perjantai 30. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja
Kustantaja: Helsinki-kirjat 2010
Sivuja: 223

Elämän merkitykselliset hetket ovat tapahtuessaan niin ohikiitävän lyhyitä ja itsestään selviä, että ne tulee kuitattua murahduksella tai hymähdyksellä. Vasta jälkeenpäin ymmärtäisi avata suunsa, kiittää tai sanoa rakastavansa. Nyt olisin antanut mitä tahansa tunteakseni Johannan hellän käden hipaisemassa kasvojani tai sen lämpimät, täydet ja melkein kuivat huulet ohimollani. 

Helsinki jossain tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos on suistanut tutun maailmamme kohti tuhoa. Jatkuvat sateet, raunioitunut kaupunkimiljöö yhdessä vaarallisten tautien kanssa saa ihmiset suuntaamaan kohti pohjoista, jossa oletetaan elämän olevan ainakin hieman helpompaa. Runoilija Tapani Lehtinen ei ole kuullut toimittajavaimostaan Johannasta vuorokauteen. Tapani tietää, että muutenkin jo ylikuormitettu poliisi ei ole kiinnostunut Johannan kohtalosta. Tapani myös tietää, että Johannan puhelinhiljaisuus ei ole normaalia, vaan jotain on tapahtunut. Ennen katoamistaan Johanna oli tutkinut ns. Parantajan tapausta. Parantajaksi kutsuttiin henkilöä, joka murhasi ihmisiä joiden koki olevan toimillaan vaikuttamassa ilmastonmuutokseen. Epätoivoissaan Tapani alkaa itse etsimään Johannaa, samalla kun pelkää, että jotain peruuttamatonta on jo ehtinyt tapahtua. Joulu lähestyy, loppumaton sade jatkaa putoiluaan, ja Tapani joutuu yhä syvemmälle katoavan maailman syövereihin Johannaa etsiessään.

Olin lopen uupunut. Tuntui, että kaikki oli turhaa ja että kaikki mihin tartuin oli vain tuloksetonta hapuilua. Olin pettynyt itseeni, olin pettänyt Johannan luottamuksen. Lupaukset, jotka olin antanut: minä autan sinua aina, minä rakastan sinua aina, minä teen mitä tahansa, jotta sinun on helpompi.

Rauhoitu, Tapani, rauhoitu, sanoin itselleni. 

Lupauksen voi pitää, vaikka sitä ei heti kykenisikään lunastamaan.

Melkein kolme vuotta sitten tutustuin Antti Tuomaisen tuotantoon lukemalla Synkkä niin kuin sydämeni sekä Tappaja, toivoakseni -teokset. Silloin jo ihastuin Tuomaisen tyyliin rakentaa erilaista, syvällisempää dekkaritarinaa ja päätin lukea ko. herran tuotantoa ehdottomasti vielä lisääkin. Välipäivien luettavaksi päätyikin omasta hyllystä vihdoin Parantaja, joka voitti vuonna 2011 Vuoden johtolanka- palkinnon. Maailma, jonka Tuomainen näyttämöksi tarinalle rakentaa, on timanttinen. Dystooppinen Helsinki on niin pelottavan kiehtovan kuuloinen, että siitä lukisi mielellään lisääkin. Tapa, miten Tuomainen kuvailee miljöötä, on melkein maaginen.

Sade oli saanut lisää voimia. Se laskeutui taivaalta leveinä mattoina ja putosi pulleina, painavina pisaroina asvalttiin ja roiski kuin pillastuneena kaupunkia ympäriltä kiiltäväksi, mustaksi ja märäksi.

Parantajan juoni on sinänsä kiehtova. Se on yhtälailla dekkaritarina kuin tarina rakkaudesta, ihmisyydestä. Jostain syystä en kuitenkaan tullut siinä määrin juonen imaisemaksi kuin olisin olettanut kahden aikaisemman lukukokemuksen perusteella. Ennemminkin nautin juuri tuosta miljöökuvauksesta kun taas juonen kohdalla koin vähän harhautuvani muille raiteille. Lukukokemuksena Parantaja jää mielestäni juuri noiden kahden aikaisemman luetun varjoon, vaikkakin tietyt elementit kirjassa ovatkin huikean hienoja. Tulen ehdottomasti kuitenkin lukemaan Tuomaiselta lisääkin!

Muistan kuinka pohdin kumpi olisi valintani: täysi varmuus siitä, että pahin on tapahtunut, vai tämä hetki hetkeltä kiihtyvä pelko? Nopea romahdus vai hidas jäytävä mureneminen?
Ehkä minun tulisi olla tyytyväinen, kun tiedän vastauksen.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Sami Hilvo: Pyhä peto

Sami Hilvo: Pyhä peto
Kustantaja: Tammi 2016
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 354

Nälkäni oli muuttanut muotoaan. Siitä oli tullut jotain, jota en osannut silloin nimetä, mutta johon päätin vaistomaisesti ja ehdoitta luottaa. Minun kaupunkiani ei ollut vallannut ainoastaan kevät, vaan sitäkin väistämättömämpi ymmärrys, jonka ympärille kaikki kiertyi ja selittyi. Vain minulla oli oikeus häneen, joka oli kadulla saanut silmäni sokeiksi muulle, polveni veteliksi, isäni tuskastumaan kuhnailuuni ja tohtorin pojan halveksimaan meitä ja varsinkin minua.

Varsova 1939. Köyhyyteen pudonneen katolisen aatelisperheen isä on sokeutumassa ja käy aina torstaisin juutalaisen tohtori Warszawskin vastaanotolla poikansa saattamana. Isän ollessa tohtorin vastaanotolla Amerikasta ja näyttelijän urasta haaveileva 16- vuotias poika istuu keittiössä ja taistelee houkutusta vastaan; keittäjätär keittää ihanalta tuoksuvia keittoja, joita mielellään tarjoaisi pojallekin. Isä on kuitenkin kiivaasti kieltänyt armopalat. Mutta sitten eräänä iltana kotimatkalla he näkevät pari nuorta miestä, joista erityisesti toinen suorastaan räjäyttää pojan tajuamaan oman miehuutensa, halunsa, olemassaolonsa. Kun keittäjätär tajuaa, että pojan ihastuksen kohde on juuri tohtori Warszawskin poika Mojsze, ovat vuosikymmenien yli kantavan petoksen siemenet kylvetty. Mutta sitä ennen on kuuma kesä, hetket salaisessa poukamassa, muulta maailmalta piilossa. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja koittaa paluu Varsovaan. Natsien marssiessa kaupunkiin niin pojan kuin Mojszen perheiden elämät muuttuvat lopullisesti. On himo, on kielletty rakkaus, on kateus. Pinnan alla piilee niin paljon ja niin väkevää, mutta kaikki se on pidettävä piilossa, sillä lopulta kyse on vain siitä, että saatko elää vai tuletko tapetuksi. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän; totuus vai toivo? Kuinka pitkälle olet lopulta valmis menemään pelastaaksesi vain itsesi?

Miksi emme saaneet itse päättää hetkeä, jolloin maailma sortui ympärillämme?

Vuosikymmeniä myöhemmin New Yorkissa Mojsze Warszawskina tunnettu rakennusalan suuri nimi ja taiteen ystävä, mesenaatti on täyttämässä pian 88 vuotta. Tarkoin rakennettu elämä näyttäytyy ulospäin menestyksen huipentumana, mutta miksi hän tuntee niin suurta tyhjyyttä, kaipuuta ? Voiko niin harkiten, petokselle rakennetun elämän perustukset kestää ainiaan? Hän pystyy rakennuttamaan toinen toistaan kunnianhimoisempia pilvenpiirtäjiä, mutta voiko hän hallita elämäänsä loppuun saakka? Koittaako meille kaikille aina kuitenkin lopulta tilinteon hetki ja olemmeko valmiita siihen?

Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta ei enää kaipaisi suojelevaan syliin ja jonkun sanomaan, että kaikki on hyvin? Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta saisi vihdoin tuntea itsensä hyväksytyksi?

Sami Hilvon
Pyhä peto on niitä kirjoja, jotka saavat olon kiitolliseksi. Kiitolliseksi siitä, että saa lukea niin valtavan taitavaa ja hienoa kotimaista proosaa, joka ei yhtään kalpenisi maailmalla käännöskirjojen lukuisassa joukossa. En ole lukenut Hilvolta aikaisemmin muuta, mutta nyt kyllä kasvoi kiinnostus etsiä käsiini hänen aikaisemmat teoksensa, Rouva S. sekä Viinakortti. Pyhä peto on teos, joka pureutuu väkevästi rakkauden ja sodan mutta myös halun tematiikkaan. Onko sodassa ja rakkaudessa todellakin kaikki sallittua ja jos, niin millä hinnalla? Kuka voi määrittää, mitä voi ja saa haluta? Kirja jakautuu kahteen osaan, joista vahvin sijoittuu Varsovaan ja sodan varjoihin. Noissa varjoissa kielletyt tunteet  ja toisaalta myös halu ylipäätään pysyä hengissä, saavat ihmiset tekemään kauaskantoisia valintoja. Nykyajan New Yorkissa Mojszeksi esittäytyvä vanhus puolestaan piirtää vahvaa henkilökuvaa kylmästä miehestä, jollaista ei itse ehkä haluaisi edes tuntea. Vai voiko niin ajatella? Onko nuori ihminen kohtuuttoman edessä joutuessaan sodan aikana tekemään valintoja, joissa pahimmillaan punnitaan niin oma kuin toistenkin oikeus elää? Hilvo on luonut tuosta vanhasta herrasta ristiriitaisen ja kiehtovan henkilöhahmon. Toisaalta hänen ajatuksensa ja valintansa puistattavat, toisaalta häntä ymmärtää ja sääliikin.

Pidän siitä, että Hilvo jättää tilaa lukijalle oivaltaa ja tulkita asioita itsekin. Pyhässä pedossa on paljon elementtejä, jotka tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen: vahva ajankuva, kielletyt tunteet, nuoren ristiriitainen mielenmaailma, menneisyyden taakka. Myös nimen symboliikka herättää paljon ajatuksia. Se haastaa pohtimaan, mikä on pyhä peto, mitä se kirjassa symbolisoi? Miten se itse kullekin avautuu. Valtavan hieno kirja ja nousee varmasti tämän lukuvuoteni kärkikastiin!

Askel, pienikin vei ainakin eteenpäin, joskus jopa ylöspäin, mutta harha-askel saattoi pudottaa syvälle alas. Viisaus oli kykyä erottaa erilaiset askeleet toisistaan ja valita niistä oikeat.

Pyhästä pedosta myös mm. Leena Lumin ja Arjan blogeissa, käys kurkkaamassa!


sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Steinar Bragi: Sumu

Steinar Bragi: Sumu
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: Hálendio 2011
Suomentanut: Tuomas Kauko
Sivuja: 287

Pikku lampaani, vuonani mun,
anna kasvaa lihasi sun.
Eipä aavista, että tie
sen myöhemmin pataan vie.

Neljä matkalaista jeepissä jossain sumun keskellä Islannin ylängöllä. Sen piti olla huoleton irtiotto arjesta, pieni roadtrip vanhojen kavereiden kesken. Aikansa sumun keskellä ajettuaan he törmäävät taloon joka tuntuu ilmestyneen kuin tyhjästä keskelle ei mitään. Taloa asuttaa vanha pariskunta, joista varsinkin ukko tuntuu olevan omissa maailmoissaan huolestuttavassa määrin. Talon emäntä ei tunnu ilahtuvan matkalaisista, mutta majoittaa heidät kuitenkin taloonsa. Heillä ei ole aavistustakaan, missä he tarkalleen ottaen ovat, sillä kännykät ja gps ovat lakanneet toimimasta. Nelikko päättää hengähtää talossa ainakin yön yli ja tehdä sitten uuden tilannearvion, miten he pääsevät jatkamaan matkaansa. Heidän mukana ollut koira kuitenkin katoaa omituisesti ja ympärillä alkaa muutoinkin tapahtua asioita, joita on vaikea järjellä selittää. Vähitellen kylmä pelko alkaa hiipiä heidän jokaisen mieleen ja ainoa ajatus on vain päästä paikasta pois. Kaikennielevän sumun keskellä alkaa näyttää siltä, että se on mahdoton tehtävä. Nelikon keskinäiset välit joutuvat koetukselle siinä missä jokaisen oma mieli alkaa rakoilla pikkuhiljaa kaiken ahdistavan keskellä. Missä he oikein ovat ja miksi he eivät pääse sieltä pois? Onko talon asukkailla sormensa tässä oudossa pelissä mukana ja mitä he oikein heistä tahtovat?

Egill kääntyi ympäri ja katosi rakennuksen sisään. Hrafn seisoi pitkään paikallaan tuijottaen valokuvaa. Sitten hän käänsi katseensa hiekkaan ja kahteen luuhun, jotka saattoivat hyvinkin olla linnun luita, mutta yhtä hyvin hiiren, rotan, ketun tai ihan minkä hyvänsä.
Heidän täytyi päästä pois.

