisun parempaan elämään. Toinenkin näkee ratkaisun heidän kaikkiin ongelmiin, se vain on tyystin erilainen..

Raevaara käyttää ravistelevan aiheen kirjassaan virkistävää kertojaratkaisua. Kertojana toimii Pauliinan vanha luokkakaveri, johon Pauliina törmää juuri tuona päivänä. Kertojan roolissa oleva luokkakaveri joutuu tahtomattaan osaksi traagista tapahtumaketjua ja sitä myöten jälkikäteen kertomaan oman tulkintansa tapahtumista. Tämä ratkaisu mahdollistaa hyvinkin analyyttisen kertojaotteen ja todellisten perhetragedioiden suoranaisen vyöryttämisen listoina osaksi kertojan pohdintaa, voimakkaaksi taustaksi yhden perheen tragedialle. Toisaalta tämä toimi minulla ainakin hieman myös etäännyttäjänä, mikä on vain hyvä asia. Aiheeltaan Laukaisu on niin rankka, etten olisi halunnutkaan yhtään enempää aihetta ihon alle. Kuitenkin Pauliinan tunteet, tuska ja ajatukset tarjoavat voimakkaan kuvauksen, yhdenlaisen tulkinnan. Raevaara ei osoittele, syyllistä eikä anna valmiita vastauksia. Hän luo pienoisromaanissaan väkevän kurkistuksen sortumassa olevien kulissien taakse, herättelee pohtimaan. Perhetragedioiden jälkeen lähipiiri usein sanoo, että kaikki tuli yllätyksenä. Tuliko kuitenkaan? Suljemmeko silmämme kun pelkäämme puuttua? Toisaalta perheiden todellisen tilanteen tietää täysin vain he, ketkä elävät siinä perheessä.

Laukaisu on ahdistava, mutta mitä muuta voi odottaa tämän aihepiirin teokselta? Eikä muuta pitäisi odottaakaan. En haluaisikaan, että tällaista aihetta viihteellistettäisiin kauheasti tai että siitä voisi luettuaan todetta sen olleen ihana. Laukaisu on tärkeä kirja rankasta aiheesta, taidolla tehty. Se ei tuo lukijalleen hyvää oloa, mutta se saa varmasti silmät avautumaan herkemmin asioille tai toivon mukaan ainakin näkemään, miten hauras elämämme on ja kuinka se voi joskus olla lopulta vain yhdestä väärin menneestä päivästä kiinni. Tällaisen kirjan yhteydessä on jotenkin hassua sanoa pitävänsä kirjasta, mutta voi sanoa, että kirja vaikutti ja ravisutteli. Sitä se todellakin teki. Vain yksi laukaus. Ja kaikki muuttuu.

Voiko ihminen olla vastuussa toisten elämästä? Ihminen voi synnyttää uutta elämää, ihminen voi lopettaa muiden elämän. Mutta syntymän ja kuoleman välille jäävä aika: onko kukaan lopulta vastuussa muiden valinnoista?

Laukaisu on myös kolahtanut Suketukseen, tässä linkkiä hänen juttunsa:
Eniten minua kiinnostaa tie