keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Jason Thompson: Kirjan uusi elämä

( Atena 2011. Suomennos Mirja Muurinen & Atena Kustannus Oy)

Moneen kertaan luetut lempikirjat, huolella järjestellyt kirjahyllyt, antikvariaatin tuoksu, kirjastojen loputtomat käytävät: nämä ovat kirjanystävän maailman keskiössä.

Amerikkalainen Jason Thompson tutustui parikymmentä vuotta sitten muotoilijaan, joka oli oppinut kirjojen sitomisen Italiassa harjoittelijana ollessaan. Nainen opetti Jasonille, kuinka kirjoja sidotaan. Jason ihastui tuohon uuteen taitoon, sekä samalla sen opettajaan. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin he ovat naimisissa ja omistavat kirjasitomon.

Kirja ei ole vain paperia, liimaa ja lankaa - se on ihmismielen ja -käden yhteinen taideteos.

Kirjojen runsas tarjonta ja monen kohdalla ns. lyhyt elinkaari aiheuttavat sen, että moni hienokin kirja päätyy alelaareihin tai jopa kaatopaikoille. Thompson alkoi työstää ajatusta, mitä noille hylätyille kirjoille voisi tehdä? Niin syntyi Kirjan uusi elämä -Tee kirjan kansista ja sivuista kauniita esineitä. Kun kirjojen ystävä Jason ensimmäisen kerran repi kirjaa tarkoituksenaan tehdä siitä taidetta, hän oli ymmärrettävästi hämillään. Olisiko se sittenkään oikea tapa kohdella hylättyjä, tarpeettomaksi tulleita kirjoja? Raastaa niiden ytimet rikki, repiä ja ja hajottaa? Mutta kun Thompson pääsi puuhassa vauhtiin, hän oivalsi mikä hieno tapa jatkaa kirjan elämää se olisikaan. Emme voi tietenkään pelastaa kaikkia kirjoja, mutta kenties aina silloin tällöin voimme luoda kirjalle uuden elämän. Kenties vaikka tällaisessa muodossa:

(Kuva Karen Philippi)

Kirjan uusi elämä esittelee Thompsonin itsensä sekä muutamaan muunkin taiteilijan luomuksia, joissa kirja on saanut uuden elämän. Ensin kuitenkin käydään läpi, millaisia välineitä kirjataiteen tekemiseen tarvitaan, mistä osista kirja muodostuu eli kirjan anatomia. Thompson opastaa myös kattavasti, mistä kaikkialta saattaa löytää muille tarpeettomaksi käyneitä kirjoja ilmaiseksi. Tärkeintä on hänen mielestään, että kun kirjojen kierrättäminen on istutettu mieleesi pysyvästi, kiinnostavia kirjakasoja putkahtaa esiin mitä odottamattomimmista paikoista. 

Tämä kirja itsessään on kuin taideteos. Olen viikon ajan selaillut sitä insipiraation vallassa samalla huikaillen ihastellen kuville. Helpoimmillaan tarpeettoman kirjan sivut voi valjastaa uusiokäyttöön tekemällä niistä persoonallisia kirjekuoria, kun taas haastetta kaipaaville löytyy vaikka tällainen upea idea kartastokirjoista:


Kuvat saa muuten isommiksi kun klikkaa kuvaa ensin kerran sitten vielä toisenkin. Kannattaa klikata ja ihastella kauniita "Atlas-perhosia". Alkuteos on nimeltään Playing with books. The art of upcycling, deconstructing, and reimagining the book, 2010. Mielestäni suomennettu nimi on paljon onnistuneempi ja kauniimpi, sekä tuo kirjan ajatuksen houkuttelevammin esille. Kirja on täynnä upeita ideoita, mutta itse aion alkaa etsimään tarvikkeita tällaisen ihanuuden tekemiseen.



 Kirjan uusi elämä innostaa kokeilemaan ja hyötykäyttämään vaikka vanhoja nuottivihkoja, käyttöohjeita, vanhoja tilikirjoja. Ja jos ajatus kirjan repimisestä ja leikkelystä tuntuu pelottavalta, kannattaa ajatella, että siten ehkä jo hylätty kirja palaakin käyttöön, vain hieman eri muodossa.

Mitä sinä tekisit kirjasta?

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Peter James: Kuolema katsoo kohti

( Minerva 2011. Alkuteos Looking Good Dead 2006. 
Suomentaja Leena Mäntylä)

Kohta makuuhuoneen ovi aukesi naisen takana. Sisään astui lyhyt, jykevärakenteinen, mustiin pukeutunut mies, jolla oli päässä kypärämyssy ja kädessä hanskat. Hän sulki oven takanaan. Nainen ei kuullut miehen tuloa tai sitten hän ei ollut huomaavinaan tätä. Mies käveli hitaasti naista kohti tämän riisuessa helmiä kaulastaan. Mies veti nahkatakkinsa sisältä jotain, mikä välkehti valossa. Tom kurottautui eteenpäin ja yllättyi huomatessaan, että se oli pitkä stiletti...

Iso-Britannian lahjan dekkarimaailmalle, Peter Jamesin Kuolema katsoo kohti -dekkarissa liikelahjayritystä pitävä Tom Bryce löytää junasta cd-levyn, jonka sisältöä koneelta katsoessaan hän joutuu mukaan hengenvaaralliseen tapahtumavyyhtiin. Levyllä näkyvässä videopätkässä kuolee nuori kaunis nainen, eikä Tom voi uskoa sitä todeksi. Sen on pakko olla taitava lavastus, onhan?

Brighton & Hoven pienen merenrantakaupungin sympaattinen, mutta toisaalta samalla karski rikosylikomisario Roy Grace saa tutkittavakseen tapauksen, jossa naisen torso löytyy mutaiselta rapsipellolta. Kun naisen henkilöllisyys saadaan lopulta identifioitua ja naisen kuva julkaistaa tv:ssä, tajuaa Tom videon tapahtumien olleen täyttä totta. Ja kun Tom saa sähköpostiinsa viestin, jonka sisältö saa hänet lamaantumaan, ei paluuta enää ole.

Hyvä herra Bryce
Vierailitte eilen sivustolla, jolle teillä ei ole oikeuksia. Nyt olette yrittäneet käydä siellä uudelleen. Emme pidä kutsumattomista vieraista....

Tom päättää kysyä vaimoltaan Kellieltä mielipidettä, kertoako näkemästään poliisille, sähköpostissa olleesta suorasta uhasta Brycen perhettä kohtaan huolimatta. Kellyn kehoituksesta Tom antaa lausunnon videosta, joka on merkillisesti jo varastettu, Roy Gracelle tiimeineen. Tom haluaa olla vain rehellinen kansalainen, mutta asettaa samalla perheensä tulevaisuuden vaakalaudalle pahemmin kuin voisi kuvitellakaan. Kuolemasta on tehty viihdettä ja Tom sekä Kellie ovat seuraavan videon päätähdet mikäli Roy ei voita kilpajuoksua ajan kanssa. Kello käy jo...

Ja mitä merkitsee naisen torson sisältä löydetty harvinainen kovakuoriainen, Copris lunaris, skarabee? Tuo egyptiläisten temppelien seiniin kaiverrettu kuoriainen, jolla oli tärkeä osa muinaisissa hautajaisseremonioissa. Oi skarabee...skarabee..

Peter Jamesin Kuoleman kanssa ei kujeilla -dekkari esitteli lukijoilleen nelikymppisen Roy Gracen, tuon erikoisen rikosylikomisarion, joka rakastaa viskiä ja uskoo henkimaailmaan 9 vuotta sitten kadonneen vaimonsa löytämisen toivossa. Sandy katosi kuin tuhka tuuleen, ja hänen kohtalonsa kaivaa edelleen Royn sisintä. Jopa Sandyn aamutakki roikkuu edelleen heidän yhteisen kotinsa naulassa, sillä Roy ei ole voinut hävittää Sandyn tavaroita vieläkään,edes 9 vuoden jälkeen. Hän koittaa hakea vastausta Sandyn kohtaloon meedioilta, mutta kukaan ei ole koskaan saanut häneen vielä yhteyttä. Kun Roy tutustuu paremmin kauniiseen patologi-Cleohon, on tullut aika astua elämässä eteenpäin..

Ja hän oli haistavinaan Cleon hajuveden kädessään. Hän toi sen nenälleen ja kyllä! Haju oli vahvin ranteen kohdalla; se oli varmaan tarttunut silloin kun hän oli kietonut kätensä Cleon ympärille. Grace piteli rannettaan nenäänsä vasten pitkään, nuuhki myskistä tuoksua ja tunsi sydämessään heräävän jotain, minkä oli luullut kuolleen jo kauan sitten.

Vaikka Roy on Jamesin dekkareiden päähenkilö, tässä tarinassa iso osansa on Tomilla ja hänen vaimollaan Kelliellä, joka on koukussa nettishoppailuun ja vodkaan. Tomin yritys ei tuo suuria voittoja ja paineet Kellien toivoman elämäntyylin rahoittamiseksi ovat raskaat kantaa. Toisaalta Jamesilla on tapa kuvailla melkeinpä kaikki tarinaan tulevat tai siinä lyhyestikin vilahtavat henkilöt tarkasti ulkoisesta olemuksesta lähtien. Samoin miljöön kuvauksille huoneiden sisustuksesta lähtien. Tietyllä tapaa tämä vahvistaa lukijan omaa sisäistä mielikuvaa henkilöistä, tekee sen rikkaammaksi, mutta toisaalta paikoin meinasi jopa turhauttaa. Malttamattomana olisin välillä jo halunnut tarinana etenevän, enkä kuulla, miltä kukakin näyttää tai mistä pitää. Toisaalta kirjan loppupuolella olin jo täysin tarinan imussa ja samalla tottunut tuohon piirteeseen tekstissä. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja sykkeen noustessa saa hengähtää syvään kerran jos toisenkin. Lopuksi lukija saa vastauksia mutta myös osa kysymyksistä, kohtaloista jää ilmaan. Lienee niin tarkoituskin, sillä ainakin Royn tarina jatkuu edelleen. Alkukielellä näitä Roy Grace -dekkareita on julkaistu peräti jo seitsemän.

James osaa tyylipuhtaasti kirjoittaa dekkaritarinaa, jossa on myös koko ajan mukana päähenkilön omaa kehystarinaa. Olen jollain tapaa jo suorastaan kiintynyt tuohon omalaatuiseen rikosylikomisarioon. Tunnen vähän samanlaista orastavaa kiintymystä Roy Gracen hahmoon kuin aikanaan koin Patricia Cornwellin Kay Scarpettaan, joka edelleen on yksi dekkarimaailman suosikeistani.  Leenan blogista löytyy myös arvostelu tästä! Leenan tavoin toivoisin kansiin jotain samantyylistä, mitä alkukielisissä teoksissa on. Raikkautta varsinkin. Liian tummanpuhuvat kannet eivät ehkä houkuttele niin herkästi tarttumaan kirjaan spontaanisti ilman ennakkotietoa kuin voisi. Kuolema katsoo kohti tuo yhden pisteen Totally British-haasteeseen, jossa tähän mennessä kertynyt 12 pistettä!

Olen koukussa...

3/5

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Richard Scarryn lastenkirjojen hauska maailma


Yhdysvaltalainen lastenkirjailija sekä kuvittaja, Richard Scarry ( 1919-1994) oli tuottelias mies. Elämänsä aikana hän teki yli 300 lastenkirjaa, joista toki iso osa oli kuvittajan roolissa muiden kirjoissa. Tammen kustantamo osui mielestäni aikanaan kultasuoneen, kun alkoi kääntää näitä lastenkirjojen helmiä. Scarryn kirjoissa seikkailevat sangen ihmismäiset eläimet ja niin kuvat kuin teksti ovat humoristista tyyliä, joka tehoaa usein myös aikusiin. Scarryn kirjoja on suomentanut moni henkilö, mutta tutuimmat lienevät Kaarina Helakisa ja Marjatta Kurenniemi. Kirjojen keskeisimmät hahmot ovat Kissalan Hessu sekä Mato Matala. Nuo kaksi kaveria seikkailevat yhdessä milloin missäkin. Myös Eipäs- ja Juupas-possu ovat varmasti monelle tuttuja.