Islantilaisen Steinar Bragin Sumun takakansi teksti yhdessä kannen kuvan kanssa herätti kiinnostukseni. Lähtöasetelmat ainakin tuntuivat sellaisilta, että parhaimmillaan niistä syntyisi hyytävän hyvä lukukokemus. Jostain syystä juuri tuon tyyliset tarinat, missä joukko ihmisiä on tavalla tai toisella eristyksissä, kiehtovat minua kovasti. Sumu alkaa koukuttavasti jo ensimetreillään. Ja se ympäristö, missä ollaan, tuo oman tehonsa tarinaan. Islannin jylhät erämaat, ja sumu joka tuntuu ulottavan lonkeronsa kaikkialle. Steinar käyttää aika paljon tarinassa aikaa siihen, että kertoo päähenkilöiden taustoista. Tällaisessa tarinassa se on ehkä hieman ristiriitainen piirre, sillä vaikka se tuo henkilöihin syvyyttä, se toisaalta myös vie huomiota itse tarinasta ja jännityksen luomisesta. Ehkä juuri siksi Sumu ei lukukokemuksena ollut niin pelottava kuin olin olettanut. Steinar kirjoittaa sujuvasti ja kyllä tarinassa on koko ajan sellainen mukava jännite, joka kasvaa tarinan edetessä. Varsinkin loppupuolelle mentäessä jännityksen taso nousee hienosti. Ja sitten se loppu...se jos mikä heittää Sumun kirjana aika omiin sfääreihinsä ja alun ristiriitaisten tunteitteni jälkeen voin sanoa, että positiivisella tavalla. Se on kuin tuulenhenkäys joka puhaltaa korttitalon nurin ilman että ehdit tajutakaan. Se haastaa katsomaan juuri luettua eri silmin ja saa haluamaan alkaa lukemaan kaikki uudestaan alusta. Aluksi olin kieltämättä vähän ärtynytkin, että mitä ihmettä, mitä minä juuri luin ja mitä kirjassa oikein tapahtui. Se todellakin haastaa lukijan omankin mielensä syövereihin eikä jätä ihan heti rauhaan.

Tässä maailmassa on ulottuvuuksia, joita me emme näe.

Myös mm. Annika on uponnut Sumun syövereihin.

perjantai 9. joulukuuta 2016

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: The Girl with All the Gifts 2014
Suomentanut: Juha Ahokas
Sivuja: 407

Hänen kaulaansa varten on myös hihna, ja se kiristetään viimeisenä, kun hänen kätensä ja jalkansa ovat lujasti kiinni, ja se tehdään aina takaapäin. Hihna on suunniteltu niin, että heidän ei tarvitse laittaa käsiään hänen kasvojensa eteen. Toisinaan Melanie sanoo: " En minä pure." Hän tarkoittaa sen vitsiksi, mutta kersantin väkeä se ei naurata. Kersantti nauroi kerran, ensimmäisen kerran kun sanoi sen, mutta nauru oli ilkeää. Sitten kersantti sanoi: " Ikään kuin antaisimme sinulle siihen tilaisuuden, höpönassu."

Melanien maailma rajoittuu omaan selliin ja luokkahuoneeseen, johon hänet kärrätään pyörätuoliin siduttuna joka aamu. Melanie ymmärtää, että jotain erikoista on varsinkin luokan muissa oppilaissa, mutta toisaalta hänetkin on sidottu pyörätuoliin. Ainoa valopilkku kaiken harmaan ja hämmentävän keskellä on opettaja Helen Justineau, ihana neiti Justineau. Hän kertoo luokalle tarinoita maailmasta, jota Melanie luokkatovereidensa tavoin ei ole koskaan päässyt näkemään. Melanie ihailee ja palvoo neiti Justineauta eniten mitä mitään muuta hänen pienessä maailmassaan. Melanie on ajatellut, että ehkä hän on erilainen kuin nuo muut tuoleihinsa sidotut lapset, mutta kun hän eräänä päivänä alkaa tuntea samoja oireita mitä toisilla lapsilla on, hän järkyttyy. Mikä hän oikein on ja miksi sotilaat käyttäytyvät heitä kohtaan niin vihamielisesti, toisin kuin neiti Justineau? Eihän hän ole tehnyt mitään. Vai onko sittenkin kyse siitä, mitä hän saattaa pian tehdä?

Helen Justineau on joutunut työtehtävään, joka osoittautuu vielä luultuakin hankalammaksi, mutta yllättävävistä syistä. Helen tietää, ettei hänen pitäisi sortua minkäänlaisiin tunteiluihin, sillä pienikin virheliike voi koitua kuolemaksi. Ehkä kaikki olisi mennytkin hyvin, ellei oppilaiden joukossa olisi ollut tuota merkillistä tyttöä, Melanieta. Melanien pohjaton uteliaisuus kaikkeen mitä Helen heille opetti tuntui kaiken keskellä yhtä aikaa hämmentävältä mutta myös lohdulliselta. Inhimilliseltä. Mutta juuri siihen hänellä ei olisi varaa, inhimillisyyteen tai sen etsimiseen mistään siitä minkä keskellä hän joutuu työskentelemään. Hänen pitäisi vain kylmästi ottaa työ asiana, josta hänen tulee suoriutua tehokkaasti, ilman tunteiluja. Mutta sitten..

Hän ei tukahduttanut myötätuntoa ajoissa. Hän ei muistuttanut itseään, kuten muistuttaa jokaisen päivän alussa, että kun projekti päättyy, Majakka hakee hänet ilmateitse tukikohdasta samalla tavalla kuin oli tuonut hänet sinne. Nopeasti ja vaivattomasti, kaikki tavarat mukaan, kukaan ei edes tiedä hänen olleen täällä. Tämä ei ole elämää. Vain muista riippumattomia rutiineja, jotka pyörivät itsestään. Hän voi poistua täältä yhtä puhtain meilin kuin saapui, jos ei vain anna minkään vaikuttaa tunteisiinsa. 
Se saattaa kuitenkin olla jo myöhäistä. 

M.R. Carey oli tätä ennen minulle nimenä vieras, mutta kun perehdyin hänen taustoihin, sieltähän pompsahti hyvinkin tuttuja elokuvia, joiden käsikirjoitus on hänen; Marvelin X-Men sekä Fantastic Four. Carey on kirjoittamisen moniosaaja, joka on kirjoittanut niin romaaneja, sarjakuvia kuin elokuvien ja tv-sarjojen käsikirjoituksia. Maailman lahjakkain tyttö kuljettaa lukijan sangen post-apokalyptiseen miljööseen, missä Romahduksesta selviytyneet ihmiset yrittävä kaikin tavoin pitää zombien valtaamassa maailmassa ihmisyydestä kiinni. Erityisesti neiti Justineau joutuu kamppailemaan sen pelottavan kysymyksen kanssa, että mikä meidät lopulta määrittää saaliiksi, mikä saalistajiksi ja missä menee inhimillisyyden raja. Aika yllättävää kyllä, mutta on pakko todeta, että Maailman lahjakkain tyttö on ensimmäinen zombie-tarina, joka koskettaa ja puhuttelee yllätävänkin voimakkaasti. Carey on onnistunut luomaan tarinan päähenkilöistä kiehtovia ja omalla tavallaan rosoisiakin henkilöitä. Kaiken keskellä on Melania, tyttö joka on jotain niin merkityksellistä, että hänestä voi olla ihmiskunnan tulevaisuus kiinni. Hän voi olla avain toivoon. Erityisesti Melanien hahmo on hurjan kiinnostava ja ajatuksia herättävä. En muista aikaisemmin esimerkiksi zombie-elokuvia katsoessa tunteneeni niitä kohtaan muuta kuin lähinnä epämiellyttäviä tunteita, empatiasta nyt puhumattakaan. Mutta Maailman lahjakkain tyttö ja Melanie nostavat zombie-tarinat uudelle tasolle, josta pidän kovasti. Tarina saa lukijan pohtimaan ihmisyyttä ja sen rajoja. Se koskettaa, jännittää, nostaa sykettä, hymyilyttääkin.

Carey kirjoittaa todella sujuvasti ja suomennos tuntuu myös erittäin onnistuneelta. Maailman lahjakkain tyttö on mielestäni aika monenlaisen lukijan kirja, vähän yllättäenkin. Se ei ole perinteinen zombie-romaani, jossa pääpaino on kärjistettynä verellä ja suolenpätkillä vaan se sukeltaakin syvemmälle. Se on oikeastaan aika nerokas romaani genressään samalla sen tyypillisiä rajoja upeasti venyttäen. Tämähän pyörii muuten elokuvissakin tällä hetkellä, tarkoitus olisikin mennä katsotaan mikäli aikataulut antavat myöten. Taikakirjaimet-blogin Taija on lukenut tämän alkuteoksen pari vuotta sitten, kannattaa kurkata hänenkin ajatukset kirjasta!

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen: Törmäys
Kustantaja: Tammi 2016
Sivuja: 361

Aamu. Miro. Nadja.
He tulivat humauksessa yhdeksi, yhden ainoan sekunnin sisällä.
Sekunti imaisi heidät sisäänsä. Kuin hyökyaallon tai uppovan laivan pysähtymätön ja pysäyttämätön imu. Myrskytuulen, salaman, suonsilmäkkeen käsittämätön voima.

Yksi kesäinen päivä. Nuori nainen, jonka mielessä jo rakastetun lämmin iho, hekuma. Tyttö ja poika, nuoren rakkauden hehkussa. Sivustakatsoja, ohikulkija. Äiti kampaamotuolissa. Vielä hetken kaikki hyvin, niin monen mieli täynnä ihanaa odotusta tulevasta. Sitten rysähtää, tapahtuu törmäys ja kaikkien heidän maailma sirpaloituu. Yksi kuolee, yksi vammautuu ja yksi heistä kantaa taakkaa lopun elämänsä siinä missä toiset surua, vihaa ja kaipausta. Miro makaa teho-osastolla ja yrittää tajuta kaiken tapahtuneen. Myös Nadja makaa samassa sairaalassa, mutta siinä missä Miro vammautumisestaan huolimatta vielä elää, on Nadja kuollut. Lähtenyt pois. Lopullisesti. Poliisikuulustelujen jälkeen Aamu palaa kotiinsa kera järkytyksen ja syyllisyyden. Kuinka hän on voinut juuri tappaa jonkun ihmisen, noin vain, kun hetkeä aikaisemmin kaikki oli vielä niin hyvin? Yksi pieni ohikiitävä sekunti ja kaikki on toisin. Miten Nadjan vanhemmat selviävät siitä, että ovat juuri menettäneet ainoan lapsensa? Miten Miro voi edes yrittää jatkaa elämää kun Nadja on kuollut ja hän itse pahoin loukkaantunut? Entä kuinka Aamu pystyy elämään sen tosiasian kanssa, että hän on aiheuttanut nuoren tytön kuoleman; voiko sellaisen tiedon kanssa edes elää? Ja sitten on vielä sivullinen, ohikulkija, joka sattuu paikalle ja todistaa tuota kauheaa tragediaa, katsoo heitä silmästä silmään kun rysähtää. Törmäys laukaisee hänessäkin liikkeelle jotain, joka ei jätä rauhaan. Yksi kesäinen päivä. Yksi törmäys. Mikään ei ole ennallaan.

Tajusin hirveän asian.
Koko loppuelämä tulisi päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta toiseen olemaan aina uudelleen kaiken sen huomaamista ja muistamista, mitä olin menettänyt.
Ja minä en saisi koskaan takaisin, vaikka olisin valmis tekemään mitä.

Törmäys
on Annamari Marttisen kahdeksas romaani. Olenkin lukenut kahta edellistä lukuunottamatta kaikki muut hänen teoksensa ja pitänyt jokaisesta. Törmäys jatkaa haastavien teemojen käsittelyä eikä jää aikaisempien Marttisen romaanien varjoon siinäkään suhteessa. Marttinen uskaltaa käsitellä kipeitäkin aiheita ja tekee sen taidokkaasti, mässäilemättä. Törmäyksen tematiikkahan on aika hurjan valtava, puhutteleva. Törmäys on lukijan sydämen aika helläksi raastava kuvaus syyllisyydestä, kuolemasta ja menetyksen tuomista monista kipeistä tunteista. Se ei kuitenkaan osoittele, syytä tai anna valmiita tulkintoja. Se pakahduttaa ja saa olemaan liikenteessä entistä tietoisempi niin omista kuin muiden liikkeistä. Se muistuttaa, että yksi anoa sekunti voi muuttaa kaiken. Törmäys on jälleen väkevä taidonnäyte pitkänlinjan kirjailijalta, joka teoksillaan koskettaa, ravisuttelee ja haastaa kohtaamaan omatkin sisäiset pelkonsa.

Hetken oli aivan hiljaista kuin maailma ja elämä olisi loppunut heidän ympäriltään.


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Kustantaja: Into 2016
Sivuja: 329

Havainnot on tehty jälkeenpäin, kun olemme pähkäilleet, mikä olisi voinut mennä toisin. Jos vaikka vain yksi asia, vaikka vain yksi pieni ja merkityksetön asia, olisi mennyt toisin. Vaikka tiedämme, ettei sillä ole merkitystä. Kaikki on päätetty jo aiemmin, asioiden esihistoriassa; viivat tähtien välillä piirrettyn, langat viritetty. Ja nyt. Palikat kaatuvat.

Täydellinen perhe. Neljä niin kaunista tytärtä, kuin äitinsä säkenöiviä jatkeita. Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Sitten, kesä 1994. Kesä, jolloin Kurt Cobain kuoli. Muut perheet matkustavat muihin maihin, mutta tämä täydellinen perhe matkustaa taas saareen isän kesäloman alkaessa. Sisaruskatraan vanhin, 15-vuotta täyttävä Aliisa hehkuu nuoruuden vimmaa ja kauneutta. Muutaman vuoden Aliisaa nuorempi Ada jää mielessään täysin Aliisan varjoon ja kantaa sisimmässään syvää vihaa ja kateutta isosiskoaan kohtaan.