Meillä tutustuttiin Scarryn kirjoihin pari vuotta sitten, esikoisen ollessa kaksivuotias. Hän ei vielä tuolloin halunnut kuunnella kirjojen lukemista, vaan halusi yhdessä katsoa kuvia ja jutella niistä, sekä etsiä sivuilta kysymiäni asioita. Hankin ensimmäisenä Iloisen autokirjan, josta muodostuikin sitten suosikki, ja kirjaa luetaan edelleen. Nyt kahden vuoden iän pian saavuttava kuopuksenikin on jo kiinnostunut kirjoista ja tykkää yhdessä katsella samalla kuvia, kun luen kirjan tarinoita esikoiselle. Iloinen autokirja on mainio esimerkki siitä, miten hauska ja rikas kuvitus on. Kirjan jokaisella aukeamalla seikkaileen pieni hauska Luru Lude, jonka etsimisessä on oma hauskuutensa kirjaa lukiessa. Meillä meni useampi katsomiskerta esikoisen kanssa, että aina lopulta löysimme piileskelevän Lurun. Luru voi olla vaikka kurkistamassa auton ikkunasta, ajella omalla pienellä ajoneuvollaan tai matkustaa auton takapenkillä. Löydättekö te tästä kuvasta pienen keltaisen Luru Luteen? ( Kuvan saa isommaksi klikkaamalla) Vastauksen löydät kuvan alta.

Tässä kuvassa Luru piileskelee sivun oikeassa laidassa näkyvän ketun vierellä. 

Vaikka eläimet käyttäytyvät hyvin ihmismäisesti, on heidän maailmassa paljon ihanan surrealistisiakin juttuja, vai miltä kuulostavat esimerkiksi banaani- ja kurkkuautot? Monessa kirjassa on myös ihan opettavaisia asioita, kuten Eipäs ja Juupas -possujen seikkailuissa.

Ylinnä olevassa kuvassa näkyy kaikki meidän perheen Scarryn kirjat. Iso osa on kirpputorilöytöjä, kuten Kaikkien paras joulukirja, vuodelta 1982. Sivuja on vähän teippailtukin saumoista, mutta se ei lukemista haittaa. Näitä kirjoja meillä tullaan lukemaan vielä varmaan vuosikaudet. Luetaanko teillä Scarryn kirjoja ja jos, mitkä ovat teidän suosikkejanne?

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Tommy Tabermann: Ruusuja Rosa Luxemburgille

( Gummerus 2011, toinen painos)
(Ensimmäinen painos: Weilin + Göös 1970)


Pian kaikki tehdään jostakin kovasta,
hiekkatietkin katoavat.
Miltä tuntuu kotiinkävely sitten enää,
                                  keskellä yötä,
eikä jalkojen alla pehmeästi hiekka.

1. heinäkuuta tulee kuluneeksi vuosi tuon valovoimainen rakkauden lähettilään, Tommy Tabermannin kuolemasta. Nyt Gummerus julkaisee uusintapainoksena Tommyn esikoiskokoelman, Runoja Rosa Luxemburgille. Esikoiskokoelman julkaiseminen aikanaan, vuonna 1970, oli Tommylle merkittävä hetki elämässä. Saada nähdä omia runoja kansien välissä, painettuna. Tommy itse totesikin kerran häntä haastateltaessa: Kun ottaa käteensä ensimmäisen kirjansa, ottaa käteensä ihmeen:  eilen tätä ei vielä ollut, ja nyt voin koskettaa sitä. Voiko tämä olla totta? Onnen tunne on suunnaton.

Kirjoitukseni alussa oleva runo on yksi lempirunoistani Runoja Rosa Luxemburgille- teoksesta. Rakkain on kuitenkin tämä, joka on painettu kultaisin kirjaimin uusintapainoksen takakanteenkin:

Autiot huoneet, paljaat katot.
Vesi, jäässä.
Iho, veden sisar, vaahtera,
aukeaa juotavaksi,
värisee.
Me täytämme autiot huoneet
Me sulatamme jään
Me lennämme paljaiden kattojen yli

Kuuletko?
Elämä hakkaa suonissa kuin meri

Tommyn esikoiskokoelman runot näyttävät jo sitä maailmaa ja tunteen paloa, mitä Tommy tarjoili neljän vuosikymmenen ajan. Runoja Rosa Luxemburgille runoissa sivutaan luopumista, vallankumouksellisuutta, rakkauden ja elämisen vimmaa. 

En ole nähnyt tätä Tommyn esikoiskokoelman ensimmäistä painosta, joten en ole varma, onko ulkonäkö miten samanlainne, mutta pidän kovasti tämän uusintapainoksen ulkoasusta ja kartonkimaisen tuntuisista kansista. Kullanhohtoiset kirjaimet etu- ja takakannessa yhdessä pienen mustan ruusun kera ovat kauniit, samalla kuitenkin vähäeleiset.



Tänään maa on niin raskas
Etten jaksa kantaa

Sitä


Kuvat Googlesta, kaikki lainatut runot Runoja Rosa Luxemburgille -teoksesta.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Pauliina Susi: Lukot

(Tammi 2008)

Tarttuako tilaisuuteen, kun se osuu kohdalle. Uhratako itsensä vai toinen. Se jota eniten rakastaa. Kivusta huolimatta.

Pauliina Suden Lukot yrittää pureutua keski-ikäisen suomalaisen naisen sekä miehen sielunmaisemaan siinä missä teini-ikäisenkin tytön ja pojan. Jossain määrin se siinä onnistuukin, mutta melkein kaikki kirjan keskeiset hahmot tahtovat jäädä jotenkin yksiulotteisiksi, etäisiksi. Ajoittaisesta tarttumapinnasta huolimatta jotain jää puuttumaan. Itse tarina on lähtökohdiltaan kiehtova, samalla henkilökuvaus kuin jonkinasteinen jännärikin loppua kohden. Siksi on vaikea eritellä, miksi en niin lämmennyt kirjalle, toisin kuin Suden esikoiselle, Ruuhkavuosille aikanaan. Kirjan loppu tuo lukijalle pienen "kliimaksin" hetkellisesti, mikä tavallaan kannattelee siten koko tarinaa ja jättää paremman jälkimaun kuin kirjaa lukiessa voisi olettaa.

Tanja Virrantaival on nelikymppinen äidinkielenopettaja, joka kipuilee liitossaan reissutyötä tekevän miehensä kanssa, äitisuhteensa kuin lapsettomuutensakin suhteen. Tanjan elämä saa uusia sävyjä kun hän järjestää koulussa kirjailijatapaamiseen Jussi Hirvosen. Kohtaaminen tuon melkein koko kaupungin palvoman miehen kanssa saa Tanjassakin jotain liikkeelle. Jussi puolestaan on parisuhteensa työlle uhrannut yhden kirjan ihme, joka yrittää samalla olla hyvä viikonloppuisä kuin lääkitä omaa rakkauden nälkäänsä. Samaan aikaan yksi Tanjan oppilaista, 16-vuotias Ulla, saa omaan yksinäisyyteensä lääkettä nuorelta vimmaiselta Jereltä, jonka nuoren ujon pojan olemuksen sisällä piilee jotain aivan muuta.

Tarinan henkilöt kohtaavat toisiaan ehkä välillä hieman epäuskottavissakin olosuhteissa. Erityisesti Tanjan ja Jussin lähentymiseen johtava kohtaaminen eräänä yönä tuntuu kaukaa haetulta: Tanja päättää keskellä yötä lähteä katkaisemaan puusta oksan, joka häiritsee häntä ja samaan aikaan Jussi päättää lähteä Tanjan luokse katsomaan, onko heidän välillään mitään vai ei. Ja niin nuo kaksi elämässään hapuilijaa kohtaavat.

Sinällään tarinan monet teemat ovat mielenkiintoisia: nuorten yksinäisyys, keski-ikäisten tyytymättömyys omaan elämään, rakkauden etsiminen, lapsettomuus, aikuisen lapsen suhde omaan vanhempaana ja omien sisäisten lukkojen avaaminen. Liekkö Suden kirjan nimi symbloi juuri sitä? Toisaalta kirjassa avataan muutama konkreettinenkin lukko, joka johtaa katastrofaalisiin tapahtumiin. Kirjan suurin anti ainakin minulle syntyy Jeren pakkomielteisestä suhtautumisesta Ullaan. Toisaalta tuntuu, että Jeren tarina olisi jo aivan oma tarinansa, eikä Lukot voi sitä kuin hieman sivuta Jeren vaikeaa lapsuutta vilauttamalla. Jos kirjan alussa joutui paikoin huokailemaan tapahtumien vähyyttä, lopussa mentiinkin jo lujaa..

"Ole kiltti Jussi Hirvonen auta minua. Kysymys on: elämästä ja kuolemasta!!!" "
Sanat elämästä ja kuolemasta on kuin varmuuden vuoksi alleviivattu. Ja niiden jälkeen tulee vielä jotain:
"P.S. minä olen Lilja ."

Jumalauta, Jussi ajattelee.


Lukot
on vaikea kategorioida mihinkään tiettyyn genreen. Se on ihan kelpo tarina, kun haluaa lukea jotain sellaista, mikä ei kaivele omaa sisusta pohjia myöten vaikka paikoin jotain herätteleekin. Rinnastaisin tämän ehkä vastaaviin tarinoihin, mitä naistenlehtien jatkikset monesti ovat. Sikäli siis useammalle lukijalle ehkä helpommin lähestyttävää tekstiä. Pidin aikanaan Suden Ruuhkavuosista, ja vaikka tämä ei nyt minun makuuni ollutkaan, aion ainakin Nostalgian joskus vielä lukea. Myös Mari A. on lukenut Lukot, käykäähän tutustumassa hänenkin arvosteluun! Kirja tuo myös yhden pisteen "suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen, jossa olen jo kerännyt 4 pistettä tähän mennessä!

2/5

Tämän ihanan kappaleen myötä toivotan teille kaikille ihanaa, rentouttavaa juhannusta, missä ikinä olettekin!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

( Atena 2011. Alkuperäinen teos: Svinhugg. 
Suomennos: Ulla Lempinen)

2008, Kajpe Kviar, Gotlanti 
Kolme hautakiveä vieretysten. Samanlaiset. Samanlaiset symbolit. Firman tunnus. Mautonta.

Nainen seisoo hautakivien edessä ja laskee jokaisen niistä eteen ruusun, yhden kullekin. Yhden kullekin roistolle, jotka ansaitsivat kohtalonsa tuona eriskummallisena kesänä pari vuotta sitten. Kirkon ovesta astuu pihalle mies ja juuri juuri hänen ollessa lähdössä, hän huomaa naisen. Ehkä se oli naisen punainen vaate, joka kiinnitti hänen huomionsa. Jotain nousi kuitenkin hänen muistoistaan esille. Naisen kohdatessaan palaa parin vuoden takainen kesä molempien mieleen, mutta nyt nainen on valmis kertomaan, mitä tuolloin todella tapahtui.

Kesä 2006, Kajpe Kviar
Mersun ovi avautui ja sen sisältä puikahti ulos punainen korkokenkä. Lapiosta tipahti nokare siansontaa Sylven saappaiden kärjelle. Autosta astui punaleninkinen nainen. Sylven ote kirposi lapiosta, joka pudota mätkähti sontaan. Hänen suunsa loksahti auki. Nainen ravisteli kuparinpunaista kiharapehkoaan ja painoi päähänsä leveälierisen, ruusuilla koristellun olkihatun. Sylve oli vuorenvarma siitä, että ne olivat ruusuja, hänellähän kasvoi samanlaisia navetan seinustalla. Nainen kääntyi häntä kohti ja heilautti iloisesti kättään. " Hei!"


Marianne Cedervallin esikoisteoksessa Ajattelen sinua kuolemaasi saakka, on kesä vuonna 2006, kun The lady in red, lääkäri-Mirjam, astuu autosta yhdessä ystävänsä "lapinnoita"-Hervorin kanssa pienen gotlantilaisen kylän maankamaralle. Saaren pohjois-osasta kotoisin oleva Mirjam on ollut kahdeksan pitkää vuotta Kuivalihavaarassa paossa kaikkea sitä, mitä tapahtui tuolloin kahdeksan vuotta sitten. Pala palalta hän on rakentanut elämänsä uudestaan ja on nyt valmis vaatimaan tilille noita kolmea miestä, ketkä tuhosivat hänen elämän. Hän menetti kaiken; työn, kodin, maineensa ja jopa läheiset välit tyttäreensä. Mutta nyt Mirjam on tullut takaisin ja on tullut takaisinmaksun aika.

Upea punatukkainen Mirjam ja homssuinen Hervor ovat ulkoisesti kuin yö ja päivä, mutta side ystävien välillä on luja. Kuivalihavaarassa vietetyt vuodet ovat tutustuttaneet naiset hyvin toisiinsa ja Hervor kokee sydänverellä ystävänsä kokemat vääryydet sisimmässään. Saatanat äijät! Pitäisi panna kirous heidän niskaansa. Tunkeutukoot kastemadot heidän verisuoniinsa!

Mirjam ostaa Kajpe Kviarista vanhan kappelin, jota alkaa uutterasti kunnostaa asuinkuntoon. Kappelin naapurissa asuva aikamiespoika Sylve on lumoutunut Mirjamista heti ensi hetkistä lähtien. Hän on kuin uskollienn varjo, joka on aina taustalla, valmiina kuin partiopoika. Mirjamilla on kuitenkin tärkeämmät asiat kuin kesäromanssi mielessä, sillä tuo kaiken pahan alku, mieskolmikko, asuu myös Kajpe Kviarissa ja mennä porskuttaa edelleen eteen päin kyseenalaisilla toimillaan. Per-Henrik, Ivan ja Torsten. Nuo kolme nimeä ovat kuin polttomerkki hänen sielussaan. Hervor tietää Mirjamin tuskan ja on sitä mieltä, että Mirjamin on kostettava miehille. Sekä Mirjamin että Hervorin mielessä pyörii kurssi, jolla he Kuivalihavaaarassa yhdessä olivat. Kurssilla oli kerrottu affrimaatioista, eli voimalauseista. Sitkeästi ajattelemalla samaa asiaa, voisi kenties saadakin asioita tapahtumaan, ilman että itse varsinaisesti tekee mitään...muuta kuin ajattelee. Kurssin vetäjä  oli korostanut, että voimalauseita ei voi käyttää mihinkään negatiiviseen. Hervor oli kuitenkin matkalla Gotlantiin heittänyt Mirjamille ajatuksen voimalauseista koston välineenä. Voisiko pelkällä ajatuksen voimalla saada tapahtumaan ikäviäkin asioita, jopa murhaamaan? Lääkärin valan vannonut Mirjam ei ensi alkuun voi hyväksyä moisia ajatuksia, hänen tehtävänsä on ylläpitää elämää, ei lopettaa. Mutta vuosien patoutunut viha on voimakas hänen sydämessään ja ajatus alkaa versoa..

Ehkä hän voisi kokeilla miesten vahingoittamista pienessä mittakaavassa? Ei hän tosin uskonut koko juttuun, mutta miksei sitä voisi testata. Ei tappaa, ainoastaan vahingoittaa. Ei viiltää, ainoastaan raapaista.

Ja niin tuona kesänä, juhannuksen kynnyksellä, lähtee käyntiin tapahtumaketju, joka on niin tarinan alku kuin loppu. Mutta kuka tekee ja mitä? Onko voimalauseilla mitään virkaa kohtalon pyörän pyöriessä? Se on kuitenkin varmaa, että Mirjam ja Hervor jättävät jälkensä moneen Kajpe Kviarin asukkaaseen. Ajatuksen voimalla tai ilman. Kenelle kirkonkellot soivat?

Voi itku, Sylve! Minähän vain ajattelin.....

Kirjan takakansiliepeessä on Mirjamia ja Hervoria tituleerattu Gotlannin Thelmaksi ja Louiseksi. Se onkin täydellinen kuvaus tuosta poikkeuksellisesti ystäväkaksikosta. Ajattelen sinua kuolemaasi saakka ei ole niinkään dekkaritarina, vaan epäsovinnainen, pilke silmäkulmassa kerrottu tarina kahden naisen ystävyydestä, sen voimasta ja koston syvemmästä olemuksesta. Viehättävä Gotlanti toimii tarinan näyttämönä ja luo sille oman ihanan tunnelmansa. Aurinko, hehkuvan värikkäät juhannusruusut, muhkeat pähkinäpensaat ja murretta puhuvat kyläläiset. Murre toimii toisaalta tarinassa viehättävänä yksityiskohtana, toisaalta se hetkittäin tekee lukemisesta töksähtelevää kun pitää alkaa miettimään, mitä tuossakin todella sanottiin. Täyden kympin saa kirjan ihana kansikuva, sekä nimi, joka on yksi tämän vuoden parhaimpia kirjan nimiä osuvuudessaan. Itse tarina on aiheesta huolimatta tehty kepeäksi ja helpoksi lukea. Hervorin hulvaton persoona ja kieli yhdessä hillitymmän Mirjamin kanssa on hurmaava kokonaisuus. Kostonretki, jolta ei puutu mustaa huumoria ja  lämmintä tunnelmaa, on harvinainen gengressään. Ajattelen sinua kuolemaasi saakka on erityisen hyvä kesäkirjaksi ja varsinkin näin juhannuksena. Juhannus Kajpe Kviarissa on vertaansa vailla.

Mutta ei juhannus Kajpe Kviarissa hullumpi ollut. Papinniitty oli ihanteellinen paikka kansanjuhlalle: oikea gotlantilaisniitty pähkinäpensaineen ja pienine tammipuineen, ja lehtipuiden lomassa seisoi yksi jos toinenkin ryhdikäs katajapuu. Keväisin niityllä oli runsaasti valkovuokkoja, tai routakukkia, niin kuin saarella sanottiin.

Myös Katja, Leena, Amma sekä Kirsi ovat lukeneet tämän Cedervallin esikoisen!

3/5

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Ja suklaata saa...

(Kuvan lähde)

....p.s: rakastan kirjoja - blogin Sara! Sara kommentoi näin "Valmiina kaikkeen"-postauksessani, jossa kommentoijien kesken lupasin arpoa tällä viikolla suklaata:

Nyt on se ensi viikon alku (:D), olenkohan jo myöhässä? Niin tai näin, vastaan silti. :) Minun tämän kesän Reissuni on kauan odotettu matka Skotlantiin kesän lopulla. Minulla on lennot Edinburghiin, muuten kaikki on vielä avoinna ja lähden reissuun avoimin mielin. En malttaisi odottaa... :)

Laitatko Sara sähköpostiini: jarjellajatunteella(at)gmail.com, yhteystietosi, niin saat viimeistään ensi viikolla suklaista postia!

Nyt seikkailen lukumatkalla Gotlannissa kahden hauskan naisen kanssa, jotka hautovat suorastaan..murhaavia ajatuksia. Siitä lisää myöhemmin tällä viikolla. Lisäksi luvassa Tommy Tabermannin uudelleen painettu esikoisteos, Runoja Rosa Luxemburgille

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

( Tammi 2007)

Lääkäri vilkaisee minua. Katsomme toisiamme hetken silmiin, ja lääkäri kääntää nopeasti katseensa takaisin kuin olisi tullut yllätetyksi. Tullessa huomasin hänen katsovan selkääni, pieniä paidan alta erottuvia nystyjä hartioiden kohdalla.
Siipiäni kutittaa.

Keski-ikäinen lukion äidinkielen opettaja Juhani riutuu yksinäisyydessään tajuamatta sitä itsekään. Kun syksyllä kouluun tulee jenkeistä Suomeen takaisin muuttanut Marinne, alkaa Juhanin sisäinen maailma täyttyä muistakin väreistä kuin harmaasta. Nuori, älykäs ja kirjallisuudesta kiinnostunut Marianne on jotain sellaista, mikä ei noudata mitään Juhanin tottumaa kuviota. Marianne tulee kuin kesäinen ukkosmyrsky Juhanin arkeen, vain pelkällä olemassaolollaan.

Mielessään Juhani vuoroin kahlaa muistojen raskaassa ja tummassa vedessä,vuoroin tuntee melkein lentävänsä. Eroon päättynyt avioliitto Hannan kanssa, menetetty syntymätön lapsi, toteutumatta jääneet haaveet. Juhani on hämmentynyt tunteistaan ja vaikka mitään ei ole tapahtunutkaan, tuntuu varsinkin Mariannen luokkakaverit aistivan pinnan alla kytevän tulen. Oman hämmennyksen ja syyllisyyden paineessa Juhani koittaa selvittää, miksi Marianne suhtautuu häneen niin tuttavallisesti, melkein läheisesti. Mariannen nuoruuden innon ja vimman nähtyään Juhani tajuaa itsestään asioita, jotka ovat olleet hänen sisimmässään jo pitkään.

Yhtäkkiä totuus on edessä kuin ovi, jonka huomaa ensimmäistä kertaa, vaikka on kulkenut sen ohi tuhat kertaa.
Juhanin ja Mariannen tuttavuus syvenee, mutta mikään ei ole yksiselitteistä tai edes sitä, miltä ulospäin näyttää. Mitä yhteistä voi olla 17-vuotiaalla nuorella naisella, jolla elämä on vasta edessä päin suurina lupauksina ja toiveina ja nelikymppisellä miehellä, joka on menettänyt jo paljon? Mistä elämässä on loppujen lopuksi kysymys? Onko onni jotain, joka vain ei ole tarkoitettu kaikille?

Jotkut ihmiset eivät ole hyviä olemaan onnellisia, minä sanoin.
On pitkään hiljaista. Tunnen itseni idiootiksi.

Siipien kantamat on älykäs ja koskettava tarina ihmisistä äärimmäisten kysymysten äärellä. Valtonen kirjoittaa suorastaan nautinnollisen sujuvasti ihmissuhdetarinaa, melkeinpä draamaa, jonka lähtökohdat eivät ole helpot; nuoren tytön ja vanhemman miehen ystävyys, ihmisen yksinäisyys ja lopulta se olennaisin, elämä ja kuolema. Teksti sisältää luontevasti useita viitteitä muuhun tunnettuun kirjallisuuteen, mikä tuo siihen oman lisämausteensa. Juhanin henkilökuva on kiehtova kaikessa surun ja toivon vuorottelevassa leikissään. Oivallukset, mitä Juhani itsestään ja elämästään pitkin kirjaa tekee, puhuttelevat pitkään. Siipien kantamien myötä Valtonen nousee kyllä suosikkeihin kotimaisten mieskirjailijoiden genressä, ehdottomasti. Tämän ovat lukeneet myös ainakin Maria Sinisen linnan kirjastosta, Ilse Juuri tällaista- blogista sekä Rachelle Rakkaudesta kirjoihin- blogista. Siipien kantamat antaa myös yhden pisteen Kirjavan kammarin "suomalaisen keskiluokan arki"-haasteeseen. Valtosen kirjassa on mielestäni melankoliaa kuin äskettäin lukemassa Joel Haahtelan Elenassa. Jotain niin kaunista, ja samalla niin särkyvää.

Mariannen katse oli vilpitön ja suora. Mutta se olikin sille helppoa: sille kaikki oli vielä edessä, sydän lämmintä odotusta täynnä. Sille ei ollut vielä liian myöhäistä, se ei ollut vielä haaskannut elämäänsä suomen kielen cum laudeihin ja kasvatustieteen abbrobatureihin, joiden nimetkin oli vaihdettu opintoviikoiksi ja -pisteiksi -moduleiksi ja -elämyksiksi.



4/5

Kotona


Borta bra men hemma bäst!
Olemme kotona. Pieni mini-Reissumme oli sangen touhukas ja täynnä hauskoja, kultaakin kalliimpia hetkiä rakkaiden ihmisten kanssa. Matkustettiin lähijunilla, Intercityillä. Pienet naamat hauskuuttivat kanssamatkustajia ja lipuntarkastajankin naurun partaalle. Kotona tutut asiat näyttivät rakkailta, 
kuin kaivatuilta, pienen irtioton jälkeen.

Kunhan rinkka purettu, pyykit laitettu koneeseen ja otettu pienet nokoset omassa sängyssä, luvassa Jussi Valtosen Siipien kantamat ♥ Toivottavasti teillä kaikillä on ollut ihana viikonloppu!

torstai 16. kesäkuuta 2011

David Nicholls: Sinä päivänä

(Otava 2011, alkuperäinen teos: One Day 2009
Suomentanut: Sauli Santikko)

Emma otti savukkeen Dexterin suusta. " Voin kuvitella sinut nelikymppisenä , " Emma sanoi hitunen ilkeyttä äänessään. " Voin nähdä sen mielessäni tälläkin hetkellä."
Dexter hymyili avaamatta silmiään. " Anna tulla sitten. "
"Hyvä on- " Emma kiepahti sängyllä ja kasasi peiton kainaloittensa alle. " Ajat urheiluautolla katto alas laskettuna pitkin Kensingtonin tai Chelsean tai jonkun vastaavan paikan katuja ja hämmästyttävintä on, että auto on äänetön, koska kaikki autot ovat äänettömiä vuonna, siis milloin, - " 2006  "
Dexter rypisti silmiään laskutoimituksen aikana.  "2004 - "

On vuosi 1988, 15. heinäkuuta, Edinburghissa. Parikymppiset Emma Morley ja Dexter Mayhew ovat juuri valmistuneet yliopistosta, ja pienten sattumusten kautta päätyneet viettämään yön yhdessä. Älykköksi tituleerattu Emma intoutuu pohtimaan edessä avoimena odottavaa tulevaisuutta, mitä he molemmat ovat parinkymmenen vuoden päästä? Onko elämä lainkaan sellaista kun he nyt kuvittelisivat. Varakkaan perheen hulttiopoika-Dexter ei haluaisi juuri uhrata ajatusta tulevaisuudelle, vaan elää nyt, menestyä ja pitää hauskaa ilman suuria suruja. Hän halusi elää elämänsä niin, että jos joku vain sattuisi ottamaan valokuvan, se olisi tyylikäs kuva. Emma taas katsoo pitkälle tulevaisuuteen ja toivoo, että voisi teoillaan edes vähän muuttaa maailmaa, tai ainakin jotain pientä lähellään. Kirjoittaa jotain kaunista. Vaalia ystäviään, pysyä uskollisena periaatteilleen, elää intohimoisesti ja täysillä ja hyvin, kokea uusia asioita. Sängynlaidoilla toisiaan aamulla tarkkaillen, luontevaa hyvästelyä yhteisen yön jälkeen miettien, he eivät tiedä, että heidän tarinansa onkin vasta aluillaan.