Aliisa Amanda.
Maailman kaunein tyttö.
Hän, jota pelko eikä häpeä ole hipaissutkaan.
Pienenä haaveilin, että leikkaisin Aliisan vaaleat kiharat irti ja liimaisin ne päähäni.

Päivät saaressa soljuvat eteenpäin tuttuja uomiaan. Pienemmät sisarukset Anni ja Alma eivät vielä isosisarustensa jännitteistä tiedä mitään. Naapurimökissä majaileva filosofian opettaja hakeutuu perheen ja erityisesti Aliisan seuraan vaimonsa harmiksi. Ada puolestaan tutustuu nuoreen Ilkkaan, jonka kanssa voi hetkeksi unohtaa sisällä jäytävät ikävät tunteet. Muiden silmissä perhe näyttää niin onnelliselta, täydelliseltä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu jo lujaa. Sitten tapahtuu jotain, petos, joka jättää polttomerkkinsä perheen jokaiseen jäseneen lähtemättömästi, muuttaa tapahtumien kulun suuntaa.

Äidin ääni. Se on luja ja voimakas, mutta kuulen surun. Näen Aliisan kasvot, ne ovat aivan punaiset, ja itku on puristumassa niistä ulos, nenä ja huulet ovat turvonneet.

Me vaan puhuttiin, hän sanoo. Me vaan puhuttiin, äiti kiltti.

Aino Kivi
(1985) on teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija sekä draamaopettaja. Maailman kaunein tyttö on hänen ensimmäinen romaaninsa. Romaani kertoo erityisesti sisarussuhteiden monimutkaisuudesta ja intensiivisyydestä, mutta yhtä lailla myös naiseksi kasvamisen herkkyydestä ja siitä miten vaikeaa voikaan olla taistella itsensä näkyväksi suhteessa muihin. Toisaalta se kertoo monin tavoin myös nuoruuden vimmaisesta mielenmaailmasta. Maailman kaunein tyttö on niin iso, väkevä ja puhutteleva esikoisromaani, että sitä ei voi tunkea mihinkään yhteen muottiin. Taidokkaasti Kivi luo tarinaa Adan, Annin ja Alman kerronnan kautta niin, että kaikkialla on kuitenkin läsnä Aliisa.

Aliisa Aliisa Aliisa
Aliisa Aliisa Aliisa
Äh.

Kohtalokkaan kesän jälkeen tarina kulkee nykypäivään saakka Aliisan sisarusten kertomana. Pala palalta alkaa rakentua kuva siitä monisärmäisestä mosaiikista, mikä Aliisan kohtalon ympärille on muodustunut ja kuinka kunkin sisaren elämä on jatkanut kulkuaan. Maailman kaunein tyttö, Aliisa, alkaa myös saada lukijan mielessä tarkemmat ääriviivat ja muuttua vielä näkyvämmäksi mitä alussa. Sisarusten kerronnat ovat vahvasti omaäänisiä ja jokainen tulee hienosti liki lukijaa. Maailman kaunein tyttö repii, raatelee, hellii ja hyväilee lukijan sielua. Maailman kaunein tyttö on yksi vahvimpia koskaan lukemiani esikoisteoksia. Se on verevä, väkevä. Se huutaa ja raapii, mutta lopulta lohduttaa.

Kurt Cobainin sanoin:

It's better burn out than fade away...

Kannen tekijästä en löytänyt mainintaa, mutta oma erikoismainintani siitä, sillä se on todellakin upeasti kirjan maailmaa kuvaava. 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Rywka Lipszyc Ghettopäiväkirja

Rywka Lipszyc Ghettopäiväkirja
Nuoren tytön elämä Lodzin ghetossa
Kustantaja: Gummerus 2016
Alkuteos: Rywka's Diary. The Writing of a Jewish Girl from the Lodz Ghetto (2015)
Toimittaja: Anita Friedman
Suomentanut: Tapani Kärkkäinen
Sivuja: 246

Tiedätkö, joskus kun on todella raskasta, minä ihailen elämää. Ja ajattelen. Juuri sillä samalla hetkellä nimittäin toiset itkevät, mutta toiset nauravat, toiset kärsivät jne. Ja samaan aikaan toiset syntyvät ja toiset kuolevat, toiset sairastavat jne. Ne, jotka syntyvät, alkavat kasvaa, aikuistuvat elääkseen ja kärisäkseen. Mutta silti kaikki haluavat elää, kaikki pyrkivät raivoisasti kohti elämää, ja niin kauan kuin ihminen elää, hän (joskus ehkä alitajuisesti) ylläpitää toivoa, ja siitä huolimatta, että elämä on raskasta, se on myös kaunista.

Vuonna 1945 eräs neuvostoarmeijan naislääkäri löysi Auschwitsin raunioista hyvin säilyneen 14-vuotiaan Rywka Lipszycin päiväkirjan. Jostain syystä hän kuitenkin piti päiväkirjan hallussaan niin, että vasta vuonna 2008 hänen perillisensä antoivat päiväkirjan eteenpäin tutkittavaksi ja dokumentoitavaksi. Päiväkirja päätyikin Pohjois-Kalifornian holokaustikeskukseen ja siellä sen arkiston- ja kirjastonhoitajalle Judy Jonesille. Yhdessä muiden asiantuntijoiden kanssa Jones alkoi käännättämään ja tallentamaan päiväkirjaa muillekin kerrottavaan muotoon. Useiden vuosien uurastuksen jälkeen Rywka ei enää ollut vain nimi tiettyjen ihmisten mielessä, sillä Rywkan tarina oli nyt valmis kerrottavaksi muulle maailmalle. Hän ei olisi enää yksi niistä nimettömistä holokaustin uhreista. Sanat, jotka hän tuolla kauheuksien keskellä kirjoitti, elävät nyt voimakkaampana kuin koskaan.

Niin, näinä aikoina saamme tutustua ihmisiin perinpohjaisesti ja ikävä kyllä petymme jatkuvasti. [...] Voi, kaikki on niin kauheaa, ihan mahdottoman kauheaa... Ja jäljelle jää vain yksi asia: Jumalan rukoileminen! Jumala, auta meitä!

14-vuotias juutalaistyttö Rywka Lipszyc oli pitänyt päiväkirjaa kouluvihkoonsa puolen vuoden ajan elämästään Lodzin ghetossa. Rywka oli menettänyt monen muun tavoin traagisesti jo vanhempansa sekä osan sisaruksistaan, mutta päätyi itse pikkusiskonsa kanssa sukulaistensa hoiviin. Päiväkirjansa aloittaessaan Rywka oli jo elänyt ghetossa yli kolme vuotta. Rywka ei ole ainoa nuori, jonka tekemät päiväkirjamerkinnät ovat säilyneet, mutta hän kirjoitti päiväkirjansa juuri sen puolen vuoden ajan, joka oli ghetossa merkityksellinen. Toisaalta Rywkan kirjoituksista paistoi läpi voimakkaasti ortodoksijuutalaisen vahva ajatusmaailma ja usko, mikä myöskin tekee hänen päiväkirjastaan erityisen.

Pääsääntöisesti Rywka purki päiväkirjaansa omaa sisäistä ajatus- ja tunnemaailmaansa, mutta kuvaili myös gheton arkea niin jatkuvan työnteon kuin toisaalta koulun ja muiden askareiden jatkumon kautta. Paikoin Rywkan kirjoituksia lukiessa melkein unohtaa, missä ajassa hän on tekstiä kirjoittanut, sillä kaiken kauheankin keskellä hän on välillä kuitenkin vain teini-ikäinen tyttö, joka pohtii kovasti omaa identiteettiään ja elämää. Erityisesti hänen ystävyytensä tai oikeastaan rakkautensa hänen ns. opastajaansa Surciaa kohtaan tulee esille päiväkirjassa monessa kohtaa. Voi kuvitella, että ehkä juuri tuo tunne antoi Rywkalle voimia selvitä paremmin. Toisaalta kirjoittaminen oli selkeästi elintärkeä keino myös jaksaa ja selvitä, vaikka hän usein mainitsikin ettei kunnolla osaa tuoda kaikkia ajatuksiaan kirjoittamalla esille.

Kirja alkaa melkein 80-sivuisella tausta-osiolla, jossa mm. Judy Jones kertoo tiedossa olevien faktojen valossa niin kirjan työstämisprosessista kuin ylipäätään Rywkan taustoihin liittyvistä asioista. Kieltämättä ensin ihmettelin, että miksi melkein 1/3 kirjasta on taustoitusta, mutta hyvin pian lukiessani sitä ymmärsin, miten merkityksellinen osuus se on Rywkan päiväkirjamerkintöjen kanssa. Pelkän päiväkirjan myötä Rywkan tarina olisi jäänyt jotenkin irtonaiseksi kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta. Kirjahankkeessa mukana olevat ovat tehneet ison työn selvittäessään niin tarkemmin Rywkan taustoja, sukulaisuussuhteita kuin lopullista kohtaloakin, että se väkisinkin tekee vaikutuksen ja tuo toisaalta Rywkan vielä lähemmäksi. Rywkan kirjoitukset ja viimeiset sanat luettuani tiedän, että hänen tarinansa tulee elämään mielessäni vielä pitkään.

Sinä hetkenä haluaisin ottaa syliini koko maailman, halata sitä, lämmittää. Silloin en lainkaan kadehdi niitä, joilla kaikki on hyvin, vaan tunnen suurta surua niiden edesstä, jotka kärsivät. Unohdan tyystin itseni, on kuin minua ei olisi. Haluaisin tehdä niin paljon maailman eteen, sillä näen miten valtavasti onkaan puutetta. Minun tulee niin sääli, että en tiedä miten päin olisin. Mutta tajuan, että enhän minä merkitse yhtään mitään tässä maailmassa, olen vain pelkkä tomuhaituvaenkä voi tehdä mitään.

Voi Rywka....

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Paulo Coelho: Vakooja

Paulo Coelho: Vakooja
Kustantaja: Bazar 2016
Alkuteos: A Espiã 2016
Suomentaneet: Jarna Piippo ( s.1-99) ja Sanna Pernu
( s.100-190)
Sivuja: 190

Muistot ovat täynnä oikkuja, eletyn elämän kuvia jotka yhä ahdistelevat meitä pienillä yksityiskohdilla ja vaimeilla äänillä. Uunituoreen leivän tuoksu nousee selliini ja muistuttaa minua päivistä, jolloin kuljin vapaana kahviloissa; se musertaa minua enemmän kuin kuolemanpelko ja sellin yksinäisyys.

Mata Hari ( oikealta nimeltään Margaretha Geertruida Zelle) oli historian kirjojen mukaan nainen, joka jätti harvan ihmisen kylmäksi. Hän herätti muissa ihmisissä niin ihastusta kuin kateutta ja varmasti vihaakin. Hän oli omaa identiteettiään vahvasti etsivä nainen, joka halusi rikkoa sovinnaisuuden rajoja. Hän halusi jäädä ihmisten muistoihin rohkeana ihmisenä eikä uhrina. Ahdistavasta avioliitosta lopulta eroon päässyt Mata Hari päätyi Pariisiin eksoottiseksi tanssijaksi ja tutustui moniin merkittäviin miehiin. Moninaisten vaiheiden jälkeen Mata Hari joutui lopulta aikamoisen juonittelun kohteeksi ja tuli pidätetyksi saksalaisten vakoojana. Hurjista ja monesti pitkälti sepitetyistäkin tarinoista tutuksi tullut Mata Hari kuitenkin uskoi viimeiseen asti, että joku hänen vaikutusvaltaisista tuttavista saa kumottua hänen saamansa teloitustuomion. Hänestä oli oikeastaan pöyristyttävää, että häntä saatettiin pitää vakoojana, mitä hän ei todellisuudessa omien sanojen mukaan ollut ainakaan sellaisessa mittakaavassa mistä häntä syytettiin. Sodan jaloissa hän vain yritti turvata oman selustansa. Kuitenkin, 15 lokakuuta 1917 Pariisissa hänet teloitettiin. Jäljelle jäi vahva legenda naisesta, jonka ainoa rikos oli, että hän oli vapaa ja itsenäinen nainen.

Minulla ei valitettavasti ole ketään muuta, jolle uskoa tätä. Me kaikki tiedämme, että minua ei tapeta typerän vakoilusyytteen takia vaan siksi, että päätin olla se josta olin aina unelmoinut, ja unelmista saa aina maksaa kaliin hinnan.