Näistä lähtökohdista alkaa David Nichollsin Sinä päivänä, joka seuraa Emman ja Dexterin tarinaa kahden vuosikymmenen ajan, hypäten aina tasan vuoden eteen päin. Dexter tavoittelee kovasti julkisuutta ja pääseekin televisioon töihin, joskin kyseenalaisten myöhäisohjelmien juontajaksi. Emma haaveilee kirjoittamisesta, mutta päätyykin tarjoilemaan tacoja Tex mex-ravintolaan. Mutta mikä kiire heillä on? Hehän ovat vasta parikymppisiä. Heillä on elämä vasta edessä ja kaikki mahdollisuudet tavoitella unelmiaan. Dexterin vauhti kiihtyy, hän matkustelee ja viina ja huumeet kuljettavat häntä tilanteista toiseen. Aina välillä hän lähettää postikortin Emmalle, joka koittaa kovasti tulkita rivien välistä; kaipaako Dexter häntä. Heidän tavatessa satunnaisesti hän kuitenkin tajuaa, että ystävyys on se, mitä Dexterillä on hänelle tarjota. Dexterin vauhdikas elämäntyyli, lennosta vaihtuvat naiset ja jatkuva ryyppääminen etäännyttävät heitä välillä toisistaan. Emman työ Tex mex-ravintolassa vaihtuu lopulta lähemmäs unelmia hänen päästessä opiskelemaan opettajaksi. Vuodet kuluvat ja tahoillaan he niin etsivät itseään kuin usein toisiaankin. Magneetin lailla he vetävät aina lopulta toisia puoleensa. Kunnes vuonna 1995, 15. heinäkuuta Emma sanoo Dexterille jotain, joka satuttaa heitä molempia.

Sitten hyvin nopeasti Emma kääntyi, käveli Dexterin luo ja halasi tätä, poski lämpimänä ja märkänä. Emma puhui kiireesti ja hiljaa hänen korvaansa, ja yhden valoisan hetken ajan Dexter luuli, että hänelle annettaisiin anteeksi.

Kuinka pitkälle vuonna 1988 syntynyt side kantaa, kun kaksi niin erilaista ihmistä aikuistuu ja tavoittelee omia unelmiaan? Missä he ovat aina tapaamisensa vuosipäivänä, kahdenkymmen vuoden ajan? Mitä elämällä ja kohtalolla on takataskussa heidän varalleen? Sinä päivänä on aivan ihana, koskettava, satiirinen tarina kahdesta erilaisesta ihmisestä kahden vuosikymmen ajan. On haasteellista hypätä tarinassa aina vuosi eteen päin, mutta Nicholls onnistuu täydellisen saumattomasti kutomaan nuo harppaukset yhteen ja syntyy ehjä tarina. Dialogit eri henkilöiden välillä ovat usein hulvattomia, suoria ja kuitenkin älykkäitä. Ihastuin todella paljon Nichollsin tapaan kirjoittaa ja kuljettaa tarinaa. Oma osansa varmasti on tarinan sujuvuudella myös kirjan suomentajalla, Sauli Santikolla. Tyrskähtelin pitkin lukemista, mutta toisaalta välillä vakavoiduin melkein kyyneliin asti. Nicholls on ollut mukana käsikirjoittamassa suosittua Rimakauhua ja rakkautta tv-sarjaa, joka kuuluu omiin vanhoihin suosikkeihini. Hyvin monin paikoin kirjassa onkin samaa tunnelmaa juuri henkilöiden omissa edesottamuksissaan kuin keskinäisissä väleissä. Sinä päivänä ei ole missään määrin kevyttä hömppää vaikka usein naurattaakin ja on monella tapaa viihteellinen tarina. Se on kuitenkin älykkäästi kirjoitettu, koskettaa ja onnistuu myös yllättämään lukijansa.

Mikä on päivien tarkoitus?
Päivissä me elämme.
Ne saapuvat, herättävät meidät
kerta toisensa jälkeen.
Päivissä määrä on riemuita:
missä muutoin voisimme elää?

Kas, tuohon kysymykseen

rientävät niin pappi kuin lääkäri
takki liehuen vastaamaan
juoksujalkaa halki niittyjen.

~Phil Larkin, " Päivät " ~

5/5

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Kirjastokeskiviikko


Ei sillä, että minulta lukemista puuttuisi. Yöpöytä ei enää riitä luettavien kirjojen pinoille, vaan ne ovat levittäytyneet jo lipastonkin päälle. Mutta, palauttelimme koko perheen voimin aikaisemmin lainattuja kirjoja ja tiedättehän te, miten siinä sitten käy. " Minä vain vilkaisen!"..ja hups heijakkaa, kohta raahaat isoa kassillista kirjoja kirjastosta ulos. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että kotona oli tällä kertaa kirjaston kirjoja odottamassa vain kolme aikaisemmin lainattua. Ja toiseksi puolustukseksi haluan sanoa, että meidän pikkukirjasto on ensi kuun kiinni, joten nyt lainattavien palautuspäivä menee melkein elokuun puoliväliin saakka.

Ja mitäs sitä sitten tulikaan lainattua? Ylärivissä kotimaisien kirjojen tarjontaa edustavat:
Sari Vuoristo: Loppu hyvin ( Etuliepeen esittelyteksti yhdessä kannen kanssa herättivät kiinnostuksen)
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon ( Minulla oli tämä kauan omassa hyllyssä, jostain hetken mielenhäiriöstä laitoin edelliseen arvontaan tämän ja niinpä kirja lähti hyllystäni toiseen hyllyyn. Niin ja siis Haahtela..tarvinneeko tuota enempää edes todeta..)
Pauliina Susi: Lukot ( Aion tällä osallistua Kirjavan kammarin Suomalaisen keskiluokan arki-haasteeseen)
Jussi Valtonen: Siipien kantamat ( Ihana Ilse kertoi tästä niin houkuttelevasti, että päätin myös tämän lukea ja samalla saada pisteen tuohon suomalaisen keskiluokan arki-haasteeseen)

Ja käännöskirjallisuuden tarjontaa edustavat:
Khaled Hosseini: Leijapoika ( Rakastin Tuhat loistavaa aurinkoa, ja olen aikonut lukea tämän jo pitkään. Mm. Luettua-blogin Sanna vaikuttui tästä kovasti.)
Minette Walters: Kuvanveistäjä ( Leenan blogista bongasin tämän Waltersin, jota en ole vielä lukenut)
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina ( Näin tästä leffatrailerin ja kiinnostuin kovasti. Koska itse kirjaa kehuttu täällä kirjablogistaniassa, haluan lukea tämän ensin kirjana. Mm. Satu on lukenut tämän.)
Joy Fielding: Pakoon et pääse ( En ole useampaan vuoteen lukenut Fieldingiltä mitään, ja koska aikanaan pidin kovasti, mukava nähdä vieläkö näissä jännäreissä tenhoa riittää.)

PS: Jos et ole vielä lukenut edellistä postausta, käyhän lukemassa, sillä kommentoimalla siihen saatat saada ensi viikolla suun makeaksi ;)

Valmiina kaikkeen


Risto Reipas istui ovensa edessä ja veti jalkaan Isoja Saappaitaan. Heti kun Puh näki Isot Saappaat, hän tiesi, että oli odotettavissa Seikkailu, ja hän pyyhki hunajan kuonoltaan käpälänsyrjällä ja ojentautui parhaan kykynsä mukaan näyttääkseen Valmiilta Kaikkeen. 
( A.A. Milne-Nalle Puhin mietekirja 1998)

On reissuja, ja sitten on Reissuja. Ensimmäisiä tehdään tutulla rutiinilla, tottuneina "maailmanmatkaajina". Jälkimmäisiä suunnittellaan ja odotetaan innolla. Etukäteisvalmistelut, varsinkin pakkaaminen, tehdään suurella hartaudella. Niille lähdetään Suurella Seikkailumielellä varustettuna, perhoset vatsanpohjassa odotuksen tuomasta jännityksestä lepattaen. Tärkeää ei ole aina niinkään määränpää, kuin se matka.

Lähden poikieni kanssa Reissulle ylihuomenna. Emme mene merta edemmäs kalaan, vaan muutaman sadan kilometrin päähän. Matka taitetaan junalla. Reissusta on puhutta jo monta päivää. "Millainen juna se on, sellainen isoko? Otetaanko me eväät mukaan, otetaanhan?" Kyllä ja kyllä, vastaan lempeästi, jo noin sadannetta kertaa esitettyihin kysymyksiin. Pienten reppujen sisältö on vaihtunut jo moneen kertaa. On Valtavan Tärkeä Asia miettiä, mitkä kaikista niistä rakkaimmista leluista pääsevät Reissuun mukaan.

Olen siis Reissussa loppuviikon. Mikäli tämän-huomisen aikana ehdin lukea David Nichollsin Sinä päivänä (ihana!) loppuun, kirjoitan siitä huomenna arvostelun. Mikäli en ehdi lukea, luvassa sunnuntai-iltana seuraavan kerran päivityksiä. Ja koska tykkään yllättää ja palkita teitä Rakkaita Lukijoitani, tässä teille tarkkasilmäisimmille vielä pieni ylläri: Kerro tämän postauksen kommentteihin, mikä on sinun tämän kesäsi eniten odottamasi Reissu? Vastaajien kesken arvon heti ensi viikon alussa suklaata!

Minä odotan poikien ohella itsekin kovasti jo tuota ylihuomenna koittavaa Reissua. Lisäksi teemme ensi kuussa koko perheen voimin autolla lappiin vielä Suuremman Reissun, mutta siitä lisää myöhemmin. 

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kati Tervo: Jääkaapin henki

(Wsoy 2011)

Keittiössä, jos missä tietää, millä tuulella toinen on. Tunteet kiehahtelevat ja höyryävät. Siellä ei voi pimittää väsymystään, ei ärtymystään, ei iloaan, ei himoaan. Halaus keittiössä on mausteisempi kuin olohuoneessa. Suuria tunteita eletään jääkapilla ja ruokapöydässä.

Kati Tervon Jääkaapin henki on lämminhenkinen, elämänmakuinen ja tarkkanäköinen kokoelma kertomuksia keittiöstä, ruoasta ja elämästä. Keski-ikäinen Tervo kertoo nautittavan varmaotteisesti ja usein lempeän itseironisestikin ruoka-ja keittiömuistojaan, peilaten niitä niin lapsuuteensa kuin tähän hetkeen ja yhteiskunnan ruokatottumuksiin. Reseptejä tämä kirja ei tarjoile, mutta sitäkin herkullisempia aikamatkoja Tervon muistoihin.

Isomummu näytteli kuollutta maaten pää punaisessa lammikossa, silmät kiinni, veitsi verisenä pään vierellä. Herää jo mummu, se on vain mehua. Isomummu halusi minälle, ainoan pojan saksalaiselle hupakolle, sydänkohtauksen, hän tahtoi miniän pois kettiöstä ja elämästään.

Tarinoissa ruoditaan arjen niin arjen pieniä sattumuksia kuin elämän isompiakin kysymyksiä. Miksi sitruunanlohko ruiskii aina silmään? Miksi eilen vielä sallittu ruoka onkin tänään se kielletty ja vaarallinen? Päälisin puolin tarinat voi tuntua kepeiltä tuokiokuvilta toisen muistoista, mutta monen tarinan takana on vakavampaa pohdintaa. Miksi jääteläauto kurvaa kotiemme nurkille, kun tarve olisi terveellisemmälle ruoalle? Kotimaiset ruoat ja juurekset läheltä tekisivät varmasti kauppansa. Usein taustalla on myös aito huoli muuttuvien suositusten aallokossa, ruokinko riittävän oikein ja terveellisesti itseäni ja perhettä? Miten ruokailutavat muuttuvat kun lääkäri kertoo kolesteriarvojen paukkuvan yli sallittujen rajojen? Miten käy silloin ihanien salaisten syöpöttelymatkojen jääkaapille? Pitääkö koko perheen muuttaa tottumuksiaan?

Tervo kirjoittaa nasevasti, turhia brassailematta ja se toimii. Hän ei yritä olla muka-hauska, vaan hauskuus syntyy tarinoista itsestään ja Tervon tavasta kertoa niistä ilman kielellisiä kikkailuja. Toisaalta monet varsinkin lapsuuteen liittyvät muistot ovat kuin kauniita tuokiokuvia menneestä, niin että melkein voi maistaa kielellään nuo äidin tekemät veriletut, mummon mehun. Kuin huomaamatta palaa omiinkin ruokamuistoihin ja tuntee nenässään tuoksun, miltä mummolan perunakellarissa tuoksui, kun sain lapsena hakea sieltä lasisen pienen limsapullon aina korista kesähelteellä. Oman osansa tarinoissa saa myös Tervon kirjailijamies Jari sekä heidän poikansa Kalle. Konstailematta Tervo kirjoittaa, että seksissä kohtuullisuutta ei keski-iässä kannata hakea. Pääasia, että seksiä on. Aina kun tekee mieli, kannattaa lähteä keittiöstä makuuhuoneen puolelle. Orgasmi tekee hyvää sydämelle. Muistan lukeneeni iltalehtien lööpeistä valtavaa kohkaamista siitä, kuinka Jari Tervon vaimo kirjassaan tekee isoja paljastuksia heidän seksielämästään. Kirjan luettuni voin vain naurahtaa, että kaikista ne lehdet lööppejä repivätkin.

Jääkaapin henki on kirja, jota lukiessa palaa omiinkin ruokamuistoihin, katsoo keittiötään uusin silmin ja väkisin miettii myös omia ruokatottumuksiaan. Tarinat ovat kuin pieniä välipaloja, mitä on ihana nauttia pitkin päivää. Keittiö on usein kodin sydän, paikka jossa elämä tapahtuu.

Keittiössä synnytään, kontataan, opitaan puhumaan, rakastellaan, kositaan, riidellään, erotaan, sovitaan ja kuollaan.
Niin ja valmistetaan ruokaa ja syödään. 

3/5

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Chris Cleave: Little Been tarina

(Gummerus 2011, alkuperäinen teos: The Other Hand 2008. 
Suomentanut Irmeli Ruuska)

Olin kauhuissani. Vasta illalla, kun miehet oli teljetty muualle, palasin säilöönnottoselliini, kieputin kankaan auki rintojen ympäriltä ja hengitin syvään. Sitten riisuin raskaat saappaat jalasta ja vedin polvet koukkuun. Kerran viikossa maalasin varpaankynteni sängyssä vaahtomuovipatjalla istuen. Löysin pienen kynsilakkapullon avustuslaatikon pohjalta. Siinä oli vielä hintalappu. Jos tapaan vielä joskus ihmisen, jolta se oli, sanon hänelle, että yhdellä Britannian punnalla ja yhdeksälläkymmenellä pennyllä hän pelasti elämäni. Koska sen avulla minä muistutin itselleni, että olin kaikesta huolimatta elossa: minulla oli teräksisten kengänkärkieni alla kirkkaanpunaista kynsilakkaa.

Chris Cleaven Little Been tarina on kipeän kaunis, realismin karhentama tarina menetyksistä, ihmisen julmuudesta mutta toisaalla myös tavattomasta rohkeudesta sekä toivosta. Kirjan takakansi ei paljasta etukäteen juuri mitään, ja sitä samaa etulievekin toivoo: että kirjan luettuaan ja ystäville siitä kertoessaan, ei paljastaisi kirjan juonta. Mikäli haluat säilyttää kirjan tapahtumiseen täydellisen tietämättömyyden, suosittelen jättämään tämän postauksen tästä asti lukematta. Little Been tarina lumosi minut täysin ja haluan jakaa jotain siitä kanssanne, ilman että kuitenkaan alan kertomaan kovin isoja paljastuksia. Hypätkää siis mukaani ja kuulkaa, kun kerron teille hieman eräästä ainutlaatuisesta nuoresta tytöstä, elämässään hukuksissa olevasta leskestä sekä pienestä nelivuotiaasta "Batmanista".

Little Bee on nuori nigerialainen tyttö, joka päätyy maansa vaiettujen levottomuuksien keskeltä Englantiin Black Hilliin ulkomaalaisten säilöönottoyksikköön kahdeksi vuodeksi "säilöön". Ironista kyllä, pelastauduttaan kotimaastaan, hän onkin nyt enemmän vankina kuin koskaan aikaisemmin. Tuon kahden vuoden aikana Little Bee rakentaa itselleen uuden minän, jollaisen ajattelee pärjäävän Englannissa. Jotta selviää, pitää näyttää kauniilta tai osata puhua hienosti. Little Bee valitsee jälkimmäisen ja oppii puhumaan kieltä, joka on myös hänen kotimaansakin virallinen kieli, hienosti kuningattareen tyyliin.

Sarah O' Rourke on englantilainen toimittaja, joka lomaili miehensä Adrewin kanssa Nigeriassa. Eräänä kohtalokkaana iltana he törmäävät rannalla Little Beehen ja hänen sisareensa ja tapahtuu asioita, jotka jättävät arpia heihin kaikkiin tavalla tai toisella. Little Bee vaalii sydäntäsärkevää filosofiaa arpia kohtaan: Meidän on pidettävä arpia kauniina. Onko selvä? Sillä uskokaa pois, kuolevalle ei tule arpia. Arpi merkitsee: Jäin eloon. Nyt kaksi vuotta tuon kohtaamisen jälkeen Little Bee seisoo säilöönottoykskön aitojen toisella puolella taksia odottaen, kädessään käyntikortti, jossa lukee Andrew O'Rourke.

Päätyessään O'Rourkien oven taakse, Little Bee tuo menneisyyden kipeästi läsnäolevaksi Sarahin elämään. Ja kun tuo merkillinen nuori tyttö heti ystävystyy aina vain Batmanin asuun pukeutuvan nerlivuotiaan Charlien kanssa, on Sarahin pakko kohdata menneisyys. Mitä oikein tapahtui pari vuotta sitten tuolla nigerialaisella rannalla? Miten Little Bee päätyi Englantiin säilöönottokeskukseen ja lopulta, vihdoin, O'Rourkien oven taakse? Nyt Little Bee haluaa kertoa tarinansa, joka ei ole kuin kaunis satu, vaan täyttä totta, ja usein totuus satuttaa.

Kohta minä kerron surullisia asioita. Mutta teidän on kuultava ne samalla tavalla kuin olemme päättäneet suhtautua arpiinkin. Myös surullinen puhe on kauneutta. Surullinen tarinahan merkitsee, että kertoja on elossa.

Chris Cleave kirjoittaa äärimmäisen sujuvasanaista tekstiä ja nasevaa dialogia. Hän kutoo yhteen hienosti elämän suuria kysymyksiä Little Been tarinassa: Miksi valitsin niin, miksi en tehnytkään toisin? Onko elämämme lopultakin vain tekojemme ja valintojemme summaa? Toisaalta tarina herättää lukijassa vahvoja tunteita siitä, mitä maailman eri laidoilla tapahtuu tälläkin hetkellä, mutta muu maailma vaikenee siitä. Jollain tapaa Cleaven tekstissä on siis vahvaa yhteiskunnallistakin otetta.

Little Been tarina lumosi minut täysin. Ihastuin varauksetta tuohon nuoreen tyttöön, joka puhui halutessaan autoritäärisesti kuin kuningatar ja silti samaan aikaan oli vain nuori tyttö vailla turvaa. Tapahtumat tuolla nigerialaisella rannalla ja ennen kaikkea sen jälkeen, jäävät lukijan sieluun elämään varmasti pitkäksi aikaa. Little Been tarina on koskettava lukuromaani, jossa kaiken surun ja tragedian keskellä on kuitenkin paljon valoa, toivoa ja hymyäkin. Sellainen on Little Been tarina. Sellainen on elämä.

En halunnut satuttaa Sarhia enempää. En halunnut kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut, mutta nyt minun oli pakko. En voinut lopettaa, koska olin nyt aloittanut oman tarinani ja se tahtoi tulla kerrotuksi loppuun. Ei ihminen pysty valitsemaan, milloin aloittaa tai lopettaa. Meidän tarinamme kertovat itse itsensä.

PS: Käykäähän myös lukemassa Katjan , anni.m:n sekä Jennin arviot Little Been tarinasta! Ja yksi postaus alempana kertookin 1-vuotisarvonnan voittajat! Little Been tarina tuo yhden pisteen Totally British-haasteeseen, Modern man Writers- luokkaan.

5/5

Arpapiirakkaa tarjolla


"Nam äiti, oletko leiponut meille piirakkaa?", kysyi esikoiseni kun vein piirakkavuokaa parvekkeelle. Tavallisen piirakan sijaan tämä on arpapiirakka, joka on laitettu tarjolle blogini 1-vuotisarvonnan loppuhuipenntumana! Piirkasta lupasin oikein makoisat spesiaalipalat kolmelle voittajalle, joista jokain saa valita 2 kirjaa itselleen kirjalistasta, joka löytyy täältä. Ensimmäisen pala menee.......


.....JORILLE!! Onnea Jori! Sinä saat valita ensin listasta kaksi kirjaa, jonka jälkeen seuraavana valitsee.....



....PIENEN MÖKIN EMÄNTÄ! Onnea! Ja viimeinen pala arpapiirakasta menee.....



........SONJALLE! Onnea Sonja!

Laitatteko kaikki minulle yhteystietonne sähköpostiini: jarjellajatunteella(AT)gmail.com? Ja Jori voisi ensin kertoa, mitkä 2 kirjaa valitsee, niin ilmoitan sitten Pienen mökin emännälle, mitkä 2 jo menneet ja sitten lopuksi Sonjalle, mitkä 4 kirjaa jo valittu. Postitan kirjat kaikille ensi viikon aikana!

Lämmin kiitos kaikille teille arvontaan osallistuneille! Mukana oli paljon vanhoja blogituttuja, mutta myös sellaisiakin, ketkä nyt kommentoi ensi kertaa. Oli todella mukavaa lukea kaikkien teidän kommentteja, kuinka olette blogiini päätyneet ja olipa moni kirjoitellut muutenkin ajatuksia blogistani, kiitos ♥

PS: Illemmalla luvassa tuoreeltaan arvostelua hienosta Chris Cleaven Little Been tarinasta, pysykäähän siis "kuulolla"!

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Onnea on...


...hyvä kirja, joka vie mukanaan heti ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien. Niin kuvassa näkyvällä pikkuväellä kuin minulla itsellänikin on nyt erittäin hyvä kirja kesken. Kuin näin Chris Cleaven Little Been tarinan kannen pari kuukautta sitten, tiesin, että siinä on kirja, johon ihastun. En ole vielä puolivälissäkään, mutta tiedän jo, että kirja on niin erikoinen ja ihastuttava, kuin ajattelinkin. Ehkäpä jo sunnuntaina pääsen kertomaan teille siitä vähän enemmän. Luvassa myös Kati Tervon Jääkaapin hengestä juttua, jota luen Little Been rinnalla. Siitä voin jo kertoa sen verran, että kirjassa on ihania, arkisiakin tarinoita keittiöön ja ruokaan liittyen, humoristisella otteella. Vai miltä kuulostaa mummo, joka näyttelee keittiön lattialla kuollutta veitsi pään vieressä, pää muka verilammikossa? Joskus elämä on todellakin tarua ihmeellisempää.

Sunnuntaina myös arvotaan! Vielä on vuorokausi aikaa osallistua blogini 1-vuotisarvontaan! Aikamoisen kasan saankin jo jätettyjen kommenttien perusteella arpoja kirjoitella, mutta mielelläni kirjoitan vielä lisääkin.

Aurinkoista viikonloppua ja kertokaahan, mikä kirja teillä on nyt kesken?

torstai 9. kesäkuuta 2011

Ian McEwan: Rannalla

( Otava 2007, alkuperäinen teos: On Chesil Beach. 
Suomentanut Juhani Lindholm)

Hän tiesi, että kaikesta tästä olisi pitänyt puhua jo ajat sitten, jo silloin, kun Edward oli kosinut häntä, tai ainakin kauan ennen kuin he olivat käyneet vilpittömän ja lempeän papin juttusilla, aterioineet kummankin vanhempien kanssa, kutsuneet häävieraita, laatineet lahjaluetteloa ja toimittaneet sitä tavarataloon, vuokranneet hääkatosta, palkanneet hääkuvaajaa ja tehneet kaikkia muita valmisteluja, joita ei enää käynyt peruminen. Mutta mitä hän olisi voinut sanoa, millaisin käsittein hän olisi voinut ilmaista asian, jolle ei ollut sanoja?