Paulo Coelho halusi kaunokirjallisin keinoin raottaa maailman kuuluisimmaksi vakoojaksi tituleeratun Mata Harin mysteeriä. Hän perehtyi mm. Mata Haria koskeviin Britannian tiedustelupalvelun asiakirjoihin, jotka julkistettiin vasta vuonna 1999. Kirjan loppusanoissa Coelho korostaa, että Vakooja ei missään nimessä edes yritä olla Mata Harin elämäkerta. Coelho on luonut olemassa olevien asiakirjojen ja tietojen pohjalta tarinan Mata Harin viimeisistä hetkistä sellissään Pariisissa ennen teloitusta. Faktojen ympärille hän on rakentanut kaunokirjallisin keinoin dialogit sekä sulauttanut joitakin kohtauksia yhteen. Vakoojassa Mata Hari kirjoittaa sellissään kirjeen puolustusasianajajalleen ja toivoo vielä kuitenkin, että hänet armahdettaisiin ja kirje osoittautuisi turhaksi. Kirjeessään hän käy läpi elämäänsä, jotta jos pahin tapahtuisi, saisi hänen ainoa tyttärensä lukea joskus kirjeen. Kirjeen sivuilta nousee vahvasti esille nainen, joka selkeästi eli vääränä aikakautena ja tuli monin tavoin väärinymmärretyksi. Hänen uskonsa kuitenkin niin itseensä kuin valitsemaansa elämäntyyliin oli suhteellisen vankkumaton. Hänen elämä oli täynnä monenlaisia kiehtovia tapahtumia mutta myös kärsimystäkin. Toisaalta hänet tunnettiin myös ihmisenä, joka väritti kertomaansa mielensä mukaan. Joka tapauksessa Mata Hari jäi historiaan varmasti yhtenä tunnetuimmista naisista.

Olen lukenut aikanaan muutaman Paulo Coelhon teoksen ja pitänyt niistä aika paljonkin. Coelhohan tunnetaan usein hyvin filosofisten ja syvällisten tekstien tulkkina. Oman kokemukseni pohjalta väittäisin, että Vakooja ei ole tyypillisintä Coelhoa sillä sen teksti ei ole niin pohdiskelevaa ja elämäntapaopasmaista kuin Coelhon tekstit usein ovat. Vakooja on aika napakka ja kiehtova kurkistus Mata Harin elämän ja viimeisiin hetkiin. Paikoin huomasin kaipaavani tekstiin lisää syvyyttä, kosketuspintaa. Näin ollen voisi sanoa, että jos Coelhon tyyli ei yleensä ole innostanut, ja kiehtova naiskohtalo kiinnostaa, niin kannattaa rohkeasti tarttua Vakoojaan! Itse en tiennyt Mata Harista kuin ihan pintapuolisia seikkoja, mutta Vakoojan innostamana olen nyt pari iltaa ahminut tietoa hänestä netissä. Kirjallisessa mielessä Vakooja ei ollut minulle mikään erityinen helmi, mutta kuitenkin kiinnostava lukukokemus juuri Mata Harin myötä. Vakooja jättää Mata Harin kohtalon kyllä pyörimään mieleen aika voimakkaasti. Aika traagisen kohtalonhan tuo erityinen nainen koki.

Yksi heistä kysyi minulta:
" Jos Jumala antaisi sinulle toisen mahdollisuuden, tekisitkö kaiken toisin? "
Vastasin kyllä, mutta todellisuudessa en tiedä. Tiedän vain, että sydämeni on nyt aavekaupunki, jota asuttavat intohimot, kiihko, yksinäisyys, häpeä, ylpeys, petos, murhe. Enkä kykene pyristelemään niistä eroon silloinkaan, kun itken hiljaa itsesäälin vallassa.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Mats Strandberg: Risteily

Mats Strandberg: Risteily
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: Färjan 2015
Suomentanut: Stella Vuoma
Sivuja: 517

Kaikki sujuu rutiinilla. Baltic Charisma kyntää samaa reittiä vuorokausi toisensa jälkeen vuoden jokaisena päivänä. Se pysähtyy Ahvenanmaalla hieman ennen puoltayötä ja on perillä Suomen Turussa seitsemän aikaan aamulla, jolloin suurin osa ruostalaisista matkustajista yhä nukkuu. Kahdenkymmenenkolmen tunnin kuluttua laiva kiinnittyy jälleen Tukholman satamalaituriin. Tällä risteilyllä on kuitenkin mukana kaksi matkustajaa, jollaisia Charismalla ei ole aiemmin ollut. 

On marraskuun alku ja syyslomakausi on ohi. 80-luvun lopulta lähtien liikennöinyt Baltic Charisma on varmasti hohdokkaimmat päivänsä jo nähnyt, mutta edelleen yli tuhat matkustajaa sulloutuu sen sisuksiin valmiina unohtamaan hetkeksi arjen velvoitteet ja säännöt. Tällä kertaa kuitenkin mukaan astuvat erikoisen näköiset äiti ja poika, jotka kiinnittävät monen matkustajan huomion mutta vain hetkeksi, sillä niin moni haluaa vain nopeasti solahtaa osaksi Baltic Charisman villiä menoa. Matkustajien joukkossa astelee vanhempi yksinäinen nainen Marianne, joka ennen toivoi saavansa voivan olla edes hetken yksin, mutta nyt elämällä ei ole tarjota hänelle juurikaan muuta kuin yksinäisyyttä. Ennen laivalla työskennellyt Calle on päättänyt lähteä risteilylle puolisonsa Vincentin kanssa aikeissa kosia häntä. Nuoret serkukset Albin ja Lo ovat päätyneet laivalle Albinin vanhempien ja Lon äidin mukana. Varsinkin Albin on kaivannut ennen niin läheistä Lota, mutta nyt heidän kohdatessaan Lo tuntuukin hieman vieraalta. Kaksi perheenäitiä, Madde ja Zandra ovat päättäneet tehdä kunnon irtioton risteilyn merkeissä. Karaokebaarin isäntä Dan on totaalisen kyllästynyt työhönsä, mutta ei osaa lähteä poiskaan laivalta. Baaritiskin takana työskentelevä Filip puolestaan kaipaa maissakin takaisin laivalle. Baltic Charisman irrottautuessaan satamalaiturista Tukholmassa, kätkee se sisuksiinsa niin monenlaisia unelmia, aikeita, pettymyksiä, salaisuuksia. Mutta kukaan ei ole valmistautunut siihen, mitä seuraava vuorokausi tulee sisältämään.

Hän nielee, mutta enää verta ei juurikaan vuoda.
Yhtäkkiä hän tajuaa mistä hiljaisuus johtuu. Hän ei kuule korvissaan pulssia. Verenkierto on pysähtynyt.
Hänen sydämensä ei lyö.
Rintakehä kumisee tyhjyyttään sydämenlyöntien lakattua.
Ajatus on melkeinpä rauhallinen. Ihmettelevä.
Sitten tuskan seuraava aalto iskee, kun hänen kehonsa alkaa tehdä kuolemaa.

Ruotsalaisen kirjailijan ja toimittajan Mats Strandbergin Risteily osui kohdalleni sattumalta. Sen hyytävä kansi kiinnitti siinä määrin huomioni, että päädyin lukemaan kirjan. Kun vielä takakansi kertoo, että risteily muuttuu verilöylyksi veden päällä, arvelin kyseessä olevan oikeasti aika tehokkaan kauhukirjan. Strandberg kuvaa kirjan alussa useamman henkilön taustoja, ja ensin hieman pelkäsinkin, että tuleeko tarinasta liian sekava ja jaksanko olla kiinnostunut jokaisesta henkilöstä, mutta pelkoni sen suhteen osoittautui onneksi aiheettomaksi. Oikeastaan yksi kirjan vahvuuksista on juuri se, että Strandberg osaa niin kiinnostavasti luoda erilaisia taustatarinoita niin muutamille matkustajille kuin laivan henkilöstöllekin. He tulevat siten nopeasti tutuksi ja kirjan edetessä monen heidän puolesta kokee pelkoa. Kaiken taustalla häilyy koko ajan tuo merkillinen kaksikko; äiti ja poika, joiden ulkonäössä on jo jotain kovin pahaenteistä, pelottavaa.

Tummahiuksinen nainen etsii poikaa toisella kannella. Hän tuntee veren ja kuoleman hajun. Hän on ymmärtänyt. Hän on vasten tahtoaan tajunnut, että hänen poikansa ei ole toiminut sattumalta. Päinvastoin. Poika on päästänyt irti kaikista estoistaan. Nainen pelkää seurauksia. Vanhojen vihaa. Hänen täytyy estää katastrofi. Hän tuntee koko kehossaan, miten se lähestyy. Se on kaikkialla laivassa. Kaikki nämä ihmiset, jotka eivät vielä aavista mitään...

Risteily on todellakin verenhuuruinen kauhutarina, joka ansiokkaasti toteuttaa kauhugenren perintöä. Risteilylaiva tapahtumapaikkana on äärimmäisen kutkuttava, sillä se tarjoaa niin herkullisen muusta maailmasta hetken eristyksissä olevan näyttämön, jossa kukaan ei ole turvassa. Strandberg kuvaa hienosti sitä pienoismaailmaa, joka herkästi syntyy toviksi ristelijän sisälle, kun monet ihmiset luopuvat normaaliarjen tuomista rajotteistaan. Toisaalta laivahenkilökunnan näkökulma tuo sopivan ironista otetta tarinaan. Varsinkin karaokeisäntä Dan tarkkailee aluksi matkustajia suuren inhon ja ärtymyksen vallassa, vaikka näyttäytyy matkustajille hymyilevänä komistuksena. Serkukset Albin ja Lo ovat puolestaan matkustajien joukossa erityisen kiinnostava kaksikko. Kauhujen yön edetessä huomasin jännittäväni erityisesti heidän puolesta.

Albin katsoo Lota.
Tämä on kuin niinä öinä Grisslehamnissa, kun he pelottelivat toisiaan. Nyt sitä verhoa on raotettu, sitä jonka olemassaolon hän vain aavisti silloin. Nyt hän tietää, millaisia hirviöitä sen takana on ollut piilossa koko ajan. Ne ovat täällä nyt.

Risteily on kokonaisuudessaan kertakaikkisen toimiva, verenhuuruinen kauhuannos kaikille kauhukirjallisuuden ystäville, jotka eivät herkästi kavahda raakojakaan käänteitä. Risteily tarjoaa sen verran hurjan kauhumatkan, että itse ei ihan heti tee mieli lähteä risteilylle. Oletko valmis astumaan kyytiin...

maanantai 10. lokakuuta 2016

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja
Kustantaja: Bazar 2016
Alkuteos: The Secret Keeper 2012
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 669

" Ei ihme että äiti on kuvassa niin säteilevän näköinen."
Laurel ei nauranut. " Ajatteletko sinä koskaan häntä, Rose?"
" Äitiäkö? Tietysti..."
" Ei, en tarkoita äitiä vaan sitä kuvan nuorta naista. Hän oli silloin eri ihminen, ja hänellä oli kokonaan toinen elämä, josta me emme tiedä mitään. Mietitkö koskaan, mitä hän mahtoi haluta ja mitä hän ajatteli asioista..." Laurel vilkaisi vaivihkaa sisartaan. " Ja millaisia salaisuuksia hänellä oli ? "

Melkein 70-vuotias Laurel on luonut vaikuttavan uran näyttelijänä ja jättänyt lapsuutensa maisemat Suffolkissa taakseen jo nuorena. Eräs helteinen kesäpäivä kuitenkin kätki sisälleen tragedian, jonka todistajaksi juuri Laurel joutui. Nyt Laurelin äidin Dorothyn ollessa kuolemaisillaan, hän tajuaa että mikäli hän haluaa vastauksia vuosikymmeniä piiloteltuihin kysymyksiin, on niiden aika nyt. Mutta ymmärtääkseen tuota nuorena tyttönä todistamaansa tragediaa, Laurelin on voitava mennä äitinsä historiassa vielä reilusti taakse päin, aina sota-ajan vuosiin. Pala palalta Lauren alkaa rakentaa kuvaa nuoresta Dorothystä ja siitä, millainen hän oli ennen kuin tapasi heidän isänsä ja tuli äidiksi. Äitinsä taustoja penkoessaan Laurel ei voi tietääkään, millainen menneisyys hänen äitinsä historiaan todella liittyy. Kuka oli tuo nuori Dorothy, joka unelmoi paremmasta elämästä ja Jimmystä..ihanasta nuoresta miehestä joka halusi toteuttaa Dorothyn unelmat? Nyt sairasvuoteella makasi 90-vuotias vanha nainen, joka oli enää kaukainen muisto tuosta.

Ihastuin ikiajoiksi Kate Mortonin tyyliin kuvata kiehtovasti luokkayhteiskunnan kiemuroita jo luettuani Paluu Rivertoniin. Luin myös Hylätyn puutarhan, joka jaksoi myöskin ihastuttaa, vaikkei Paluu Rivertonin tarjoaman lukukokemuksen tasolle ihan yltänytkään. Jostain syytä Mortonin kolmantena käännetty Kaukaiset hetket on jäänyt minulta kokonaan lukematta, mutta tämä viimeisin käännös, Salaisuuden kantaja oli pakko päästä lukemaan pian. Jälleen kerran kirjan tunnelma imaisi minut jo alkusivuilla mukaansa. Morton on niin taitava kuvaamaan tuota vanhaa brittiyhteiskuntaa kun kartanoelämä on vielä kukoistanut ja on eletty ns. kahden kerroksen väen elämää. Salaisuuden kantajan juoni on mielenkiintoinen ja jaksoi mielestäni kantaa hyvin loppumetreille saakka. Salaisuuden kantaja ei ehkä varsinaisesti tarjoa mitään uutta, mutta on ehdotonta luettavaa varsinkin Mortonin faneille, mutta myös kaikille heille, ketkä rakastavat Englantiin sijoittuvia tarinoita niin menneessä kuin nykyajassa. Tässä oli samanlaista imua kuin Paluu Rivertonissa. Kiehtovaa ajankuvaa miljöineen ja ennen kaikkea koskettavaa tarinaa ihmisistä tiukkojen valintojen ja salaisuuksien äärellä. Morton tarjoilee uskottavaa ja viihdyttävää lukuromaania sellaisella intensiteetillä, että ympäröivä arki unohtuu lukiessa hetkeksi kokonaan.