Ian McEwanin Rannalla on samalla aikaa älykäs ja koskettava tarina siitä, miten yhteen hetkeen voi latautua koko tulevaisuus. Eletään vuotta 1962 eteläisessä Englannissa. Ilmassa on ehkä jo pientä aavistusta lähestyvästä seksuaalisen vapautumisen aallosta, mutta ainoat aallot, jotka pauhaavat pienen 1700-luvun tyylisen majatalon ulkopuolella, ovat meren aallot. Majatalon yhdessä pienessä olohuoneessa istuu illallispöydän ääressä pariskunta, työläisperheen poika Edward ja paremman perheen kasvatti Florence, jotka ovat juuri avioituneet ja tulleet viettämään hääyötään. Kirsikoilla koristelluiden meloniviipaleiden ja sinistyneiden perunoiden äärellä he molemmat tajuvat tulleensa yhteen tärkeään tienhaaraan elämässään. Vuoden seurustelu, suudelmat, hellät hupsuttelut ja rakkauden tunnustukset ovat tähdänneet tähän hetkeen. Edward on täynnä pitkään pidäteltyä kiihkoa, jota hän tuntee vain katsoessaankin voimakaspiirteistä nuorikkoaan, jonka käsissä viulu saa kuin uuden elämän. Florencen hillityn käytöksen takana kuitenkin myrskyää paljon enemmän. Ajatus lähemmästä fyysisestä kanssakäymisestä, aktista pelottaa, mutta ennen kaikkea oksettaa häntä. Kyllä, hän rakastaa ja jumaloi Edwardia, mutta..

Hän ymmärsi mainiosti, että tämä kielitouhu, kielen suorittama penetraatio oli vielä lasten leikkiä, rituaalinen tableau vivant siitä, mitä oli tulossa; vähän kuin vanhanaikaisen näytelmän alussa oleva johdantopuhe, jossa selitetään kaikki, mitä jatkossa tapahtuu.

Jos aika olisi toinen, Florence olisi jo ennen hääyötä kertonyt tuntemuksistaan tai Edward olisi ehkä nähnyt Florencen hädän, mutta koska on vain tämä hetki ja nyt, on se otettava vastaan. Intiimeistä asioista ei ollut tapana puhua varsinkaan kodin seinien sisällä ja jos Florence oli sitä yrittänytkin äitinsä kanssa, tämä sivuutti todellisen aiheen alkamalla luennoida pitkin sanoin, etäännyttäen. Edwardilla oli omat kokemuksensa ajalta ennen Florencea, mutta tuona yönä tuossa huoneessa kaikki edellinen oli merkityksetöntä. Kuin kahdesta eri maailmasta käsin he haparoivat toisiaan, kunnes tapahtuu jotain, joka suistaa heidät molemmat, mutta varsinkin Florencen raiteiltaan.

Rannalla on kuin kirurgin veitsen terävä viilto, läpileikkaus tuon aikakauden murrosvaiheeseen, kun vaietusta tulee sallittua. Edwardin ja Florencen tarina voisi olla monen muun tuon ajan nuoren aikuisen tarina. Omat toiveet, pelot suhteessa yhteiskunnan rakentamiin ahtaisiin rajoihin eivät aina ole helppo yhtälö. Toisaalta McEwan mielestäni haluaa rivien välistä korostaa yksilön valinnan merkitystä ja sitä, miten tärkeää on puhua ja avata sisimpänsä toiselle. Rannalla näyttää suorastaan sydäntä särkevän konkreettisesti sen, kuinka paljon yksi ajattelematon valinta painaa elämän vaakakupissa. Se jättää sydämeen väreilemään surun, sillä...

Ja heillä oli niin paljon suunnitelmia, huikeita suunnitelmia, jotka odottivat utuisessa tulevaisuudessa samanlaisena viidakkona kuin kesän runsas kasvillisuus Dorsetin rannikolla - ja yhtä kauniina.

Luin vasta vähän aikaa sitten ensimmäisen Ian McEwanini, Sementtipuutarha, ja aiheen rankkuudesta huolimatta ihastuin sekä vakuutuin hänen kirjailijan taidoistaan. McEwanilla on merkillisen taidokas tapa tuoda iso sisältö ns. rivien väliin ja luoda tiivis, suorastaan paikoin ahdistavakin tunnelma. Esimerkkinä tästä haluan mainita kirjasta Florencen taustat, sillä ne jäivät erityisesti mietityttämään vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Tarina ei kerro suoraan, mutta vihjaa..vai vihjaako sittenkään?

Oli myöhäinen ilta ja hänen isänsä liikuskeli ahtaassa, hämärässä hytissä, riisuutui niin kuin Edward nyt. Florence muisti vaatteiden kalahtelun, vyönsoljesta tai avaimista tai kolikoista lähtevät kilahdukset. Hänen ainoa tehtävänsä oli pitää silmät kiinni ja ajatella erästä sävelmää, josta hän piti. Tai mitä tahansa sävelmää..

McEwan haastaa lukijan, harhauttaa ja lopulta palkitsee. Olen vaikuttunut, kyllä! Ja seuraavana McEwanilta haluan vihdoin lukea sen niin kovasti kehutun Ikuisen rakkauden, syksyn viileinä iltoina viimeistään! Tästä ovat kirjoittaneet todella monet blogeissaan, kaikkien linkittäminen lienee mahdottomuus, mutta ainakin seuraavat ovat tästä kirjoittaneet:

Linnea
Katja
Kuutar
Leena Lumi
Karoliina
Satu
Kaisa

Hihkaise vain rohkeasti, jos olet arvostellut kirjan ja haluaisit, että linkitän senkin tähän!

5/5

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Jean Kwok: Käännöksiä

(Bazar 2011, alkuperäinen teos: Girl in Translation.
Suomentanut Ulla Lempinen)

"Tärkeintä on muistaa, että kukaan ei voi muuttaa sitä kuka olet, ei kukaan muu kuin sinä itse. " Äiti painoi minut hetkeksi rintaansa vasten.  "Anteeksi, että toin sinut tähän paikkaan ", hän kuiskasi.
Sen suoremmin äiti ei enää koskaan ilmaissut katuvansa Amerikkaan tuloa. Ymmärsin mikä oli tehtäväni ja painoin poskeni äidin olkapäälle. " Äiti, minä järjestän meidät pois täältä. Lupaan sen. "

Koskettava, elämänmakuinen Käännöksiä perustuu osittain kirjailija Jean Kwokin omaan elämään maahanmuuttajana. 11-vuotias a-Kim, Kimberly on tullut isän kuoltua äitinsä kanssa sydän toivoa täynnä Hongkongista luvattuun maahan Yhdysvaltoihin. Äidin sisko, Paula-täti on aikanaan muuttanut maahan mennessään naimisiin ja johtaa nyt miehensä Bobin kanssa suurta vaatetehdasta. Paula-täti järjestää heille kodin sekä työpaikan Chinatownista, mutta todellisuus molempien seinien sisällä on karu. Hylätystä talosta järjestetty asunto kuhisee torakoita ja rottia, lämmitys ei pelaa. Työ kuumassa ja likaisessa tehtaassa orjapalkalla on rankkaa, eikä Paula-tädille maksettavan velan jälkeen jää elämiseen juurikaan rahaa. Rahan arvo konkretisoituu hameissa, joita Kim äitinsä kanssa tehtaassa tekee.

Noihin aikoihin pelkkä edestakainen metrolippu tehtaalle maksoi 100 hametta, purkkapaketti 7 hametta, nakkisämpylä 50 hametta ja uusi lelu 200-300 hametta. Mittasin jopa ystävyyttä hameissa. Opin että ystäville piti ostaa joulu- ja syntymäpäivälahjoja, ja yksi lahja maksoi vähintään muutama sata hametta. Onneksi minulla ei ollut muita ystäviä kuin Annette.

Ahkera Kimberly uurastaa koulussa ja koulupäivän jälkeen auttaa äitiään tehtaassa. Vieras kieli tuo aluksi omat ongelmansa, varsinkin koulussa. Chinatownin kaduilla pärjää vielä hyvin kiinan kielellä, mutta koulussa opettaja ei juuri sympatioita tunne aluksi täysin kielitaidotonta Kimberlyä kohtaan. Hän ei kuitenkaan lannistu, vaan alkaa opetella sanakirjaa sana sanalta. Kimberlyn äiti ei tunnu oppivan kuin muutamia sanoja, joita hokee kuin hassu automaatti, ja Kimberly tajuaa kantavansa harteillaan vastuun viittaa heidän tulevaisuuden suhteen. Hän luovii koulun ja tehtaan väliä, hoitaa veroilmoitukset ja puhumisen kauppareissuilla. Kimberlyn ystävä Annette ei tajua, miksi Kimberly ei muiden nuorten tavoin vietä aikaa, miksei heillä ole ensin puhelinta tai miksei hän kutsu kotiinsa käymään. Häpeä käytännössä asuinkelvottomasta kodista on niin suuri, ettei Kimberly voi kertoa totuutta edes ystävälleen. Tehtaassa myöskin laittomasti työskentelevä nuori Matt ymmärtää Kimberlyn tilanteesta paljon sanomattakin, mutta Kimberly pitää rajoistaan tiukasti kiinni.

Vuosien edetessä Kimberly oppii kielen niin hyvin, että opinnot alkavat vihdoin sujua. Paula-tädin velka ei kuitenkaan tunnu lyhenevän ja vaikka he tiuhaan kyselevät paremman asunnon perään, Paula ja Bob ohittavat kysymyksen ylimalkaisilla heitoilla. Kimberly tuntee sisuuntuvan, mutta nöyrä äiti ei halua nousta siskoaan vastaan vaikka varmasti ajan myötä tajuaakin, että työ-ja asuinolot ovat käytännössä laittomia. Kimberly alkaa kaivata omaakin vapautta, mutta vastuuntunto istuu niin syvällä hänen sisimmässään, ettei hän kapinoi äitinsä ohjeita ja toiveita vastaan. Vasta lapsuusvuosien jäädessä taakse, Kimberly alkaa vapautua ja uskaltaa hetkittäin hakea elämäänsä sisältöä muustakin kuin kovasta opiskelusta ja työn teosta.

Lukija kulkee Kimberlyn rinnalla usein vuosien ajan ja seuraa, kuinka nuori urhea tyttö taistelee tiensä vaikeista oloista huolimatta kohti parempaa tulevaisuutta. Käännöksiä on jo kirjan kansitekstienkin perusteella selviytymistarina, joka kertoo karua tarinaa maahanmuuttajan arjesta. Kuvastavaa on, kun Kimberlyn ystävä Annette lopulta näkee Kimberlyn kodin ja toteaa, että eihän Amerikassa kukaan voi asua sellaisissa oloissa. Mieleen tulee väkisin, kuinka moni edelleen päätyy "unelmiensa maahan" suurin odotuksin, ja päätyykin epäinhimillisiin oloihin? Niin ettei lopulta ole kyse enää niinkään unelmien tavoittelusta kuin hengissä selviytymisestä? Käännöksiä ei kuitenkaan ole lohduton tarina, vaan sydämeen käypä, vangitseva tarina, joka antaa äänen maahanmuuttajille. Samaan aikaan se on kaunis nuoren tytön kasvutarina. Lukematta alkuperäisteosta, on pakko mainita, miten hienosti suomentaja on tuonut tekstiin sen, kuinka kielimuuri voi aiheuttaa puolin ja toisin huvittavia ja toisaalta kiusallisiakin tilanteita. Teksti elää sen mukaan, miten Kimberly oppii uutta kieltä. Vaikka hän ymmärtää jo hyvin englantia, jotkut sanat silti kääntyvät hänen mielessään joksikin muuksi.

Harrison on maan parhaimpia yliopistoja valmistavia kouluja, jos verrataan tarjoamiamme palvelijoita esimerkiksi Exitiin ja Sand Pauliin, sillä erotuksella ettei tänne tarvitse madoittua. Itse asiassa olemme sisäsappilaitos ilman madoitusta.

Vaikka itse tarina etenee usein ennalta-arvattavasti, se ei missään määrin himmennä tarinan loistoa. Jo kirjan alkumetreillä kiinnyin niin Kimberlyyn kuin hänen äitiinsä ja tunsin kirjan edetessä jopa vihaa Paula-tätiä ja Bob-setää kohtaan, joiden käsissä heidän kohtalonsa liian pitkään oli. Kimberlyn ääni jää mieleeni pitkäksi aikaa. Ja kohdalla, jolla Kwok aloitti kirjan, haluan minä lopettaa arvosteluni, sillä se sisältää niin paljon...

Morsiusliikkeen näyteikkunan takana näen pikkutytön; hän istuu liikkumatta, silmät ummessa mallinuken jalkojen juurelle ryöppyävän pukukankaan raskaiden laskosten saartamana, ja silloin ajattelen: Tätä elämää en tahtonyt lapselleni.

Käännöksiä ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Katja sekä Hanna.

4/5

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä

( Avain 2010)

Jos et aika ajoin kyseenalaista tekemisiäsi, suoritat ehkä vuodesta toiseen opittuja tai muiden sanelemia rutiineja.

Tutkimusten mukaan tavaran hankkimisesta saatu mielihyvä katoaa kuudessa viikossa.

Monet velvollisuudentuntoiset ihmiset saattavat kieltäytyä miellyttävistäkin tapaamisista ja mukavista menoista, koska lehtikasat odottavat läpikäymistä, kaapit rasittavat ja kaikenlaisia paperitöitä pitäisi tehdä.

Olin jo pitkän aikaa kokenut stressiä fyysisen ympäristön suhteen; tekemättömät työt, täynnä olevat kaapit, käyttämätöntä tavaraa pursuava häkkivarasto ja tunne, että vuorokaudessa on liian vähän tunteja. Ja kuin kreivin aikaan, ystäväni sattui mainitsemaan Avain kustannuksen kirjan, jota olin tietämättäni ollut vailla. Hollannissa Professional Organizer- koulutuksen saanut Anne te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjä on kirja, joka jokaisen vähänkin kiireen tai kaaoksen keskellä elävän pitäisi lukea. Kaaoksen kesyttäjä kertoo ensin, mistä ja miksi kaaos syntyy. Sen jälkeen lähdetään työstämään ajatusta, mitä turhasta tavarasta ja vääränlaisesta ajankäytöstä luopuminen voi meille antaa. Konkreettisten vinkkien ja ohjeiden kautta on tarkoitus saada kaaos kuriin niin kotona kuin vaikka toimistossa tai mökillä. Vapautumalla kaikesta turhasta voi saavuttaa aivan uudenlaisen elämisen laadun.

Pula-aikana suomalaisten selkärankaan iskostui ajatus säästämisestä. Koska ruokaa ja tavaraa oli niukalti, oli otettava ns. kaikki mitä sai. Köyhyys ja uskontokin sanelivat ihmisten käyttäytymistottumuksia hyvin pitkälle. Kun sitten sotavuosien jälkeen vuosikymmenien saatossa yhteiskunta alkoi muuttua materialistisemmaksi, oli ihmiset uudenlaisen haasteen edessä. Tavaraa oli tarjolla enemmän kuin kylliksi. Suomeekin syntyi ensimmäiset amerikkalaistyyliset hypermarketit, etelänmatkat tulivat osaksi monen perheen lomailutottumuksia ja kehittyvä teknologia toi aina uusia laitteita ihmisten ulottuville. Siirryttiin vähitellen kulutusyhteiskuntaan. Nyt 2000-luvulla tuntuukin, että elämme jo liiallisen materian keskellä. Tiesittekö, että suomalaisessa kodissa on keskimäärin 10 000 tavaraa, joista noin 70 prosenttiä jää käyttämättä? Siltikin haalimme lisää ja lisää, tajuamatta kuinka paljon fyysinen elinympäristö voi kuormittaa meitä. 

Jotta lukijan olisi helpompi lähteä kartoittamaan omaa tilannettaan, kirjan alussa käydään läpi kaaokselle altistuvat persoonallisuustyypit. Tiedostaminen on ensimmäinen askel oman käytöksen muuttamiseen. Tämä viisaus pätee myös kaaoksen kesyttämisen suhteen. Persoonallisuustyypeistä löytyy Täydellisyyden tavoittelija, Taivaanrannanmaalari, Esteetikko, Tuunaaja, Hamstraaja, Suorittaja, Maailmanparantaja ja Pröystäilijä. Maailmanparantajan kohdalla tunsin palan kurkussa..

Maailmanparantaja-murehtija-vastuunkantaja säästää kuminauhat, tyhjät kirjekuoret, napit, kynttilänpätkät, kenkälaatikot ja vanhat seinäkalenterit. Hän luulee kierrättävänsä mutta itse asiassa pysäköi tavaran ja materiaalit, koska pitää niistä kynsin ja hampain kiinni.

Juuri viime viikolla mietin, että minulla on varastossa yksi muovilaatikollinen täynnä vanhoja niin omia henkilökohtaisia kalentereita kuin yhteiset seinäkalenteritkin...jo kymmenen vuoden ajalta, ellei ylikin. Ajatus niiden säilyttämiseen lähti siitä, että miten hauska on vuosien päästä selailla niitä ja katsoa millaista arki silloin aikanaan on aina ollut. Ihan hyvä ajatus, mutta montako kertaa olen kaivanut esille tuon laatikon ja selaillut noita kalentereja? Niin, en kertaakaan. Ja jos ihan tarkasti miettii, niin kuvittelenko, että jos elän vanhaksi, niin haluan mummona käyttää aikana siihen, että selailen vanhoja kalentereitani? Ilmeisesti. Miksi se on niin vaikeaa luopua?

Velde-Luoma antaakin kirjassaan ensiapua luopumisen tuskaan, lempeästi ja ymmärtäen, mutta kuitenkin jämäkän määrätietoisesti ohjaten kohti parempaa. Se kannustaa näkemään varastoidut tavarat negatiivisina tilanviejinä, suhtautumaan niihin äkäisesti. Kaaoksen kesyttäjä antaa selkeät toimintaohjeet tavatapaljouden raivaamiseen, mutta myös oman ajankäytön järkiperäistämiseen sekä muistinkin keventämiseen. Kirjan voi lukea ensin kokonaan ja sitten palata eri kohtiin tai aloittaa lukemalla sieltä täältä tärkeimpiä kohtia. Siihen tulee palattua monia kertoja vinkkejä ja kannustusta hakien.

Kaaoksen kesyttäjästä innostuneena olen jo oikeasti aloittanut raivaamisen omassa elämässäni ja tämä on vasta alkua! En yleensä täällä jaa kuvia kodistani tms, mutta nyt on tehtävä poikkeus ja pääsette kurkistamaan kotini kahteen pahimpaan kaappiin, jotka joutuivat jo raivaamisen kohteeksi. Ja pakko kertoa, että oikeasti raivaamisen jälkeen mieli on ollut kevyempi! Toki tästä on vielä matkaa siihen, että saan heitettyä esimerkiksi ne vanhat kalenterit roskiin, mutta olen varma, että Kaaoksen kesyttäjää lukemalla, pystyn kyllä vielä siihenkin!

ENNEN

JÄLKEEN


ENNEN

JÄLKEEN

Haastan teidät kaikki kesyttämään oman arkenne kaaoksia!! Sillä...

Maailma on täynnä asioita,
joista voi nauttia ilman
tavaravuoren kertymistä!

maanantai 6. kesäkuuta 2011

1-vuotisarvonnan kirjalista

Tässä tulee jo listaa kirjoista, joista voittajat saavat vaalita omansa tämän viikon sunnuntaina, kun suoritan 1-vuotisarvonnan voittajien arpomiset. Päivitän listaan mahdollisesti vielä muutamia kirjoja, olkaahan siis tarkkana ja ketkä ette vielä ole osallistuneet, vielä ehditte!!

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna ( pokkari)
Mari Jungstedt: Saaren varjoissa
Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo
Cornelia Funke: Mustesydän ( pokkari)
Regina Rask: Ei millään pahalla
Ilkka Remes: 6/12
Anna Jansson: Jäljet lumessa
Irene Nemirowsky: Ranskalainen sarja
Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme
Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut (pokkar)
Paula Harkki: Kadonnut Karibialla
Patricia Cornwell: Luonnoton surmaaja
Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta
Joy Fielding: Puistokadun naiset
Lubna Ahmad Al-Hussein: 40 raipaniskua
Katja Kallio: Sooloilua
Maria Guzenina: Unelmatehdas -Acces all Areas
Nicholas Evans: Suden läheisyys
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Gero Hottinger: Kerrassaan herkullista ( ruokakirja)

Tällä viikolla lisäksi tulossa Jean Kwokin Käännöksiä, Anne te velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjää jne!

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Jane Green: Kuviot uusiksi

(Karisto 2011, alkuperäinen teos: Girl Friday.
Suomentanut Auli Hurme-Keränen)

Ja vaikka hän tiesi tulevan aikoja, jolloin hän olisi haavoittuva ja yksinäinen ja peloissaan, hän tiesi myös, että mitä enemmän aikaa kuluisi, sitä harvemmin niitä tunteita tulisi, ja niiden tullessa hän henkäisisi syvään ja muistuttaisi itselleen, että ne menivät aina ohi. 
Hän siis heräsi, laittoi kahvia, kömpi takaisin sänkyyn ja katseli ikkunasta yli puiden latvojen siemaillen hitaasti kahviaan ja nautiskellen vapauden tunteesta antamatta taloa täyttävien muuttolaatikoitten lannistaa.

Jane Greenin uusimmassa viihderomaanissa, Kuviot uusiksi, on naisia elämänsä murroskohdassa. Nelikymppinen Kit on ison elämän muutoksen edessä liiton päättyessä avioeroon pankkiirimies-Adamin kanssa. Edustusrouvan arki vaihtuu elämään, jossa Kit saa rakentaa minuutensa tyystiin uudelleen. Arki alkaa kuitenkin sujua yllättävän helposti ja hän tajuaa, kuinka vastoin hänen todellista minäänsä edustusrouvana oleminen olikaan. Toisin kuin Kitin vanha ystävä Charlie, joka miehensä kanssa elää yltäkylläisyyden keskellä. Eronsa myötä Kit alkaa katsoa muita naisia kriittisemmin ja tajuaa, kuinka pinnallista ja materialistista elämää moni elää.

Joidenkin luona myytiin lastenvaatteita, esimerkiksi muodikkaita solmuvärjättyjä joogahousuja kolmevuotiaille ja kimaltelevia, navan paljastavia toppeja taaperoille. Toiset täyttivät kotinsa kuvastojen lastenvaatteilla houkutellakseen äidit tilaamaan niitä pilvin pimein. Mikä kutsujen aiheena sitten olikaan, kaikille oli yhteistä pyrkimys tyydyttää pikamielihyvägeeniä, joka kaikilla pankkimiesten vaimoilla tuntui olevan. 

Kit ei hae enää mielihyvää shoppailusta, sillä vaikka Adam avustaa rahallisesti, on kahden teini-ikäisen lapsen kanssa eläessä menoja enemmän kuin kylliksi. Kit hakee mielihyvää sisäisistä asioista ja päätyy kokeilemaan uudestaan joogaa, vaikka edellinen kerta oli kaikkea muuta kuin mielihyvää tuova. Joogakeskuksessa hän tutustuu sen omistajaan Tracyyn, jonka kanssa hän ystävystyykin pian. Myös eräs Kitin uusi naapuri, kahdeksankymppinen tehopakkaus Edie, saa sijansa Kitin ja lasten elämässä. Edien avustuksella Kit saa työn menestyskirjailijan avustajana ja pääsee kokeilemaan siipiään muutoinkin kuin kotiäitinä ja vaimona. Kitin lisääntyvän itsevarmuuden myötä heräävä naiseus saa uutta potkua, kun Tracy esittelee hänelle joogakeskuksessa hurmaavan ja komean Steven. Kaikki näyttää jo melkein liiankin selvältäi Kitin uudessa elämässä, kun kuviot menevätkin kerta heitolla uusiksi. Kit saa kirjeen, joka järkyttää hänet perin pohjin. Samaan aikaan Kit saa huomata, ettei elämä ole helppoa muillakaan ja pinnan alla on paljon salaisuuksia. Kaiken myllerryksen keskellä nousee esille iso kysymys: onko kukaan sitä miltä näyttää ja keneen voi todella luottaa?

Olen lukenut kaikki Jane Greenin käännökset tässä vuosien varrella, ja vaikka oma innostukseni ns. chick lit- kirjallisuuteen on ehkä jo hieman hiipunut, nautin kuitenkin lukea aina silloin tällöin tiettyjen vanhojen luottoviihdekuningattarien teksteistä. Jane Greenin kirjoissa, kuten tässäkin, on aina sen viihteellisyyden taustalla kuitenkin isoja teemoja, jotka puhuttelevat naisia eri elämäntilanteissaan. On parisuhdeongelmia, sinkun yksinäisyyttä, naisen roolin pohtimista äitiyden, työn ja muiden paineiden aallokossa. Voisi sanoa, että Green osaa aika tarkkanäköisesti pukea viihteen viittaan kriittisiäkin analyysejä naisten käytöksestä. Rikkaat kotirouvat pikamielihyvägeeniä tyydyttämässä on oiva esimerkki tästä. Lisäksi Green tuo juoneen yleensä mukaan muutamia yllätyksiä ja käänteitä, jotka lisäävät lukemisen mielekkyyttä. Kuviot uusiksi jatkaa siis Greenin tutulla linjalla. Ihmissuhdekuvioita, romantiikkaa, juonitteluakin sekä tarkkanäköistä tulkintaa meistä naisista, sinusta ja minusta. Aina välillä on rentouttavaa lukea kirjaa, jossa tietää jo etukäteen, että asiat kyllä aina selviävät lopulta, eikä lukiessa tarvitse pohtia kauhean syvällisiä. Sitä viihdekirjallisuus tyypillisimmillään lienee on ja juuri siksi tekee siitä niin viihdyttävää. Kuviot uusiksi antaa yhden pisteen Totally Britis-haastessa Chick lit-alahaasteeseen!