Ajatus tuli mieleen yhtäkkiä: talo muisti hänet.
Laurel ei mielestään ollut romantikko, mutta tämä tunne oli hyvin voimakas. Hetken verran tuntui täysin uskottavalta, että edessä seisovalla lautojen, punaisten savupiipuntiilien, kirjavien kattotiilien ja eri suuntiin kallistelevien päätyikkunoiden yhdistelmällä oli muisti. Hän tunsi katseen, joka kohdistui häneen ikkunalasien läpi; talo kurkotti vuosien taakse löytääkseen yhdyssiteen tämän vanhan design-pukuisen naisen ja sen nuoren tytön välillä, joka oli unelmoinut James Deanin valokuvien äärellä. Mitä talo mahtoi ajatella siitä ihmisestä, joka Laurelista oli tullut?

Ihana. Koskettava.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 352

- Janet Frame, te olette saanut hienon palkinnon. Meidän piti tehdä teille piakkoin lobotomia, mutta minä otan teidät pois leikkauslistalta. Olen päättänyt, että teidän pitää pysyä sellaisena kuin te olette.

Elämä ei ole jakanut kummoisia kortteja nuorelle Janetille. Hän on menettänyt molemmat siskonsa traagisissa hukkumisonnettomuuksissa ja elämä vanhempien sekä epilepsiaa sairastavan veljen kanssa köyhyyden keskellä ei ole helppoa. Sielukas ja herkkävaistoinen Janet saa lohtua sanoista ja kirjoittamisesta. Tietty melankolia ja kuolemantoive piinaavat kuitenkin häntä ja hän päätyy lopulta mielisairaalaan, josta alkaa vuosikausia kestävä piina. Välillä Janet pääsee hoidosta pois ja yrittää elää normaalia elämää, mutta psykiatrian ammattilaisten hänelle antama virheellinen skitsofreenikon leima vaikuttaa väkisinkin hänen sisäiseenkin maailmaan ja käsitykseen itsestä. Kaiken kaoottisen ja ahdistavan keskellä Janet kuitenkin sinnittelee ja saa lohtua myös luonnosta ja pienistäkin asioista ympärillään. Hän kantaa mielessään niin eläviä kuin kuolleita. Ajatuksiin ja sanoihin sukeltaminen pelastaa hänet häneltä itseltäänkin. Sitä ennen on kuitenkin kuljettava pitkä ja vaikea tie, ennen kuin kirkkaus koittaa.

Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisiaa pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.

Uusiseelantilainen Janet Frame (1924-2004) on toiminut suurena inspiraation lähteenä Riitta Jalosen uusimmassa teoksessa Kirkkaus. Jalonen kertoo kirjan loppusanoissa havahtuneensa Frametin olemassaoloon jo 90-luvulla Uudessa-Seelannissa, mutta kesti näin kauan, ennen kuin Jalonen sai luotua Frametin muistoa kunnioittavan tarinan kansien väliin asti. Sitä ennen hänen oli kirjoitettava toisia tarinoita ja Janetin fiktiivinen tarina sai hautua rauhassa. Jalonen kertoo lukeneensa Frametin teoksia sekä myös hänestä kertovan elämäkerran. Hän kertookin Michael Kingin kirjoittaman elämäkerran toimineen suurpiirteisenä karttana Janetin elämänkulkua käsitellessään, mutta itse tapahtumat ja yksityiskohdat ovat isoilta osin fiktiivisiä. Jalonen on kuitenkin selkeästi perehtynyt niin intensiivisesti Janetin elämään, että se paistaa koko kirjasta läpi alusta loppuun. Kirjaa lukiessa hämärtyy raja siitä, missä on Jalosen ääni ja missä Janetin. Aivan kuin Janet kertoisi itse tarinaansa Jalosen tekstin kautta.

Olen lukenut ehkä vuoden parhaan kirjani. Vuotta on toki vielä jäljellä, mutta Kirkkaus on nyt niin lujasti sielussani, etten tiedä miten osaisin sitä kuvailla riittävän hyvin. En ollut ennen tätä kirjaa edes kuullut Janet Framesta ja haluaisin vain lukea hänestä lisää ja lisää. Laitoinkin jo tilaukseen ulkomailta hänen Faces in the Water-teoksen, joka lienee yksi vaikuttavimmista Frametin julkaisuista. Olen yhä jotenkin todella voimakkaasti kiinni kirjan tunnelmassa ja hämmästelen, miten äärimmäisen taitavasti Jalonen on sen toteuttanut. Vaikutuin toki jo vuosi sitten Jalosen tyylistä kirjoittaa hänen Kuka sinut omistaa -teoksessa. Kirkkaus on kuitenkin niin kertakaikkisen täydellinen kirja, että en edes keksi riittäviä sanoja kuvaamaan sitä. Kirkkaus on sydänjuuria myöten ravisutteleva kaunis tarina ihmisyydestä raskaissa olosuhteissa ja siitä, miten sanat voivat pitää ihmisen pinnalla kovassakin sisimmän myrskyssä. Ihan huikea!!! Kirja on täynnä sivumerkkilappuja, kun olen halunnut merkata vaikuttavimpia kohtia, yksittäisi lauseita. Tätä kirjaa en anna omasta hyllystäni edes lainaan kenellekään. Tämä on yksi niitä suuria sielukirjoja, jotka haluaa pitää vain itsellään.

- Olen sinun takiasi joko onnellinen tai onneton. Molemmat tunteet ovat niin voimakkaita ja äärimmäisiä, ettei kummankaan kanssa voi elää. Sen tähden minun pitää kuolla.

Kirkkauden on lukenut myös mm. Arja ja Annika!

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen ( Hush baby)
Suomentanut: Tuula Kojo
Kustantaja: Otava 2015
Sivuja: 396

Hitaasti aika väistyy ja paljastaa kaiken sen mädän ja ummehtuneen, jonka hän oli luullut kadonneen kauan sitten. Se piirtyy vasten pimenevää iltaa, ja jos pian hän on kykenevä astumaan suoraan luurankomaisten hahmojen luo, ojentamaan kätensä ja hipaisemaan niiden niljakasta, kylmänmärkää pintaa.

Kolmekymppinen Robin työskentelee lapsipsykologina ja elää yksin. Kuollut veli häilyy voimakkaana muistoissa ja äidin kanssa Robin on onnistunut kasvattamaan vuosien mittaisen kuilun heidän välilleen. Puhelimessa äitinsä kanssa puhuessaan Robin kuulee äidin äänestä, ettei kaikki ole hyvin. Vaikka he ovat etääntyneetkin toisistaan, päättää Robin poiketa äitinsä luokse katsomaan, miten tämä oikeasti voi. Paluu lapsuudenmaisemiin nostaa kuitenkin pintaan vahvoja tunteita, sillä jos ei Robinin asiakkaiden lapsuus ole ollut helppoa, ei Robinin omassakaan ole kehumista. Vanhempien ero, veljen ja isäpuolen kuolema sekä vaietut salaisuudet ovat jättäneet jälkensä. Hyvin pian Robin saa huomata, että hienostoasuinalue, jossa äiti asuu, suorastaan kylpee omissa salaisuuksissaan. Tällä kertaa kuitenkin kyseessä ei olekaan enää mitkään pienet salaisuudet, vaan nyt on kyse jo ihmishengistä. Järkyttävä salaisuuksien verkosto, joka alkaa pikku hiljaa paljastua Robinille, on paljon suurempi mitä hän aluksi voi kuvitellakaan. Kuka puhuu lopulta totta ja voiko enää luottaa edes läheisimpiin ihmisiin?

Helsingin laitamilla sijaitseva asuinalue tuntuu olevan oikea elitistisyyden huipentuma. Hulppeat kodit lasiseinineen ja itsevarmalta vaikuttavat hienostoäidit puistattavat varsinkin aluksi Robinia. Hän ei kuitenkaan voi välttyä heidän kanssaan tekemisissään olosta kun yksi heistä pyytää Robinilta ammatillista apua lasten suhteen. Alueella on jo kuollut kaksi ihmistä ja nyt pelätään jo aikanaan tuomitun vanhempiensa surmaajan palanneen maisemiin. Lapset tuntuvat pelkäävän jotain ja Robin uskoo, että hänenkin lapsuutta varjostaneet asiat ovat palanneet tuhoamaan nyt muidenkin elämää. Mitä enemmän Robin tutkii asioita, sitä synkemmältä ja monimutkaiselta asiat näyttävät. Ja mikä rooli kaikessa on hyväntekeväisyysjärjestöllä, jonka kautta monet alueella asuvat tuntuvat avustaneen hädän keskellä eläviä lapsia? Vaikka Robin tuntee vaaran silmukan kiertyvän kaulalleen, ei hän aio luovuttaa ennen kuin saa vastauksia moniin kysymyksiinsä.

Sisällä talossa, pimeässä huoneessa raolleen jätettyjen verhojen takana, seisoo joku tarkkailemassa hehkuvaa pistettä joka liikkuu ylös ja alas, leimuaa, hiipuu ja päätyy lopulta maahan. Tämäkin joku odottaa oikeaa hetkeä. Vartoo kunnes tupakoitsija on mennyt, ja sulkee sitten verhot kunnolla.

Voi miten virkistävää on alkaa lukemaan kirjaa, josta ei ole mitään ennakko-odotuksia! En ole lukenut aikaisemmin mitään Johanna Holmströmiltä, mutta Sulje silmäs pienoinen vaikutti jo takakannen esittelyn perusteella niin kiinnostavalta, että tartuin siihen innolla. Sulje silmäs pienoinen alkaa heti ensisivuilta kiinnostavasti. Holmström käyttää aluksi paljon aikaa myös miljöön ja asioiden kuvaamiseen. Tämä vahvistaa mukavasti oman mielen sisäistä kuvaa miljööstä ja sitä myöten jotenkin helposti solahtaa ikäänkuin mukaan tapahtumiin. Päähenkilö Robin on henkilö, josta on helppo pitää kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Tietyllä tapaa toki välillä Robin tuntuu liiankin sinisilmäiseltä ja ajattelemattomalta vaarallisten asioiden kiemuroissa poukkoillessaan, mutta silti huomaan tykänneeni hänestä henkilönä. Itse juoni ja kirjan tematiikka sitten ovat oikeastaan kaikessa laajuudessaan aika kunnianhimoiset. Tarinaan on tuotu niin monta aluksi irralla olevaa juonenpätkää, että välillä tuntuu melkein mahdottomalta saada niitä kaikkia lopuksi yhdistymään. Välillä tuli myös mieleen, että ehkä vähempikin olisi riittänyt jo luomaan hyvän tarinan. En voi avata noita teemoja oikeastaan enempää etten paljasta samalla tiettyjä käänteitä. Kuitenkin, teemojen runsaudesta ja juonikuvioiden polveilusta huolimatta luin kirjan nautinnolla alusta loppuun. Paikoin tunnelma tavoitti jo kauhun tunteita ja se jos mikä ilahdutti. Holmström onnistuu lopuksi kutomaan yhteen ison juonikudelman aika taitavasti ja uskottavasti. Tällaista lukisin mielelläni lisääkin.


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
Kustantaja: Otava 2016
Alkuteos: Belgravia 2016
Suomentanut: Markku Päkkilä
Sivuja: 477

Kunnianhimo, kateus, viha, ahneus, hyväntahtoisuus, epäitsekkyys ja ennen kaikkea rakkaus ovat vaikuttaneet inhimillisiin valintoihin aina yhtä vahvasti kuin nykyäänkin. Tämä tarina kertoo kaksi vuosisataa sitten eläneistä ihmisistä, ja silti useimmat niistä asioista mitä he tavoittelivat, mistä he katkeroittivat mielensä ja mitkä saivat intohimon liekehtimään heidän sydämessään olivat hyvin samanlaisia kuin draamat, joita saamme seurata keskuudessamme omana elinaikanamme...

Kesäkuu 1815 Brysselissä. Nuori Sophia Trenchard perheineen valmistautuu Richmondin herttuattaren juhliin. Trenchardin perheen äiti Anne tietää, että heidän kutsuminen juhliin voisi aiheuttaa ihmetystä, eiväthän he kuuluneet niin arvostettuihin piireihin, vaikka perheen isän Jamesin suurin elämäntehtävä tuntuukin olevan korkea-arvoisempien hännystely. Sophia on kuitenkin ihastunut Bellasin Jaarlin poikaan Edmund Brochenhurstiin joka onkin junaillut kutsun Sophian perheelle. Kesken juhlahumun toisaalla pauhaava sota ulottaa kuitenkin lonkeronsa tanssiaisiin ja nuoret miehet joutuvat lähtemään taisteluun Waterloohon. Sophian ja Edmundin rakkaustarina päättyy traagisesti tuohon iltaan, mutta tuo kohtalokas rakkaustarina tulee jättämään seurauksensa molempien perheiden elämään vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Muutaman vuosikymmenen kuluttua Lontoossa nuo kaksi perhettä kohtaavat jälleen, ja salaisuudet, joista on vaiettu kauan, ovat nousemassa väkisin pintaan.

Mutta mitä ihmettä hän oli ajatellut päättäessään kertoa totuuden lady Brockenhurstille? Oliko hän pelännyt kreivitärtä? Vai oliko hän yksinkertaisesti kantanut salaisuuden taakkaa liian kauan?

Myönnetään, että aloin lukemaan kirjaa äärimmäisen suurin odotuksin. Onhan kyseessä yhden kaikkien aikojen suosikkisarjani Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin romaani Belgravia. Kirjan alkusivut menivätkin sellaisessa ihanassa Downton Abbeymaisessa pumpulissa ja nautin, että saan aikamatkustaa 1800-luvulle seurapiirielämän kiemuroihin. Toisaalta odotin myös Downton Abbeysta tuttua "kahden kerroksen väkeä"-tunnelmaa, mutta Belgravia keskittyy nimenomaan ylemmän luokan elämään. Tarinan henkilöt ovat monikin kiehtovia, mutta jostain syystä en päässyt kenenkään lähelle. Fellowes kirjoittaa kyllä sujuvasti ja ainekset ovat hyvin kasassa, mutta tarinan edetessä aloin kaivata sitä tiettyä tenhoa ja syvyyttä tarinaan. Olisin halunnut kiintyä edes johonkin henkilöön niin, että vielä lukemisen jälkeenkin olisin miettinyt tarinaa, mutta nyt niin ei käynyt. Toisaalta olisin myös kaivannut enemmän miljöökuvaustakin.  En tiedä, toimisiko Belgravia paremmin elokuvana, mutta kirjana jäin kaipaamaan nyt vähän enemmänkin. Viihdyin kyllä ihan mukavasti Belgravian sivuilla, vaikkei se lukukokemuksena lentoon ihan lähtenytkään. Niin vähän tulee ainakaan käännöskirjallisuutta vanhan ajan kartanoelämästä, että siksi iloitsen Belgraviastakin. Kyllähän se tarjosi ihan kivasti lohduketta pahimpaan Downton Abbey- ikävään kuitenkin.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Hugh Howey: Hiekka

Hugh Howey: Hiekka
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: Sand 2014
Suomentanut: Einari Aaltonen
Sivuja:351

Palmer katsoi jalokivien rypästä ja sen jälkeen tiheää tähtipaljoutta, joka palasi näkyviin, kun teltan lieve valahti paikoilleen. Lukemattomien tähtien matto ulottui dyyniltä taivaalle ja kaukaisuuteen. Kaupungissa ei nähnyt sellaista määrää tähtiä, koska kaasuvalot loimottivat läpi yön. Mutta täällä pään päällä levittäytyi autiomaan leima, tähtien kirjoma taivaankansi, joka paljasti, että poika oli kaukana kotoaan, että hän oli keskellä armotonta autiomaata.

Kaukana tulevaisuudessa, jossa vanha maailma oli hautautunut hiekkaan ja uusi rakennettu sen päälle, hiekkasukeltaja Palmer yrittää selviytyä päivästä toiseen samalla kun haaveilee toisenlaisesta elämästä. 12 vuotta sitten perheen isä lähti etsimään parempaa tulevaisuutta kuin mitä elämä hiekkadyynien keskellä saattoi tarjota, ja jäi sille tielleen. Myös perheen äiti teki omat ratkaisunsa selvitäkseen ja sisarusnelikko joutui luovimaan omillaan. Sisko Vic oli jo kauan kulkenut omia teitään ja nyt Palmerkin alkoi olla yhä pidempiä aikoja pois nuorempien veljesten Connerin ja Robin luota. Pikkuhiljaa koko perhe oli hajallaan, hukassa toisiltaan ja osa itseltääkin. Kauan sitten kadonneen isän muisto säilyi silti vahvana jokaisen mielessä. Arvaamattomat dyynit ja tuuli tekivät elämästä hankalaa. Erityisten sukelluspukujen ansiosta hiekkasukeltajat saattoivat sukeltaa syvällekin hiekan uumeniin etsimään tavaraa hautautuneista rakennuksista. Ihmisten puheissa kulkee sitkeä huhu Danvarista, myyttisestä suurkaupungista syvemmällä hiekassa kuin mikään aikaisemmin löydetty. Aavikkobandiitit palkkaavat Palmerin ja tämän ystävän paikallistamaan Danvarin ja vaikka Palmer tietää keikan olen äärimmäisen vaarallinen, ei hän kieltäydy. Ehkä tämä olisi se keikka, joka toisi hänelle sen verran mainetta ja mammonaa, että hän pääsisi elämässään eteenpäin.  Syvyyksiin sukeltaessaan Palmer käynnistääkin tapahtumaketjun, joka muuttaa niin hänen kuin muidenkin dyynien keskellä elävien elämää.

Hän veti ilmaa syvälle sisäänsä. Uudemman kerran. Aivan kuin hän olisi imenyt sitä ohuella pillillä. Välähtely hänen näkökentässään kuitenkin taukosi. Palmer painui hieman alemmas, mutta sitten hän ryhdistäytyi. Näkymä edessä muuttui. Rakennuksessa oli nyt hiekkaa. Hän oli saanut ruudun rikottua. Huojuva kaistale purppuranpunaista paljasti, että sisäpuolella oli ilmaa. Onttoa. Esineitä.
Menen sisään, hän ilmoitti Hapille.
Menen sisään, hän totesi itselleen.
Sitten hiekanpiirtäjä nielaisi hänet.

Hiekka on Siilo-trilogian luojan Hugh Howeyn alunperin viideksi pienoisromaaniksi kirjoittama dystopia, joka on koottu nyt yhdeksi romaaniksi. Hiekkaa lukiessa ei kuitenkaan tullut tunnetta jotenkin katkonaisesta tekstistä tai juonenkulusta vaan tarina oli sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa alusta loppuun. Maailma, jonka Howey on tällä kertaa maalannut dystopiansa näyttämöksi on niin vakuuttava, että hiekan maun melkein tuntee suussaan. Kiehtova yksityiskohta kirjassa on se, että erilainen hiekka on nimetty eri tavalla. Se kuvastaa hyvin hiekan merkitystä tarinan ihmisten elämässä. Siivi on hienoa, ilmassa pölisevää hiekkaa, kun taas skrumi on kengänpohjiin juuttunutta märkää hiekkaa. Kiehtovaa oli myös lukea hiekkasukeltamisesta siihen tarkoitetun puvun avulla. Kohdat joissa hiekkasukeltajat sukeltavat hiekan uumeniin on kirjoitettu niin todentuntoisesti, että paikoin tunsin melkein klaustrofobisia tunteita lukiessa. Puvun avulla hiekkasukeltajat saavat hiekan virtaamaan kevyemmin ympärillään.

Väkisinkin tulee verrattua Hiekkaa Siilo-trilogian osiin ja täytyykin todeta, että Hiekka on jotenkin syvempi ja aikuismaisempi tarina. Myös miljöö on kokonaisuutena vaikuttavampi, mutta toisaalta Siilo- trilogiassa jännitys oli tietyllä tapaa usein kouriintuntuvampaa. Syvyyttä tarinaan tuo se, että Howey tuo tarinaan useamman ihmisen ajatuksia ja kipupisteitä. Sisarusnelikossa jokainen saa äänensä kuuluville muutaman muunkin merkityksellisen henkilön ohella. Tyhjäkäyntiä Hiekassa ei ollut missään vaiheessa. Nautin todella paljon Howin luomasta dyynien maailmasta. Väkisinkin tulee mieleen, että Hiekasta tulisi varmasti aika upea elokuvakin. Tällä hetkellä tuntuu, että vaikka pidin aikatavalla Siilo-trilogiasta, pidin hitusen enemmän Hiekasta. Hiekka on dystopia, jossa on vaikuttava miljöö, kiinnostavat henkilöhahmot sekä psykologista syvyyttä. Ei voi kuin tykätä!

tiistai 16. elokuuta 2016

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Kitchens of the Great Midwest 2015
Suomentanut: Mari Hallivuori
Sivuja: 394

" Tiesitkö, että desissä marinarakastiketta on liki kahdeksankertainen määrä lykopeeniä tuoreeseen tomaattiin verrattuna? " Lars kysyi sätkivältä tyttäreltään työnnellessään vaunuja hitaasti etenevien pariskuntien virrassa, joka aaltoili ja poukkoili heidän ympärillään. " Tänään ostetaan hyviä kastiketomaatteja."

Eva siristeli silmiään päivän kirkkaudessa, mutta otti katsekontaktia, jonka Lars tulkitsi viestittävän Rakastan isää tai ehkä Tein juuri pahimmat niskakakat, mitä isä on eläessään nähnyt. Suorassa auringonpaisteessa oli vaikea sanoa varmasti.
Kun turskan hajun kyllästämä Lars rakastuu ravintolan fiksuimpaan tarjoilijaan Cynthiaan, saa Evan tarina alkunsa. Evasta varttuu nainen, jonka illalliskutsuille päästäkseen ihmiset maksavat tuhansia dollareita. Mutta miten Evasta tuli Eva? Erakkomaisuuteen taipuva ruokamaailman jumalatar, joka tiesi jo pienenä tyttönä, miten kasvattaa parhaimmat ja tulisimmat chilit. J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt lähtee kertomaan Evan tarinaa aina 80-luvun lopulta, jolloin Evan vanhemmat tapasivat aina nykyhetkeen. Tarinankäänteistä ei oikein voi kertoa kummoisia ilman että samalla tulee tahtomattaan paljastaneeksi enemmän kuin haluaa. Evan tarinaa punotaan useamman ihmisen tarinan kautta ja useimmiten äänessä onkin joku muu kuin itse Eva. Näin piirtyy Evan muotokuva pikkuhiljaa lukijan mieleen. Ja entä sitten se ruoka, ai että! Sillä siitähän tässä kirjassa on isolta osin kysymys. Tai oikeastaan sen merkityksestä ihmisten arjessa ja juhlassakin. Ruokakuvaukset ja reseptit ovat niin olennainen osa romaania ja niitä lukiessaan alkaa väistämättä mieli tehdä kokata itsekin jotain hyvää.

6 desiä grahamkeksirouhetta
2,5 desiä sulatettua voita
2,5 desiä maapähkinävoita
6 desiä tomusokeria
2,5 desiä maitosuklaarouhetta ja 1 teelusikallinen voita

Yhdistä grahamkeksirouhe, voisula, maapähkinävoi ja sokeri taikinaksi. Painele voideltuun 20 x 30 cm vuokaan. Sulata maitosuklaarouhe ja voi, ja levitä seos taikinapohjan päälle. Jäähdytä kiinteäksi jääkaapissa ja leikkaa paloiksi.

Stradal kirjoittaa ihanan sujuvasti ja tarkastelee ruokakulttuuria lempeän ironinen pilke silmäkulmassaan. Lukija saa nauraa hyväntahtoisesti monenlaisille erilaisten ruokatrendien "uhreille" samalla kun nauttii makunystyröitä hivelevästä tarinasta. Pohjoismaalaisen ruokakulttuurin kasvattina oli myös mielenkiintoista tutustua Keskilännen ruokakulttuurin ja sen murrokseen Evan tarinan rinnalla. Kirjaa lukiessa tajusin, että olin kaivannut jo pitkään tällaista ruoanmaailmaan keskittyvää romaania. Haikeana muistelen mm. Marsha Mehranin romaaneja, joissa myöskin ruoka oli vahvassa keskiössä. Keskilännen keittiöt on herkullisen hauska ja lämminhenkinen kirjallinen makupala, jota olisi nauttinut mielellään pidempäänkin. Nam!

Myös Katja Ja Krista ovat viihtyneet Keskilännen keittiössä!

tiistai 19. heinäkuuta 2016

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

S.K. Tremayne: Jääkaksoset
Kustantaja: Otava 2016
Alkuteos: The Ice Twins 2015
Suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 349

Mutta entä jos me olemme tehneet kaamean virheen? Kaameimman kuviteltavissa olevan virheen? Kuinka pystyisimme korjaamaan sen? Mitä voisimme tehdä? Mitä se tekisi meille kaikille? Yksi asia on selvää: en voi kertoa musertuneelle miehelleni tästä mitään. En voi kertoa tästä kenellekään. Ei ole mitään järkeä pudottaa tällaista pommia. Ei, ennen kuin olen täysin varma. Mutta kuinka tällaiseen asiaan saa varmuuden?

On kulunut jo vuosi kun Sarah ja Angus menettivät traagisella tavalla toisen kaksostyttäristään, Lydian. Kun pahin suru alkaa ehkä hieman helpottaa, pudottaa eloonjäänyt kaksonen Kirstie aikamoisen pommin väittämällä, että hän onkin Lydia. Tismalleen identtisiä Lydiaa ja Kirstietä oli mahdoton erottaa heidän molempien eläessäkään kuin vippaskonteilla kuten kynnen lakkaamisella, saati sitten nyt saada varmuutta kun toinen on jo kuollut. Tilannetta ei helpota, että sekä Angus että Sarah painivat tahoillaan omien taakkojensa kanssa. He päättävät jättää Lontoon taakseen ja muuttaa Angusin perimään vanhaan majankanvartijan mökkiin saarelle. Ehkä siellä eristyksissä he saavat selville kumpi kaksonen todella kuoli ja kumpi jäi eloon. Ehkä he siellä voivat vihdoin menetyksen jälkeen yrittää alkaa rakentamaan elämää, jossa menetys ei ole koko ajan läsnä. Saarelle asettuessaan Kirstien tilanne ei kuitenkaan tunnu helpottavan. Mitä tuona traagisenä päivänä vuosi takaperin oikein tapahtui? Ovatko he todella valmiita saamaan totuuden selville?