Pienenä huomautuksena pitää ihmetellä, että melkein kaikissa kirjakauppojen kirjan esittelyissä esiintyy virheellisesti väärä takakansiteksti, jossa kerrotaan Kitin muuttavan avioeron jälkeen kahden teini-ikäisen poikansa kanssa. Todellisuudessa kirjassa Kitillä ja Adamilla on kaksi lasta, sekä tyttö Tory että poika Buckley.

3/5

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Muumipeikon luontoretki - Sami Malila, Tove Jansson

( Wsoy 2000)

Kasveja! huusi Hemuli. Minä kerään kasveja! Niisku keksi sen. Minä kerään maailman hienoimman kasviston! Ja Hemuli levitti hameensa näyttääkseen heille ensimmäisen löytönsä. Mullan ja lehtien joukossa siinä oli pieni, kalpea kevätsipuli.

Niin ihmiset kuin muumitkin kaipaavat vaihtelua arkeensa. Vaikka Muumilaaksossa on kotoisaa, tarvitsevat muumit välillä pientä seikkailua ja kunnon ulkoilmaelämää. Retkiä voi tehdä monenlaisia, niin isoja kuin pieniä ja kaikkina vuodenaikoina. Talvella voi lähteä vaikka suksien kera tutkimaan talvista luontoa, syksyllä ihastella ruskaa. Retkelle päästäkseen ei tarvitse omistaa monenlaisia hienoja retkivarusteita tai edes osata sytyttää nuotiota. Varusteita sekä taitoja voi kartuttaa vähän kerrassaan. Tärkeintä on se lähteminen, joskus se voi olla vaikka pieni retki eväineen takapihalle. Sami Malila on koonnut kattavan retkeilyoppaan, Muumipeikon luontoretki, jossa Tove Janssonin Muumi-kirjoista poimitut sitaatit näyttävät lukijalle, mistä retkielämässä on loppujen lopuksi kysymys.

Hemuli kömpi nuotion ääreen makuupussi hartioillaan, häntä vilutti ja nukutti, mutta hän oli vakaasti päättänyt olla hilpeä.
-Eräelämää! hän sanoi.
Nuuskamuikkunen piti silmällä kahvipannua.
-Ajatteles nyt, hemuli jatkoi. -Ajattele, että saa kuunnella yön salamyhkäisiä ääniä ihan oikeassa teltassa!

Muumipeikon luontoretki lähtee aivan retkeilyn perusteista: mitä tarvitaan kun lähdetään retkelle luontoon? Millaiset ovat Jokamiehen oikeudet? Mitä kasveja, eläimiä tai vaikka luonnonilmiöitä voi luonnossa nähdä? Kirjasta löytyy myös ohjeet, mitä tarvikkeita millaisellekin retkelle tarvitaan, oli retki sitten vaikka piha-, ranta-, tai vaikka metsäretki. Saat vinkit oikeaoppiseen retkipukeutumiseen, leiripaikan löytämiseen tai vaikka teltan tai laavunkin pystyttämiseen. Kotimaiset marjat, kasvit ja puutkin tulevat tutuiksi kirjan sivuilla. Eläimistäkin kerrotaan paljon hyödyllistä tietoa. Ja koska eihän retki ole retki ilman eväitä, on kirjan loppupuolella ohjeita erilaisten retkiherkkujen tekemiseen, kuten esimerkiksi Huolettoman äidin pikkuleipiin, Hiekkarannan hiekkaleipiin tai ihan tavallisiin eväsvoileipiin.


Muumipeikon luontoretkestä löytyy myös ohjeet mitä tehdä roskille ja jätteille luonnossa retkeillessä, kuinka annetaan ensiapua hätätilanteissa. Kirjasta löytyy myös mukavia leikkejä ja pelejä, joita retkellä voi toteuttaa. Kivi-paperi-sakset ei vaadi mitään välineitä, kun taas vaikka naamarin saa tehtyä isosta lehdestä tai kaarnankappaleesta. Tai miltä kuulostaa vanha hauska leikki Ei-juu-vaarinhousut? Kirjan viimeisille sivuille on varattu tilaa omien retkimuistojen tallentamiseen. Miten hauskaa onkaan lukea vaikka 10 vuoden päästä, millaisilla retkillä on tullut kirjan myötä käytyä!

Löysin itse kirjan kirpputorilta uudenveroisen 3.5 eurolla. Uusia painoksia ei kirjasta ole saatavilla, mutta esimerkiksi Huuto.net.ssä tätä näyttää olevan silloin tällöin myynnissä. Ja kirjastoista tietenkin löytynee omat kappaleensa. Meillä suunnitellaankin jo täyttä päätä pientä retkeä läheiseen metsään järven rannalle! Pakataan eväät emali-mukien kera reppuun ja aimo annos seikkailumieltä. Sillä pääsee jo aika pitkälle ;) 

Herätessäni katsoin suoraan ylös vihreään ja kultaiseen ja valkoiseen maailmaan. Teidän täytyy muistaa, etten ollut koskaan aikaisemmin nähnyt puita.
Minusta ne näyttivät kohoavan aina taivaseen saakka, ja lehtien keinuva vehreys, jonka läpi aamuvalo siivilöityi, teki minut aivan sekapäiseksi.

PS: Vielä viikko aikaa osallistua 1-vuotisarvontaani, täällä! Kiitos jo kommenttinsa jättäneille mukavista kommenteista! Päivitän pian kirjalistan arvontapostauksen yhteyteen!

torstai 2. kesäkuuta 2011

Sarah Waters: Vieras kartanossa

(Tammi 2011, alkuperäinen teos: The Little Stranger. Suom. Helene Butzow)

Mikään ei muuttunut, ei yhtikäs mikään, mutta minulle tuli silti sellainen tunne, että puutarhassa oli meidän lisäksemme jokin, joka hiipi tai hivuttautui raikkaan valkoisen lumen poikki meitä kohti. Ja mikä vielä pahempaa, minulla oli eriskummallinen vaikutelma, että olipa tulija mikä hyvänsä, se oli tavalla tai toisella tuttu, ja sen arkaileva lähestyminen olikin todellisuudessa paluu.

Sarah Watersin huikea, melkein 600-sivuinen Vieras kartanossa kuljettaa lukijan toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin, jossa luokkayhteiskunta samaan aikaan natisee liitoksistaan kun ihmiset koittavat jälleenrakentaa arkeaan sodan jälkeen. Nelikymppinen tohtori Faraday palaa kotiseuduilleen, missä vanha Hundreds Hall -kartano asukkaineen yrittää pitää menneisyyden rippeistä kiinni kynsin ja hampain. Tuuratessaan työtoveriaan, Faraday saa kutsun kartanoon tutkimaan perheen ainoaa palvelijaa, nuorta Bettyä. Faradayn lapsuudesta muistama upea kartano, jonka seinältä hän jopa varasti palasen, on rappioutunut täysin. Sen entinen loisto on enää vain heijastus Faradayn mielessä, kun hän muistelee kuinka lapsena pääsi siellä lastenhoitajana työskentelevän äitinsä mukana sisälle kartanoon ensimmäisen kerran. Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin kartanoa asuttaa yhä Rouva Ayres yhdessä sodassa jalkansa loukanneen, kartanon isännän virkaa hoitavan poikansa Roderickin sekä vanhanpiian mainetta kantavan tyttärensä Carolinen kanssa. Vaikka maailma ympärillä muuttuu, Ayresin perhe haluaa säilyttää edes palasen menneestä loistosta kartanon myötä. Faradayn saapuessa kartanoon, hän pääsee osalliseksi maailmaan, jota on pienestä pitäen myös kadehtinut. Toisaalta suhde ylempiluokkaisiin ei ole aina helppo, sillä lapsena opitut luokkajaot ovat syvällä selkäytimessä määrittämässä suhteita muihin ihmisiin.

Minua alkoi hieman tympäistä - vahva vastenmielisyys nosti päätään - ja iloni kauniista huoneesta alkoi hiipua. Ehkä talonpoikaisvereni kuohahti. Mielessäni kävi, että Hundreds Hallin olivat rakentaneet ja sitä olivat pitäneet kunnossa juuri ne ihmiset, joille he nyt nauroivat. Kahdensadan vuoden jälkeen ne ihmiset olivat alkaneet etsiä muita töitä, he olivat menettäneet uskonsa kartanoon, ja paikka oli luhistumaisillaan kuin korttitalo. Samaan aikaan perhe jatkoi iloisesti vallasväen elämäänsä keskellä lohkeilevia seiniä, loimiksi hiutuneita itämaisia mattoja ja korjattuja astioita...


Faraday kiinnostuu Rodericikin jalkavamman tutkimisesta sekä hoitamisesta ja päätyykin sen myötä kartanon vakituiseksi vieraaksi. Tutustuessaan paremmin Ayresien perheeseen, hän pääsee vihdoin tutustumaan kunnolla myös kartanoon, joka on elänyt hänen muistoissaan jo useamman vuosikymmenen ajan. Faraday saa huomata, kuinka suurissa taloudellisissa vaikeuksissa Ayresien perhe jo on, ja koko ajan rapistuva kartano tuntuu imevän heistä niin rahat kuin voimatkin. Rouva Ayresin kuitenkin järjestäessä kutsut uusien naapureiden myötä, myös Faraday saa kutsun. Yläluokkaisten vieraiden on aluksi vaikea hahmottaa, että tohtori Faraday on paikalla perheen ystävänä, eikä lääkärinä. Kesken juhlien tapahtuu kuitenkin jotain järkyttävää, joka käynnistää traagisten tapahtumien ketjun Hundreds Hallin seinien sisällä.

Me kaikki kuulimme kuitenkin äänet - hirveät äänet jotka kuulen vieläkin korvissani....

Vieras kartanossa on niin kokonsa kuin sisältönsä puolesta tuhti lukuromaani. Murroksen kynsissä oleva brittiläinen luokkayhteiskunta näyttäytyy tarinassa molemmin puolin. Psykologiseksi jännäriksi ja goottilaistyyliseksi kartanoromaaniksi kuvailtu tarina on moniulotteinen. Kaiken keskellä on kuitenkin tuo loiston vuosien jälkeen rappion varjoon päätynyt valtava kartano, Hundreds Hill, joka yrittää pitää pintansa vaikka muurien ulkopuolella uusi maailma tekee jo vahvaa nousuaan. Vaikka komeat tapetit käpristyvät seinillä, ikkunat vetävät, julkisivu rapistuu, tuo kartano pitää sisällään kuitenkin jotain hyvin voimallista. Jotain niin voimakasta, että sitä on melkein mahdoton paeta. Waters rakentaa tarinaa pikku hiljaa, mutta vankoin aineksin. Osa on kommentoinut tarinan olevan aluksi ehkä liian hidastempoinen tai ylipäätään hieman liian pitkä. Kieltämättä tarinasta voisi napata sivuja pois, ilman että kokonaisuus kuitenkaan kärsisi. Toisaalta itse koen, että kunnon lukuromaani on usein tuhti kertomus, jonka parissa viipyy useiden päivien ajan. Pikku hiljaa se punoo kudelmiaan mieleen ja ennen kuin huomaakaan, se on ajatuksissa kesken arkiaskareidenkin. Vaikka tarina lähtee käyntiin verkkaalleen, minut se koukutti varhaisilta sivuilta lähtien. Näin sieluni silmin tuon ison kartanon ja janosin saada tietää lisää, mitä sen seinien sisällä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Kuulen askeleet..kuulen hengityksen puhelinlinjan toisessa päässä. Viimeisten sivujen jälkeen jään miettimään pitkäksi aikaa, oliko mikään sitä miltä todella näytti. Ja kuka on tuo The Little Stranger, johon alkuperäisteoksen nimi viittaa? Ja koska tiedän, etten ole ainoa, joka jäi miettimään samaa, tein oman postauksen pelkästään tämän kirjan juonikeskustelua varten. Kirjan juoni on niin erityinen, että toivon vähänkin spoilaavat kommentit tuohon keskusteluketjuun, tänne, ja säästetään löytämisen ilo vielä kirjaa lukemattomille ;)

Erityishuomio kirjan näyttäville ja tarinaa erinomaisesti kuvastaville kansille, jotka saivat ainakin minut kiinnostumaan kirjasta. Kansien kuvituksen takana on Tuija Kuusela. 

Kirjan ovat lukeneet ainakin myös:
Kirjavan kammarin Karoliina
Lukuhetkien Sonja
Kirsin kirjanurkan Kirsi


Vieras kartanossa tuo pisteen kolmeen eri kategoriaan osallistumassani Kirjavan kammarin Totally British-haasteessa!


4/5