Minä olen Lydia. En Kirstie. Kirstie on kuollut. Toinen meistä on kuollut. Me olemme kuolleet. Minä olen elossa. Minä olen Lydia. Miten sinä voit erehtyä siitä, äiti? Miten sellaisesta voi erehtyä? Miten ihmeessä?

Aina silloin tällöin kohdalle osuu äärimmäisen nautittava psykologinen trilleri jota lukiessa muu maailma ympäriltä unohtuu ja sydän pamppailee rinnassa lujaa. S.K. Tremaynen Jääkaksoset oli minulle juuri tuollainen lukukokemus. Tovi sitten vietin kauhistuttavan upeita hetkiä Marko Hautalan Kuiskaavan tytön parissa ja Jääkaksosia lukiessa sain osittain samoja fiiliksiä. Kuiskaava tyttö on pelottavampi ja taidokkaampi teos, mutta Jääkaksoset kyllä tulee tiukasti siinä perässä tämän vuoden luetuissa kauhu- ja trillerikirjoissa. Erilaisia mutta tunnelmiltaan molemmat sykettä nostavaa jännitystä. Jostain syystä koen myös suurta viehätystä majakoihin ja niiden miljööseen. Niinpä yksi iso kiehtova piirre oli kirjassa tuo ympäristö. Todella koukuttava napakymppi psykologisen jännityksen ystäville! Kirjassa on aika paljon kiehtovaa faktaa kaksoisuudesta mikä on omiaan lisäämään kirjan juonen uskottavuutta ja jännitettäkin.

" Postin tuo, postin tuo, postin tuo Pate jokaisen luo."
Laulu tulee olohuoneesta. Seison paljain jaloin hyisessä vedessä - mutta en tärise kylmästä, vaan pelosta.



sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö

Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö
Kustantaja: Otava 2011
Alkuteos: The Silent Girl 2011
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 349

He ovat nyt kumpikin poissa. Ensin tyttäreni ja sitten mieheni riustaistiin sylistäni. Miten ihminen jaksaa elää, kun hänen sydämensä on särkynyt - ei vain kerran vaan kahdesti? Mutta tässä minä olen, yhä voimissa, yhä hengissä.
Toistaiseksi.

Viisikymppinen aasialaisnainen Iris Fang menetti melkein kaksikymmentävuotta takaperin sekä miehensä että tyttärensä. Suru ja ikävä eivät ole jättäneet häntä vieläkään rauhaan. Iris pitää kamppailulajikoulua ja yrittää elää nomaalia elämää edes jossain määrin. Kun Bostonin kiinalaiskorttelista löytyy naisen käsi, menneisyys kolkuttelee peruuttamattomasti Irisin ovelle. Iris on kantanut monenlaisia salaisuuksia sisimmässää koko tämän ajan, mutta ennen kaikkea varmuutta siitä, ettei hänen miehensä kuollut ystävän kädestä vaan hirmuteon takana oli jotain muuta. Kun rikosetsivä Jane Rizzoli jututtaa kollegansa kanssa Iristä, Iris tajuaa, että ehkä nyt on vihdoin tullut lopullisen tilinteon aika. Jane näkee, että Iris salaisee jotain, mutta juttuun paneutuessaan saa huomata, että vanha tragedia on paljon monimutkaisempi kuin mitä kukaan on voinut olettaa. Myös oikeuslääkärinä toimiva Maura joutuu mukaan jutun selvittämiseen vaikka omissakin murheissa tuntuu nyt olevan tarpeeksi. Jutun syövereihin joutuessaan Jane joutuu pohtimaan omaa käsitystään siitä, mihin uskoo ja mihin ei. Vanhat aasialaiset uskomukset tuntuvat yhtäkkiä olevan olennaisena osana juttua, mutta mikä on todellista ja mikä ei?

Vihreä lohikäärme vedestä nousee.
Tuuli kukkiin puhaltaa.
Valkoiset pilvet taivaalta kiitävät.
Musta tiikeri vuorta etsii.

Ja sitten, kun järki kohtaa epävarman, on Jane itse kaiken keskellä...

" Minä näin sen ", jane kuiskasi. " Sen olennon, jonka sinä näit katolla." Jalat tuntuivat sulavan hänen altaan; hän luisui istualleen ja nojasi seinään. " Se pelasti henkeni."

On mukavaa huomata, että yhden lempidekkaristini tärkeimmän sarjan kirjat edelleen ovat koukuttavaa luettavaa. Luin tovi sitten Tess Gerritseniltä uuden teoksen, Joka tulella leikkii, ja pidin siitä mutta en ihan niin paljon kuin Rizzoli & Isles -sarjan kirjoista. Tuon luettuani tajusin, etten ole lukenut Jääkylmän jälkeen yhtään sarjan myöhemmistä osista ja päätinkin kokeilla, miltä kirjat nyt maistuvat. Jääkylmä edustaa mielestäni parasta Gerritseniä. Aika nopeasti tämäkin sarjan osa vei mukanaan ja erityisesti tuo kirjan myyttinen osuus kiehtoi kovasti. Alku oli ehkä vähän hitaampitempoista, mutta puolivälin tienoilla luin jo ahnaasti. Ei ihan yllä tämäkään Jääkylmän veroiseksi mutta ehdottoman hyvää ja varmaa Gerritseniä kyllä. Lempparini Maura oli tässä osassa enemmänkin sivuosassa mutta toisaalta juuri Iris Fangin tarina oli niin kiinnostava, että oli mukavaa kun siihen keskityttiin intensiivisesti.

Nyt on varmaan joku dekkari-imu päällä, sillä tartuin seuraavaksi juuri ilmestyneeseen Jääkaksosiin ja se kyllä vaikuttaa ihan hurjan jännältä ja koukuttavalta heti alusta asti. Siitä siis juttua piakkoin!

torstai 30. kesäkuuta 2016

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Kustantaja: Karisto 2013
Sivuja: 257

Kuluu hetki, etten ajattele mitään. Edes sitä, että nälkä tuntuu
nakertavan minua sisältäpäin.
   Puolikas silmänräpäys.
Ehkä kokonainen.
T y h j ä
       m i e l i.
                   H i l j a i s u u s.

Vuonna 1978 alkaa Kamputseassa uusi aika. Punakhemrit ovat lakkauttaneet kaupungit ja rahan, vieneet ihmisiltä vähänkin vallan. On vuosi nolla ja Demokraattinen Kamputsea haluaa olla mallivaltio. Säälimättömät khmerit pakottavat kansalaiset maaseudulle pakkotyöhön, epäinhimillisiin oloihin vangeiksi ja kidutettavaksi. Demokraattisessa Kamputseassa tavallisen kansalaisen ei kuulu ajatella itse, Angkarin puolue kertoo mitä toverin tulee ajatella, miten toimia. Yksi tovereista on Chey Chan. Yhdessä ministerimiehensä kanssa hän on uutterasti tehnyt työtä Angkarin hyväksi. Chan uskoo, että vallankumous on välttämätön eikä hän halua kyseenalaistaa sitä. Mutta sitten Chanin perhe riistetään tutusta elämästään ja toisistaan erilleen. Chen päätyy pienen poikavauvansa kanssa kylmän sellin lattialle eikä tiedä, missä muu perhe on. Angkar on vallanhimossaan kääntynyt omiaan vastaan eikä kukaan ole enää turvassa. Chan kuitenkin uskoo pitkään, ettei hänenlaiselleen uskolliselle Demokraattisen Kamputsean tahtoa toteuttavalle voida tehdä pahaa, koska eihän hän ole tehnyt väärin. Jossain sellien uumenissa kuulustellaan myös Chanin miestä. Ulospäin annetaan kuva ihannevaltiosta vaikka todellisuudessa ihmisiä kidutetaan ja tapetaan, ei tarvitse olla lopulta edes toisinajattelija saadakseen julman kohtalon. Chanin taistellessa elämänsä rippeistään hänen tytär Vanna päätyy pakkotyön ikeeseen ja yrittää ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu. Vasta äskenhän hänellä oli vielä oma huone, kirjoja, koruja ja nyt hän raataa kellon ympäri ja näkee nälkää pakkotyöleirillä. Hyvin pian Vanna kuitenkin ymmärtää, että säilyäkseen hengissä hänen on oltava kuuliainen ja kiltti. Tehtävä mitä käsketään ja kätkettävä omat ajatukset.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aikuinen Vanna sytyttää suitsukkeen henkien taloon, ja miettii perheensä kohtaloa. Samaan aikaan hänen miehensä Mao valvoo öisin ja taistelee omia demoneitaan vastaan. Edes vuosikymmenet eivät ole tuoneet rauhaa hänen sisimpäänsä Kamputseassa tapahtuneiden asioiden suhteen. Kumpikin hapuilee tahoillaan tilinteon hetkeä menneisyyksiensä kanssa. On niin paljon avoimia kysymyksiä, selvittämättömiä kohtaloita. Mutta kuinka paljon on valmis tietämään? Kohtalo pistää sormensa peliin ja Vanna saa kirjeen, joka sysää hänet kohti traagista lapsuuttaan ja perheen kohtaloa. Samaan aikaan heidän tytär Chanda saa huomata, että vaikka ei eläkään sellaisessa valtiossa kuin vanhempansa elivät lapsena, on nykyhetkessäkin omat pelkonsa ja haasteensa.

Keho jännittyy, odottaa sähkövirtaa. 
Laite ei anna sähköiskua automaattisesti, vaan saan uuden mahdollisuuden. Katson kameraan, painan takaraivoni tukea vasten.
En minä sitä kutsu, mutta se valuu.
Kyynel.
Epäreilu heikkouden merkki.

Vaikutuin lukiessani Terhi Rannelan Fraun varsinkin siitä, miten valtavan ja paneutuneen taustatyön kirjailija oli kirjaa varten tehnyt. Vaikka Frau on kaunokirjallisuutta, se edustaa minusta upeasti sitä kaunoa, joka nojaa vahvasti tietoon, on dokumentaarisen tuntuinen. Yhteys todellisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin on vahvan tuntuinen. Kirja antaa ikäänkuin äänen kohtaloille, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi. Punaisten kyynelten talossa ollaan saman äärellä. Ajatus kirjaan oli syntynyt Rannelan vieraillessa Phnom Penhissä punakhmerien vankilassa, jossa häntä oli puhutellut erityisesti yksi seinällä olleista kuvista.


Kuvassa on Chan Kim Srun pienen poikansa kanssa. Rannela kertoo kirjan lopussa, ettei Chan Kim Srunin vuosikymmenten takaa kurottava katse jättänyt häntä rauhaan, vaan kuiskasi - Kerro minun tarinani! ". Punaisten kyynelten talo ei kuitenkaan ole Chan Kim Srunin tarina, mutta hänen kaltaisensa naisen fiktiivinen tarina. Tarina joka olisi hyvin voinut olla totta. Rannela on saanut valtavasti arvokasta tietoa lähteeksi kirjaan käymällä kirjeenvaihtoa Kambodzan dokumentaatiokeskuksen kanssa. Samoin vierailu Phnom Penissä oli ollut selkeästi järisyttävä kokemus. Arvostan Rannelaa entistä enemmän, että hän kaunokirjallisin keinoin nostaa esille asioita, joista ei pidäkään vaieta. Tunnustan myös, että ennen tätä en ole juurikaan tiennyt Kambodzan kauheuksista kuin marginaalisesti. Nyt kirjan lukemisen myötä olen jo lukenut paljon aiheesta netistä. Rannelan tavoin Chan Kim Srun kuvaa katsoessa koen, etten voi unohtaa häntä enää. Rannela ei sorru liian sentimentaaliseen tekstiin tai ylipäätään korostamaan kauheuksia. Lukija voi jälleen kerran itse päättää, kuinka paljon antaa mennä ytimeen. Ratkaisu kertoa osa tarinasta nykyajassa on mielestäni myös viisas ratkaisu. Se antaa mahdollisuuden lukijalle hengähtää, hieman etäännyttää tapahtumista. Kokonaisuutena Punaisten kyynelten talo on huikean puhutteleva ja ansiokas kaunokirjallinen teos, jonka soisin monen lukevan.

Haluaisin samaan aikaan sanoa tästä kirjasta kaiken ja en mitään. Ihan valtavan puhutteleva lukukokemus joka jää pitkäksi aikaa mieleen, sieluun. Varmasti tämän vuoden hienoimpia lukukokemuksia minulle tämä. Olisiko teillä suositella minulle vastaavia kaunokirjallisia teoksia? Punaisten kyynelten talo on luettu monessa blogissa, tässä esimerkiksi Elinan juttu kirjasta ja jutun lopussa liuta linkkejä muihin blogiarvioihin.

Lopulta jokainen äiti antaa periksi, antaa vaihtokaupassa vaikka oman surkean elämänsä, sillä lapsi tulee aina ensin.
Käteni alkavat vapista. 

60 nimeä?
Enhän minä edes tunne niin montaa ihmistä.
Tehtaan työntekijät, heitä on kymmeniä.
He ovat yhdentekeviä, nimeän heidät. 

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat
Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Maskarna på Carmine Street 2009
Suomentanut: Aleksi Milonoff
Sivuja: 292

"Jotain on tapahtunut", Winnie sanoo itse ja henkäisee syvään pari kertaa kuin yrittäisi haukkoa happea.
" Tänään on tapahtunut jotain."
"Mitä? " kysyn.
"Sarah", hän sanoo. " Tiedän että hän on elossa. Nyt minä vihdoin tajuan sen."

Kirjailija Erik Steinbeck ei tiedä, mitä ajattelisi vaimonsa Winnien kertomasta. On kulunut melkein puolitoista vuotta siitä, kun heidän neljävuotias tytär Sarah siepattiin kotipihasta. Monista yrityksistä huolimatta Sarahin kohtalo on yhä avoinna mutta realiteetit Sarahin löytymiseen enää elossa ovat vahvasti jo vallanneet Erikin mielen. Winnie tuntuu kuitenkin uskovan toisin. Edes uusi elämä New Yorkissa ei tunnu saavan heidän elämäänsä raiteilleen vaan heidän välillään on yhä pienen tytön kokoinen aukko. Winnie on kuitenkin jo kerran Sarahin katoamisen jälkeen melkein onnistunut riistämään henkensä ja päätynyt hoitoon, Erik ei haluaisi saman enää toistuvan. Sitä mukaa kun Winnie tuntuu loittonevan Erikistä, kerii Erik auki jotain sellaista, mikä meinaa mullistaa hänen ajatuksensa heidän yhteisestä elämästä. Mitä kaikkea Winnien menneisyydessä onkaan tapahtunut ja mihin Erik oikein voi enää luottaa? Edes New Yorkin muutto ei näyttäydy enää saman sattumanvaraisuuden valossa kuin aikaisemmin. Voisiko Sarah olla vielä elossa vai onko kaikki vain mieleltään epävakaaksi käyneen vaimon toiveajattelua?

Pieninkin oljenkorsi voi pitää ihmisen kiinni elämässä kauemmin kuin yleensä uskomme. Useimmiten luonnolliseen loppuun saakka.
Toisaalta epätietoisuudessa eläminen on kamalampaa kuin mikään. Totuuksia on monenlaisia, jokainen saa valita sen jota kestää parhaiten.

Niin paljon kuin olen elämäni varrella lukenut dekkareita ja jännitystä, olen onnistunut tähän saakka kiertämään jostain syystä Håkan Nesserin. Nesserin viimeisin käännös, Carmine Streetin sokeat, jonka alkukielinen teos on julkaistu itseasiassa jo vuonna 2009, osui kuitenkin kohdalleni ja jo takakansi sai minut kiinnostumaan vahvasti. Nesserhän on monelle varmasti tuttu niin Barabarotti-, kuin Van Veeteren -sarjoistaan, mutta Carmine Streetin sokeat on itsenäinen teos, joka löyhästi sijoittuu kyllä Nesserin uuteen kaupunkisarjaan. Gefle Dagblad on todennut, että kirja on yhtä lukujuhlaa ja nyt on kyllä pakko heti kärkeen todeta, että näin on. Harvoin tulee näin suurella intensiteetillä luettua dekkaria, joskin enemmänhän tämä edustanee psykologista jännitystä kuin perinteistä dekkaria. Kuitenkin siis juuri sellaista jännitystä, jota rakastan ja kun sen tarjoillaan näinkin pätevästi ja koukuttavasti, niin aikamoinen napakymppihän Carmine Streetin sokeat on. Lukiessa saatoin vain ihmetellä, miksi en ole aikaisemmin lukenut Nesseriä. Omassa hyllyssä minulla on Barbarotti-sarjan viides osa odottamassa, mutta pitänee varmaan aloittaa kyseinen sarja ihan alusta ja etsiä jostain käsiini sen ensimmäinen osa.

Nesser kirjoittaa niin sujuvasti ja väittäisin, että Aleksi Milonoffin suomennoskin on erityisen taitava, koska lukiessa ei tule mieleen yhtään moitteen sanaa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja tarina joka heidän ympärilleen rakentuu, kutkuttavan labyrinttimainen. Pidin todella paljon! Carmine Streetillä ovat viihtyneet myös Leena, Krista sekä Takkutukka. Hitsi vieköön, on kyllä luettava pian lisää Nesseriä!

Maailma on kummallinen ja mielivaltainen paikka, ajattelen. Se ei kerta kaikkiaan pysy kasassa, vaikka me kuinka haluaisimme ajatella niin.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Kustantaja: into 2015
Alkuteos: Ommarul putakhae 2008
Suomentanut: Taru Salminen
Sivuja: 320

Kuinka pitkälle muistot tietystä ihmisestä ulottuvat? Muistot äidistä?
Unohtuneita muistoja ajalta, jolloin äiti oli vielä vierelläsi, pulpahtelee kaikkialla mieleesi. Siksi et ole pystynyt keskittymään yhteenkään ajatukseen minuuttia kauempaa sen jälkeen, kun kuulit äidin kadonneen. Muistot tuovat mukanaan myös katumuksen.

Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Kirjan luettuani huomaan ihmetteleväni, miksi niin, ja kaipaavani lisää vastaavanlaista luettavaa. Shin kirjoittaa niin kiehtovasti vahvaa tarinaa sekä eteläkorealaisen naisen roolista perheessä että moninaisista perhesuhteista ylipäätään. Melkein 70-vuotias viiden lapsen äiti katoaa ruuhkaisella Soulin metroasemalla ja jättää niin puolisonsa kuin viisi aikuista lastaan ymmälleen. Miten äiti, jolla aina ennen oli ollut kaikki langat käsissä vuosikymmenet, voi yhtäkkiä kadota kuin tuhka tuuleen? Ja mitä ovat puheet joita he äitiä etsiessään saavat kuulla, että lähistöllä on liikuskellut iäkäs nainen todella huonossa kunnossa? Shin käyttää erikoisempaa ratkaisua tarinan kertomisessa, sillä hän kertoo tarinaa useamman eri henkilön näkökulmasta, usein suoraan kyseistä henkilöä lempeästi puhutellen ja havainnoiden. Tämä tyyli tuo henkilöt jotenkin hyvin lähelle lukijaa, pidin siitä todella paljon. Kadonneen äidin elämä ja kohtalo alkaa pala palalta valjeta lukijalle, voimakkaasti puhutellen, koskettaen.

Kun kuulit ensimmäistä kertaa äidin kadonneen, kysyit vihaisena, miten on mahdollista että yksikään niin monesta perheenjäsenestä ei ollut mennyt äitiä asemalle vastaan. " Missä itse olit? " Minä? Suljit suusi. Olithan kuullut äidin katoamisesta vasta kun siitä oli kulunut neljä päivää. Syyttelitte toinen toisianne äidin katoamisesta ja pahoititte mielenne.

Perheen äidistä pikkuhiljaa rakentuva kuva on väkevä. Monen vuosikymmenen ajan tuo nainen oli kannatellut läheistensä elämää monin tavoin, oman jaksamisenkin ollessa heikkoa. Kukaan ei näyttänyt antavan erityistä kiitosta koskaan hänelle vaan päinvastoin tuntui jopa olettavan sen olevan itsestäänselvää, että hän huolehti kaikesta. Perheen isäkin kulki usein omia polkujaan, mutta palasi aina vaimonsa varmaan hoivaan. Aivan kuin hän olisi ollut näkymätön puurtaja, joka muuttuu näkyväksi vasta kadottuaan. Vasta sitten läheisten silmiin alkaa piirtyä hänen vahvan olemassaolonsa ääriviivat. Shin kuvaa kirjassa myös paljon eteläkorealaista elämäntapaa, kulttuuria juuri äidin loputtoman uurastuksen kautta.

Pidä huolta äidistä on mielestäni hyvin monitasoinen teos. Paljolti lukijan taustoista ja mielentilasta riippuen se herättänee paljonkin ajatuksia niin omasta äitisuhteesta kuin ylipäätään tässä elämässä suoriutumisesta. Kuinka paljon olemme valmiita uhraamaan läheistemme puolesta, milloin ihminen menettää oman minuutensa rajat loputtomasti toisten puolesta uhrautuessaan? Kuinka herkästi sorrumme pitämään tiettyjä ihmissuhteita itsestäänselvyytenä? Viihdyin todella hyvin kirjan parissa. Kirjan erikoinen kerrontatyyli nivoutuu loppupuolella aika täydellisesti yhteen. Olisin viihtynyt kirjan parissa pidempäänkin. Linkitän tähän loppuun p.s rakastan kirjoja- blogin jutun kirjasta, sieltä löytyy lisää linkkejä!

ps: Pidä huolta äidistä!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
Kustantaja: Wsoy 2016
Alkuteos: The Loney 2014
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Sivuja: 427

Ajattelin usein, että aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.

Palataan ajassa hieman taaksepäin. Siirrytään teini-ikäisen Tonton ja hänen perheensä sekä pienen sekalaisen seurakunnan (kirjaimellisesti) kanssa jumalanhylkäämälle rannalle Loneyhyn Luoteis-Englannissa. Tonton perhe on vahvasti katolilainen ja erityisesti pääsiäisenä perheen äiti, Äikkä haluaa tehdä pienen retriitin Loneyhyn. Äikkä uskoo sitkeästi, että paikallisen kappelin pyhä vesi voisi parantaa Tonton mykän veljen Hannyn. Tonto ja Hanny nauttivat saadessaan kuljeksia omia teitään rannalla ja varsinkin Hanny kiinnostuu Coldbarrown saarella tapahtuvista asioista. Miksi viimeisillään raskaana olevaa tyttöä kuljetetaan saarelle? Suurta ihmettä Hannylle tapahtuvaksi odotellessa seurue saa tuta pienen omituisen kyläyhteisön elon. Kyläyhteisössä nojataan vahvasti vahvoihin uskomuksiin ja riitteihin, ja jotain selittämätöntä siellä tuntuukin tapahtuvan. Vielä pari päivää sitten tyystin sokea nainen onkin yllättäen saanut mystisesti näkönsä takaisin. Ja mitä oikein on tapahtunut heidän majapaikastaan löytyneessä salaisessa huoneessa? Tonton ja Hannyn omat seikkailut johtavatkin veljekset keskelle hirveitä tapahtumia, jotka tulevat jättämään jälkensä monen elämään.

Se johtui paikasta, jossa hän oli.
Mikä siinä oli niin erikoista?
Ja sitten hän ymmärsi.
Hän oli ollut väärässä kaikesta.
Täältä puuttui Jumala. Täällä ei ollut koskaan ollut Jumalaa.

Kun itse kauhun kuningas Stephen King kehuu kirjaa kirjan takakannessa, tulee väistämättä tietynlaiset odotukset kirjalle. Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta palkittiin Britanniassa vuonna 2015 vuoden parhaana esikoisromaanina. Hylätyllä rannalla on siis jo lähtökohtaisesti hyvät meriitit. Onneksi ehdin lukea muutaman arvostelun kirjasta ennenkuin aloin lukemaan, sillä tiesin ettei Hylätty ranta olekaan ehkä sellaista kauhua kuin ennakkoon olin odottanut tai voisi jopa sanoa, toivonut. Hurley on luonut kirjaan aika kiehtovan miljöön: pieni omituinen kyläyhteisö yhdistettynä kolkkoon jumalanhylkäämään rantaan. Hurley kirjoittaa oikein sujuvaa proosaa ja luo tunnelmaa vähitellen. Hienovireinen jännite syntyy pinnan alle vasta tarinan edetessä pidemmälle. Aluksi keskiössä tuntuvat olevan enemmän ihmiset, joista tosin kukaan ei noussut minulle erityisen läheiseksi. Hassua kyllä, eniten minua kiehtoi juuri kolkko ja arvaamaton Loney ympäristöineen ja Coldbarrow. Hurley kirjoittaa sen verran koukuttavasti, että vaikka tapahtumat tuntuvat etenevän aika verkkaalleen, haluaa tarinaa lukea koko ajan lisää ja lisää. Pidin Hylätystä rannasta, vaikka se ei ihan tarjonnut niitä elementtejä joita siltä alunperin odotin; goottilaista kauhua. Paikoin kirjassa tunnelma kyllä hyvin tavoittelee tuota piirrettä ja lukija saa jännittääkin. Kirjan keskiössä on vahvasti uskonnollisuus, pienen yhteisön omalaatuisuus, vanhat uskomukset. Huomaan vieläkin palaavani Loneyn tunnelmiin, vaikka käänsin viimeiset sivut kirjasta jo useita päiviä sitten. Pidin myös aika paljon siitä piirteestä, ettei Hurley anna liian herkästi valmiita vastauksia vaan jättää tulkinnanvapautta paljon lukijalle. Hylätty ranta onkin oikein kelpo esikoisteos ja haluaisin kyllä lukea häneltä lisää jatkossakin. Tämä olisi muuten oikein herkullinen kirja kirjalliseen keskusteluun. Minua ainakin jäi mietityttämään muutama asia, että mitä oikein tapahtui.

Hylätty ranta on ollutkin jo kivasti blogeissa esillä, tässä linkki esimerkiksi Ullan luetut kirjat- blogiin, jossa Ullan jutun lopusta löytyy lisää linkkejä. Hauska pieni piirre kirjassa on muuten se, että se ilmestyy sekä valkoisilla että mustilla kansilla.